Naisellista elämää

Vaikka kotisohva on mukava paikka, lähdin silti lenkille. Juosta hölköttelin puolituntia ja tunnollisena kuntoilijana tein lopuksi venyttelyjä. Sain tuosta liikuntarupeamasta niin paljon energiaa, että en tokene nukkumaan koko yönä. Puoli kymmeneltä aloitin imuroinnin! Yritin hillitä itseäni ja siirsin suuremmat siivoukseni huomiselle. Huomenna voi tosin olla niin, ettei siivoaminen huvita.


Energiapuuskassani päätin olla supernainen. Niin, oikeastaan olen supernainen joka päivä, mutta nyt myös tein naisten juttuja pitkästä aikaa. Suihkussa levitin ihmeellisen hoitonaamion hiuksiini. Sitä tahnaa piti ensin lämmittää kuumassa vedessä ja sitten se laitettiin kolmeksi minuutiksi päähän. Mokoma aine ei meinannut lähteä tukasta irti. Vettä kului varmasti sen verran, että kuivuusalueen ihminen olisi elänyt sillä koko vuoden. Kaiken lisäksi tuo aine teki kylpyhuoneen lattian niin liukkaaksi, että jalat olivat livetä alta tämän tästä. En luovuttanut vielä tähän. Seuraavaksi otin esiin erinäisiä kuorinta-aineputeleita ja puunasin ihoni paraatikuntoon. Ja vettä kului taas litroittain. Onhan se kiva tehdä näitä juttuja, mutta työstä tämä olisi voinut käydä.


Vielä on iltaa jäljellä. Tässähän ehtisi maalata kyntensä, vaikka punaiseksi.

Umpimaalaisen pipo kiristää

Pää kasvaa takuulla, jos sinne ympätään liiaksi tietoa yhdellä kertaa. Koko aamupäivän olin keskustelemassa gradusta ja kotiin lähtiessä pipo tuntui kiristävän päätä. Aiemmin se sama pipo on ollut täysin sopiva. Tieto lisää tuskaa ja uusien päähineiden hankintaa.

***
Tänään olisi pitänyt oikeastaan käydä kaupungissa, mutta hetki hetkeltä tämä kotisohva ja virttynyt villapaita tuntuvat paljon paremmilta vaihtoehdoilta.

***
Olen maalta ja sen huomaa. Tai ainakin itse huomaan...Lähiön äänimaailma käy hermoille, samoin kuin teininaapurit, tupakoivat naapurit, kirkuvat lapsinaapurit, autot ja eipäs unohdeta sitä naapuria, joka puhuu itsekseen ja joskus myös tappelee tai väittelee itsensä kanssa. En käsitä, miksi huonoa jytkepoppia pitää kuunnella nupit kaakossa tai miksi tupakka pitää sytyttää jo rapussa; Miksi lapset eivät ymmärrä leikkiä silloin hiljaa, kun MINÄ haluaisin hiljaisuutta. (Onpas tämä maailma epäoikeudenmukainen. )Täällä on oltava jokin syy, jos lähtee ulos. On esimerkiksi vietävä roskia, haettava posti tai lähdettävä lenkille. Jos aikuinen ihminen menee huvikseen ulos, sillä on jotain hämärää mielessä ja naapureiden täytyy pitää häntä silmällä. Jos tämä aikuinen suunnittelee vaikka jotakin rikollista...

Me, myself and I

Muistista löytyi lista hänestä itsestään. Mukava ajatus, joten mukaellen hänen listaansa, tein saman itsestäni. Suuri osa listan asioista on sieltä suoraan (olemme kai tavallisia ihmisiä molemmat), osan poistin (jokainenhan on yksilö), osia lisäilin (sellaisia muka tärkeimpiä).

Minä...
- olen nainen, vaimo ja äiti
- en ole enää nuori, mutta en vielä vanhakaan
- omistan perheen, johon kuuluu mies ja lapsi (koululainen)
- rakastan perhettäni
- inhoan isoja haisevia koiria
- asun rivitalokodissa Rovaniemellä
- poden silloin tällöin yksinäisyyttä, mutta tuo tunne menee yleensä ohi nopeasti, sillä ...
- viihdyn omissa oloissani
- opiskelen ja teen töitä
- suunnittelen mielelläni asioita, jotka eivät koskaan toteudu
- harrastan joogaa ja kuorolaulua
- kulutan aika paljon aikaani tietokoneen ääressä
- ärsyynnyn helposti (en aina)
- lepyn helposti (useimmiten)
- koen voimakasta ahdistusta ja masennusta kausiluontoisesti
- rakastan laiskottelua, mutta poden siitä huonoa omaatuntoa
- olen iltauninen, herään aikaisin. Nukun yleensä melko vähän ja huonosti.
- pidän siivoamisesta
- juon kahvia ja teetä (yhtä aikaa ja erikseen)
- juon alkoholia kohtuullisesti
- olen kaikkiruokainen, mutta nirso
- minulla on ajokortti ja perheellämme on auto
- olen melko lyhyt ja painoindeksin mukaan alipainoinen
- olen aktiivinen pessimisti
- käytän silmälaseja
- en osaa tehdä yhtäkkisiä päätöksiä tai pysyä mielipiteessäni puolta päivää kauempaa
- seuraan telkkarista avaraa luontoa
- pidän lukemisesta
- pidän musiikista
- olen soittanut nuorempana pianoa
- inhoan popedaa, eppunormaalia, laura voutilaista ja kaija koota, whitesnakea, kitarasooloja, tangomarkkinoita, missikisoja, itsekeskeisiä ihmisiä, jotka tekevät listoja toisten kiusaksi
- olen hyvä käsitöissä
- inhoan ruoanlaittoa
- joskus olen melko kekseliäs, useimmiten en
- olen kasvattanut pitkän tukan
- en inhoa talvea
- en osaa uida kunnolla
- hyväksyn homoliitot
- en seuraa politiikkaa tai urheilua
- pelkään sotkeutuvani siimaan tai kuolevani jonkin inhottavan koppakuoriaisen pistokseen (molemmat irrationaalisia pelkoja, joiden syytä en tiedä)
- ostan vaatteita aniharvoin
- en käytä korkokenkiä
- näen usein painajaisia hyönteisistä, yleensä muurahaisista ja koppakuoriaisista jotka peittävät minut tai jonkun muun. Toisinaan myös tuhatjalkaiset ja kotilot ryömivät unissani.

Jopas tuli. Imurointi jäi kesken, kun piti tulla yhtäkkiä listaa laatimaan. Nyt riittää tämä vouhkaus.

Lyhyt analyysi ystävistä

Niin, ajattelin kirjoittaa ystävyydestä tai oikeastaan ystävistä. Tällä kertaa keskityn vain ihmisystäviin eli eläimet ja mielikuvitusystävät käsittelen ehkä myöhemmin. Mielikuvitusystävistä olisi tietysti paljon kirjoittamista...Tänään esimerkiksi kuulin, että muuan ihminen oli joskus harrastanut jopa kirjeenvaihtoa mielikuvitusystävänsä kanssa. Siis ihan oikeasti kirjoittanut kirjeitä ja lähettänyt ne postissa ties minne. Ja minä kun luulin olleeni lapsena yksinäinen...


Ihmisellä on ystäviä ja tuttavia. On ilmeisesti niin, että tuttavien kanssa puhutaan vain säästä ja muusta löpölöpö –jutuista. Ehkä käydään kahvilla... joskus harvoin. Ystävät puolestaan ovat niitä, joiden kanssa on aina puhumista ja mielenkiintoisia asioita tekeillä. Ystäviä ei tarvitse tavata päivittäin, mutta silti yhteys säilyy. Ja löpölöpöä riittää myös...miksei kahviakin.


Minulla ei ollut lapsena montaa ystävää ja olin koulukiusattu. Silti nämä muutamat ympärilläni olleet ihmiset ovat edelleen ystäviäni. Joskus tosin tuntuu, että vuosien kuluessa yhteiset mielenkiinnot käyvät aina vain harvemmiksi. Mitä heille on tapahtunut? Vai onko minulle tapahtunut jotain? Joistakin ”nuoruuden” ystävistäni en ole kuullut vuosiin mitään. On oikeastaan sääli, että joskus niin tärkeät ihmiset muuttuvat täysin yhdentekeviksi.


Tapasin Tuuban ensimmäisen kerran viisi ja puoli vuotta sitten. Tosin en ole lainkaan varma, että se oli ensimmäinen kerta. Hän oli oitis kovin tuttu. Olisin voinut heti alkuun kysäistä kuulumisia, kun emme olleet aikoihin tavanneet. Ehkä olen tutustunut häneen edellisissä elämissäni... tai hän yksinkertaisesti on soulmate. Sellainen, joka on yleensä hevosillakin.


Äitini on peruspessimisti ja sanonut minulle joskus, ettei ystäville kannata kaikkea kertoa. Jaahas, mahtaisi mamma horjahtaa istualleen, jos tietäisi minun tekemiseni. Hyvät Ystäväni tietävät minusta kokolailla paljon ja myös te kaikki muut!

Mania

Nyt on jotain vialla.

Talvi ei ole vielä täysin taittunut, joten minun pitäisi olla koomassa. Mutta ei, päinvastoin. Olen omalla mittakaavallani lähes normaali. Oikeastaan käyttäytymisessäni lienee jopa maanisia piirteitä. Nukun vähän, hikoilen paljon, kirjoitan liikaa, olen energinen ja ylisosiaalinen (tosin se mikä minulle on ylisosiaalista, on monille sitä tavallista ihmisten välillä tapahtuvaa kanssakäymistä.) Luulen itsestäni liikoja, suunnittelen samanaikaisesti kolmeakymmentä asiaa, teen niistä viittä.

Toistaiseksi osaan vielä erottaa nämä poikkeukselliset käyttäytymispiirteet itsessäni, joten peli ei ole täysin menetetty. Itsekontrollin rippeitä on jonkin verran jäljellä. Jostain syystä en silti mahda tälle olotilalle mitään. Niinpä käytän sitä hyödykseni, kanavoin energiani lähinnä tuohon graduun. Enkä hölmöile rahan kanssa, koska sitä ei ole -vielä.

***
Enollani (joka ei itse asiassa ole paljon minua vanhempi) diagnosoitiin taannoin maanis-depressiivinen psykoosi. Muistan, kuinka hän nuoruutensa maanisina kausinaan osteli autoja, otti suunnattomia taloudellisia riskejä, nosti lainaa ja kulutusluottoja kummallisiin tarkoituksiin. Yleensä taustalla oli jokin outo "bisnes-idea", kuten maansiirtofirman perustaminen jonnekin korpeen. Noina kausina hän myös laihdutti itseään milloin syömällä pelkästään kananlihaa tai juomalla ainoastaan piimää.

Pimeinä jaksoina häntä ei juuri kotonaan näkynyt, sillä syyllisyys perheen (ja yleensä koko suvun) pieleen mennestä taloudellisesta tilanteesta ajoi miehen kuppiloihin. Tällä hetkellä suvustamme suuri osa taitaa maksella enoni velantakauksia. Hän itse on varaton.

***
Tuohon verrattuna minulla ei ole mitään hätää. Yksi ainoa pelko kummittelee jossain takaraivossa; seuraava pudotus tuntuu todennäköisesti entistä pahemmalta.

***
ps. Menen tänään mieheni kanssa pankkiin pyytämään remonttilainaa:

Pankki: Jaa.. että vaimoko on opiskelija?
Minä: Hah! Mitä sitten? Valmistun kohta ja menen töihin.
Pankki: Niin että minkä alan?
Minä: Noo (mutinaa)..
Mieheni: Hän on tutkija. (Ja minä lisään mielessäni heittomerkit "tutkija".)
Pankki: Anteeksi, minkä alan?
Minä kiirehtien: Mieheni on töissä, hän on oikein vakituinen ihminen.

Pankki: Selvä, allekirjoitus tuohon.

Motiivi

Eräs tuntemani ihminen motivoi omaa opiskeluaan täten; on pakko opiskella, jotta pääsee töihin, jotta saa rahaa, jotta voi sitten rakentaa.

Ehkä tuollainen ajattelutapa sopii suoraviivaisiin opintoihin, joista valmistuu ammattiin. Omat opintoni ovat enemmän tai vähemmän olleet itseni etsimistä, yritystä ymmärtää ihmistä tai muuten vaan epäkelpoa haahuilua´, ainakin noin niin kuin taloudellisesti ajatellen. Nyt onkin aika aikuistua ja etsiä se ulkoinen motiivi, jonka vuoksi unohtaisin omat sisäiset ihmisyyden ymmärtämisen tavoitteeni, muut kulttuurihöpötykset ja keskittyä vain ja ainoastaan rahaan, maineeseen ja maalliseen elämään!

Ja kas! Täältä se löytyy, nimittäin unelmieni talo (T2/136), jonka esitteen hintoineen voin liimata tuohon koneen viereen tuomaan motiivivoimaa elämääni.

Erityisesti olen viehättynyt yläkerran kylpyhuoneen pyöreästä ikkunasta ja alakerran suuresta hallista. Ja tottakai kolmen hengen perheemme tarvitsee viisi makuuhuonetta, 130 neliötä ja korkean olohuoneen! Kylläpäs alkoikin nyt tämä tilanpuute ahdistaa täällä kotona. Ei tässä nyt auta enää muu kuin kirjoittaa gradu loppuun ja mennä hyväpalkkaiseen duuniin.

Aivomyrsky

Olen ollut jo kolme päivää yliopistolla. Siinä sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, mutta olen ollut myös luennolla. Aivan oikealla luennolla, missä siis kuunnellaan ja kirjoitetaan muistiinpanoja. Olen ollut yliaktiivinen. Päätä kivistää.

Tällä viikolla myös sosiaalinen elämäni on kokenut muutoksen. Tapasin eilen illalla ystäviäni, joita olen nähnyt viimeksi...no, viime vuonna ennen joulua. Ei siitä niin kauan ollutkaan, mutta joulu vääristää ajankäsitystä. Ystäviä pitäisi tavata useammin, kiire on aina huono tekosyy. Ystävyydestä ajattelin kirjoittaa sitten tuonnempana.

Vielä kaksi päivää luentoja jäljellä. Tämä on kivaa vaihtelua yksinäiseen puurtamiseen, mutta silti olen iloinen, ettei minun tarvitse tehdä luentosarjaan liittyvää analyysia parityönä. On hauskempaa tehdä se vain itseni kanssa, koska olen niin hyvä!

Oi tätä aivomyrskyn autuutta. Päätä kivistää...

Lahja

No niin. Eilen se jysähti tajuntaani keräyspapereita läpikäydessä ja lahjakortin löytäessäni:

Anoppi ja appiukko ovat tilanneet meille Valitut palat koko täksi vuodeksi!


Ja siitä ei liene kovin kauaa aikaa kun oli mieheni kanssa puhetta, kuinka vaarallista on, jos ihminen omaa "valitutpalat-maailmankuvan".


Kaikesta huolimatta luin lehteä eilen ruokapöydässä. (Ei olisi pitänyt, sillä melkein tukehduin suussani pyörivään kananriekaleeseen, kun piti keskittyä niin kovasti "mielenkiintoisiin" juttuihin.) Joka tapauksessa, kahdesta murhaajapojasta kertovassa tositarinassa kerrottiin kuinka näiden poikien tuhoisaan käyttäytymiseen olivat vaikuttaneet mm. "tietokonepelit ja filosofia":


"Robert oli aina lukenut paljon, ja lukiota käydessään hän tutki omin päin F. Nietzschen teoksia. Poikaa viehättivät erityisesti saksalaisen filosofin mietteet nihilismistä eli eksistentialistisesta käsityksestä, että Jumala on kuollut eikä moraaliarvoja ole olemassakaan. --- poikien ajatukset alkoivat käydä entistä kummallisemmiksi. He tulivat siihen tulokseen, että Hitler oli "hyvin ovela" ja ihailtava ihminen." (kursiivi minun)


Ja sitten ei muuta kuin murhaamaan.


Joku oikea filosofi kenties ymmärtäisi ja osaisi selittää näitä asioita paremmin kuin minä, (joka en oikeasti ymmärrä mistään mitään.) Syystä tai toisesta minua jäi vaivaamaan tämä lause koko illaksi. Siinä noin vaan sivumennen niputettiin kevyesti yhteen eksistentiaalifilosofiaa, nihilismiä ja Hitleriä, sekoitettiin selittämättä ja paiskattiin lukijan kasvoille, että "noin käy jos lukee nuorena filosofiaa!" Seuraava askel lienee se, että jotkut aktiiviset ihmiset päättävät kieltää lapsiltaan filosofian historiaan (ja yleensä historiaan) tutustumisen, koska siitä voi olla arvaamattomia ja jopa turmiollisia seurauksia.


Ei muuta kuin lasten lukemistoa kyttäämään. Sensuuria harjoittamaan! Kieltäkää kaikki kaikilta!


(No niin. Meinaa mennä huonoksi juttu. Hiissaanpa itseni pihalle kolaamaan.)

Punainen seinä

Tapetoin ennen joulua yhden seinän punaiseksi.

"Punaisen sanotaan hallitsevan alinta chakraa, joka säätelee fyysisen kehon elinvoimaisuutta sekä voimaa palauttavia resursseja." Valitsin tapetin täysin intuitiivisesti. Ehkä halusin elinvoimaa keinolla millä hyvänsä. Olin tosin pitkään sitä mieltä, ettei seinä ole punainen. Ajattelin sen olevan jotain okran ja ruskean väliltä. Mutta kaikki muut ihmiset ovat sitä mieltä, että seinä on punainen. Lopulta myönnyin; olkoon punainen. (Vaikka ei se kyllä ole...)


Sitten törmäsin tähän: "Värin havainnointiin vaikuttaa fyysisen tilan lisäksi henkilön ikä, mieliala ja mielenterveys. Esimerkiksi useilla skitsofreniaan sairastuneilla on havainnoitu epänormaalia värihavainnointia."

Selvä.

Nyt olen etsinyt kylpyhuoneeseemme uusia kaakeleita. Haluaisin täysin valkoisen kylppärin, kiiltävää ja melko suurta laattaa. Eikös sitten sattunut silmiin, että "jos apinat laitetaan täysin valkoseinäiseen huoneeseen, ne vetäytyvät stimulanttien puutteessa itseensä skitsofreenikkojen tavoin."


Tuosta ei sitten vedetä mitään yhtäläisyysmerkkejä mihinkään suuntaan, eihän?


Väreistä lisää: Coloria.

Sohaisen muurahaispesää, kirjoitan feminismistä

Tänään illalla TV 1:llä Päivärinta keskusteluttaa ihmisiä armeija –aiheesta. Ohjelman ennakkotietojen perusteella voisi odottaa oikein muhevaa mielipiteiden vaihtoa. Siellä on muuten mukana armeijan käynyt nainen.



Ei armeija ole naisia varten. Koko touhu tuntuu niin naurettavalta, eikä kuvitelmaani ole muuttanut yhtään se, että kaksi naispuolista ystävääni ovat käyneet armeijan. He eivät ehkä täysin myönnä armeija-aikaista turhautumistaan, mutta heikkoina hetkinään he kiroavat sitä tapaa, joilla yksinkertaisista jutuista tehtiin niin monimutkaisia. Ja vain siksi, että jokin asia on aina tehty tietyn kaavan mukaan.



Nämä ystäväni pitivät armeijaa naisten vapautuksena. Heistä tuli hyviä jätkiä, tosi feministejä. Miten nainen kokee vapautuvansa, kun pätee ns. maskuliinisessa elämänpiirissä? Eikö siinä samalla myönnetä, että se on parempi ja arvokkaampi kuin feminiininen maailma? Nyt nämä samaiset ”vapautuneet” ystäväni kävelevät alttarille isänsä saattamana ja ottavat miehensä sukunimen! Tällä he mielestäni kirjaimellisesti luopuvat omasta minuudestaan ja siitä oikeasta vapaudesta, joka heillä on. Ei avioliitto heiltä vapautta vie, vaan se, että he noudattavat vanhaa ”kaunista” tapaa: isä luovuttaa tyttärensä omaisuutena sulhasen hallintaan.



Koko armeijavouhotus feminismin riemuvoittona on aika naurettava, samoin kuin muut ”hyvä jätkä” –mantraa hokevat tahot. En voi ymmärtää, että mitään tasa-arvoa saavutetaan väheksymällä. Ei ole tasa-arvoa, jos naiseus on hävettävä ominaisuus, silloin tunnustaa oman arvottomuutensa. Tasa-arvoa ei ole myöskään miesten alistaminen, se on kostoa.



Kaikkea sitä tulee mieleen, kun lukee lehdestä ohjelmatietoja. Ja sitten taas töihin...

Aamut

Tällaiset aamut ovat mukavia. Pieni pakkanen ja kirkas taivas. Tai niin kirkas, kun taivas voi olla tähän aikaan vuodesta. Aurinko kumottaa keltaista hämärää taivaanrannassa. Vielä ei tarvitse kiirehtiä mihinkään. Voin rauhassa juoda kahvia ja lukea lehden. Se on ihan oikeasti mukava hetki aamulla.



Tänä viikonloppuna tajusin taas kerran oman rajallisuuteni. Perjantaina iltapäivällä selkäni heittäytyi ikäväksi. Sitä ei olekaan tapahtunut moneen vuoteen. Koko viikonlopun olen könköttänyt kumarassa, kuin vanhus. Vieläkään selkä ei toimi normaalisti. Olen varma, että tämä johtuu vahvoista ”selkävaivageeneistä”. Sukuni on kauttaaltaan selkävikaista sakkia ja sitä tosiasiaa ei näytä estävän edes se, että olen tiedostanut asian jo kauan ja yrittänyt kaikin (liikunnallisin)konstein vältellä tulevaisuuttani. (Voi, voi...ei voi auttaa, sori.)



No niin, nyt lähden viettämään mukavaa aamuhetkeäni ennen kuin aloitan kissojen harjaamisen ja gradun keskustelupiirin alustuksen valmistelun.

Päivätyö

Kirjoitin viime yönä työhakemuksen. Harjoittelen aina silloin tällöin niiden tekemistä ja osittain sen vuoksi on tullut haettua välillä melko outojakin työpaikkoja. Eihän minulla oikeasti ole akuuttia tarvetta päästä töihin, sillä on tuo gradukin kesken, ja töitä tiedossa ainakin ensi kevääseen saakka.


Hakemani paikka on ihan oikeaa päivätyötä. Siinä saisi kenties tuntea itsensä Tarpeelliseksi ja Tärkeäksi ihmiseksi, pääsisin ehkä Konttoriin tai ainakin koppiin. Olisi työyhteisö ja palaverit. Juoruja, kahvittelua, kenties jopa sählyporukkakin.


Tuo kaikki on minulle hiukan vierasta, sillä jotenkin olen aina onnistunut olemaan töissä paikoissa, joissa ei juuri muita työntekijöitä ole. Olen tottunut työskentelemään yksin, olemaan vastuussa työstäni ja työpaikasta. Työilmapiiri itseni kanssa on ollut muuten mainio, näin sivumennen sanottakoon.


Kerroin ystävälleni tästä avoimesta työpaikasta. Hän kehotti vielä miettimään, olenko valmis sitoutumaan Työpaikan Arvoihin. Tämähän ei tarkoita, että saisin työn, mutta onhan se hyvä pohtia etukäteen näitäkin asioita, ettei sitten myöhemmin joudu arvoristiriitojen repimäksi. Ja ennen kuin huomaakaan, onkin taas työuupumus lähellä motivaation kuihduttua olemattomiin työn merkityksettömyyttä pohtiessa. Siinä sitten huomaa paineen alla alkaneensa ajatella outoja, nuttura kiristyy entisestään ja työtoverit alkavat vilkuilla sillä silmällä, että kohta taitaa napsahtaa.


Onneksi en vielä ehtinyt postittaa hakemusta.

Lyhyenläntä

Olen lyhyt (noin 158,5 cm) ja luistellut paljon viime aikoina.

Ja miten nämä asiat liittyvät yhteen? No, kokeilin tänään luistimet jalassa oleskelua eri tiloissa kotona. Keittiö alkoikin yhtäkkiä tuntua kätevän kokoiselta, ylsin kaappeihin ja paikkoihin, joihin normaalisti joudun kurottelemaan tai kiipeilemään henkeni kaupalla pitkin tiskipöytiä (kun ei ole keittiöjakkaraakaan). Kylppärissäkin näin naamani peilistä ilman varvastelua!


Muistuivatpa mieleeni jutut pitkien ihmisten onnesta. He menestyvät paremmin sekä suvun jatkamisessa että työelämässä. Lisäksi alle 165-senttisten älykkyystaso oli lähes poikkeuksetta alempi kuin niiden, joille oli kertynyt mittaa parikymmentä senttiä enemmän. Voi surkeus.


En kuitenkaan vaivu murheen alhoon. Katsotaanpa asiaa toisesta näkökulmasta. Mahdun kätevästi penkkeihin niin junissa (myös intercityissä), lentokoneissa kuin leffateattereissa. Voin istua vaikka polvet koukussa. Minun ei tarvitse kumartua matalissa paikoissa, enkä ole koskaan lyönyt päätäni ovenkarmiin. Maahan ei ole pitkä matka, jos vaikka kaadun.

Tunnen itseni oikestaan varsin kätevän kokoiseksi.

Kirjahäiriö

Jossain ihmeen mielenhäiriössä luin Marilyn Mansonin Tie helvettiin ja takaisin -kirjan. Eilen illalla sen aloitettuani en saanutkaan enää laskettua sitä käsistäni, vaan valvoin pitkään lukien miehen matkasta henkilökohtaiseen helvettiin, näin outoja unia ja päätin lukukokemuksen tänään aamukahvia juodessa. En ole koskaan kuunnellut Mansonin musiikkia, mutta kieltämättä hänen "taiteessaan" on jotain äärimmäisen pahaenteistä, ja jotain synkällä tavalla kiehtovaa. En ole myöskään täysin vakuuttunut kirjan totuudenmukaisuudesta; välillä kaikki tuntui äärimmäisen brutaalilta ja mustalta, kun taas hetkittäin epäilin, ettei kirjassa kerrota sittenkään kaikesta siitä pahuudesta, mikä M. Mansoniin liittyy.


Luen äärimmäisen harvoin ihmisten elämänkertoja. Joskus aikaisemmin pidin Andy Warholin töistä, mutta luettuani hänen elämänkertansa, en voi enää suhtautua töihin pelkkänä pop-taiteena. Aistin taustalla luuraavan ankean tyypin läsnäolon. Samoin kävi Marilyn Monroen kanssa; katsoessani hänen elokuviaan, näen kankaalla ahdistuneen ihmisen. Woody Allenin elokuvat menettelivät, kunnes luin Mia Farrowin muistelmat elämästään Woodyn rinnalla. Woodyn elokuvat eivät enää juuri naurata.
***

Mansonin kirjasta aiheutuneen oudon olon hälveneminen kestänee hetken aikaa. En ole täysin varma, pidinkö kirjasta vai en. Se oli hyvin kirjoitettu ja taitettu, eli kirja näytti hyvältä. Kaltaiselleni pinnalliselle esteetikolle tuollainen on merkittävää. Sisältö välillä oksetti, inhotti ja jopa nauratti. Siitä olen varma, etten halua edelleenkään kuunnella hänen musiikkiaan.


Ehkä tuossa olikin villakoiran ydin: tästä lähtien luen vain sellaisten henkilöiden elämänkertoja, joiden hengentuotteista en erityisemmin välitä. Näin lukukokemus ei aiheuta häiriötä taiteellisesta tuotoksesta saatavaan elämykseen. Seuraavaksi voinkin siis kokeilla David Beckhamin muistelmia. Jalkapallokin on taidetta, kuulemma.

Tiloja ja rajoja

Televisio tarjoaa nykyään paljon tilaa sisustusohjelmille. Innolla katselen kuinka ihmisten kodeissa käännellään ja väännellään interiöörejä uuteen uskoon.


Ylimääräistä aikaa voi ihminen tuhlata vaikkapa katselemalla television välityksellä toisten koteihin. Eilen Janne Ahonen (mäkikotka?) esitteli uutuuttaan kiiltelevää taloa ja sen tiloja. Mielenkiintoiseksi esittelyn teki se, että tilat selkeästi jaoteltiin miehen tiloihin, naisen tiloihin ja perheen yhteisiin tiloihin. Vaikka lapsella oli oma huone, hänellä ei ollut tilaa samalla tavalla kuin aikuisilla. Lapsi sai olla missä tahansa, levitellä leluja ympäri taloa ja näin tyypilliset tilan rajat eivät koskeneet lasta.


Eteinen oli selvästi yhteinen tila. Ahosen talon palkintosyvennys-baari sen sijaan oli selvästi miesten tila. Saunassa oltiin jälleen yhdessä ja keittiöön mennessä siirryttiin naisten tilaan. Toimittaja totesi Ahosen vaimolle, että "tämä lienee sitten sinun valtakuntasi." Vaimo siinä yritti sanoa, että "kyllähän me molemmat täällä", vaikka keittiö oli suunniteltu nimenomaan naisen tarpeiden mukaan. Oli riittävästi tasoja ja kaappeja kaikille niille naiseutta ja perheenemännyyttä tukeville keittiövälineille (ks. edellinen tekstini "Tuuban keittiössä".) Makuuhuoneen ja lastenhuoneen esitteli jälleen nainen, kun taas autotalliin mennessä vaimo ei tullut edes mukaan.


Ai niin, melkein unohdin; talon oli suunnitellut Janne ihan itse. Mutta talon suunnittelu ei olekaan mieheyttä uhkaavaa, vaan sitä tukevaa toimintaa. Mutta annas olla, jos mies on sisustussuunnittelija (ks. Tomi). Ainakin meillä kuuluu Miehen suusta kireitä kommentteja, jos Tomi näkyy ruudussa. Mutta kenties on odotettavissa muutosta tässäkin suhtautumistavassa; onhan Jamie Oliverkin perheellinen hetero, vaikka tekeekin hyvää ruokaa.

Tuuban keittiössä

Nykyaikana kuuluu olla hyvä kokki. Vähitellen on alkanyt kyllä tuntua, että ei riitä jos on hyvä. Pitää olla suorastaan suvereeni. On tiedettävä erikoisia ruoanlaittotermejä ja tuntea niin merilevät kuin muut systeemit.


Television kokkiohjelmien keittiöissä maustetahnat ja purkit ovat rivissä kädenmitan päässä, välineet ovat viimeisen päälle kätsyjä ja kokilta sujuu niin puhe kuin paisto ilman vaikeuksia. Kaikki onnistuu noin vaan, kokkikirjaa ei vilkuilla, ja kaiken pilkkomisen, freesaamisen, paseerauksen ja liekittämisen jälkeen keittiö ei näytä räjähtäneeltä.


Tässä median kautta vyöryvässä ruoanlaittopaineessa omat ruoanlaittotavat alkavat vaikuttaa kivikautisilta. Onhan tuossa tuo liesi, jossa voi keittää perunoita, riisiä ja spagettia. Uunissa voi hauduttaa jotain pataa, lasagnea tai laatikoita. Paistinpannulla voi pyöräyttää jytkyn, joka sisältää kaiken mitä männeeltä viikolta on jääkaapin perälle kertynyt. Jos oikein extreme-olo iskee, niin väsään jotain todella vaikeaa. Vaikkapa tortilloja.


Mutta ne mausteet ja niiden käyttö. Mysteeri isolla M:llä. Miten voi tietää mitä maustetta laittaa ja kuinka paljon? Kaikkiin ruokiini heitän summittaisesti "perusmakua" antamaan musta- ja valkopippuria. Paprikaakin voi laittaa jos haluaa vähän väriä jauhelihaan. Kalamaustetta kalaruokaan ja currya kanaruokaan. Jos oikein irrottelee, voi sekaan heittää chiliä. Vastikään ostin jotain ihme thai-tahnaa, joka maistuu kookokselle. No miten se semmoinen muka arkiruokaan sopii?! Ei niin mitenkään. Tulee vain paha mieli, kun tonnikalarisotto haisee ja maistuu kookokselle ja korianterille (kuten tänään).


Minulla lienee naiseksi melko suppea keittiövälinekokoelma. On yksi vispilä (tai oikeastaan kaksi, kun toinen on käsi- ja toinen konesellainen), kaksi kattilaa ja paistinpannu. Muutama lasta, viisi puukkoa ja juuresveitsi. Kaapissa on myös kaksi erikokoista kulhoa (leivontaa varten) ja pullasuti. En omista monitoimikonetta, tai muita sähkökäyttöisiä vemputtimia kuin edellä mainitun vispilän.


Senhän vielä ymmärtää, jos nuorella vasta kotoa muuttaneella ihmisellä ei keittiövarustus ole kovin kummoinen. Mutta että yli viisitoista vuotta itsenäisesti asuneena, perheellisenä emäntänä kehtaan pitää keittiöni (lue: kodin sydämen) varustuksen noin suppeana. Sehän on lähes häpeällistä. Onkohan keittiövarustuksen taso suoraan verrannollinen uskottavuuteen naisena ja äitinä? Jos on, olen melko heikoilla.


***
Muistan isäni sanoneen joskus 1980-luvulla, että "sompiolainenhan ei pitsaa syö." Hän on sanansa pitänyt, eikä ole pitsaan koskenut. Mitä sitä turhia keekoilemaan, jos on kuivaalihhaa ja koparakeittoa tarjolla.

Vieraantunut

Piipahdin Oulussa. Totesin itsekseni ääneen, että on se muuttunut.


Stockmannilla hypistelin tavaroita, joita en edes halua. Tai mistä sen tietäisi haluaisinko, jos olisi rahaa rajattomasti. Luultavasti en. En ole koskaan ollut keräilijätyyppiä tai muutenkaan "tavaran perrään." Joka tapauksessa, siinä hypistellessä tuli yhtäkkiä epäilyttävä olo. Aloin epäillä itseäni -ja tarkoitusperiäni. Mitä ihmettä oikein teen? Miksi en ole jo yliopistolla, kirjastossa ja ns. opiskelemassa. Miksi ihmeessä vaeltelen tavarataivaassa, vaikka en tarvitse mitään? Luonko itselleni tällä tavalla turhia tarpeita. Ahdistuin, mutta yliopiston sijaan suunnistin anttilaan. Sieltä ostin Alan Wattsin kirjan nimeltä "Zen". Viimein raahauduin Linnanmaalle.


Opiskelijakahvilassa ei juuri tuttuja näkynyt. En ole koskaan ollut mikään yhteisöaktiivi, opiskelija-aktiivi tai muukaan aktiivi, joten tuttavapiirini on pysynyt koko opiskeluajan tietyissä suppeissa raameissa. Inkan kanssa kahvilassa istuskellessa koin vieraantumista"opiskelijuudesta." Vieraantumisen tunnetta tosin häiritsi ostamani omena-kaneli-vaniljavaahto-sokeri-juoma, joka ällöttävänimelällä olemuksellaan vei lähes koko huomioni tästä toisesta kokemuksesta. Taas olisi tarvittu hieman zeniä.


Oli mukava tulla kotiin. Tuo vierailu oli melko lailla viimeisimpiä maisterinopintoihini liittyviä käyntejä Oulussa. Oulu on mukava kaupunki, mutta jotenkin tuntui, että alan olla jo hieman vieraantunut siitäkin. Rovaniemi tuntui kotikaupungilta, ja se tunne taas tuntui hyvältä.


Ehkä alan pikku hiljaa sopeutua.

Suunnitelmia

Eilen tuli TV 1:ltä dokumentti jenkkien Irak –kähinöinnistä ja siitä, miten siellä ammuskeltiin myös omia. Sotilaiden kertomusten mukaan sattuneessa tapauksessa oli kiire eikä tarkkoja koordinaatteja saatu. Siinä meni muutama oma sotilas hengiltä ja taisipa olla vielä yksi BBC:n kuvaaja mukana. Olikohan tässä kyse Bushin ennen sotaa mainostamista ”täsmäpommituksista”.



Jos päätyisin sota-alueelle, jossa jenkit mellastavat niin osumatarkkuuden perusteella en uskaltaisi luottaa näihin ”tarkkaan harkittuihin pommituskohteisiin”. Muutaman kilometrin klappi koordinaateissa, onko sen niin väliä...
Tietysti voi olla mahdollista, että minä olen se tarkkaan harkittu kohde. Enemy number 1.



Kriisiajan varalle pitäisi tehdä suunnitelma. Täytyy valmistella piilopirtti erämaahan ja varustaa se hyvin pahan päivän varalle: polttopuuta, kuivattuja ja säilöttyjä elintarvikkeita, hammastahnaa sekä shampoota ja hoitoainetta (tässä tapauksessa 2 in 1 käy hyvin), lukemista, tulitikkuja, sukset, vaatetta...Toinen mahdollisuus voisi olla pakoretken suunnittelu. On hyvä olla jokin suunnitelma, koska yleensä kriisiaikana rajavalvonta tiukentuu ja esimerkiksi armeijan käyneiden miesten (ja muidenkin) voi olla vaikea päästä maasta pois. Tarpeeksi naamiointia ja hyviä ystäviä matkanvarrelle, niin eiköhän jokin norjalainen kalastusalus ota kulkurin suojiinsa.



Kaikesta tästä edellä sanotusta tuli mieleeni se testi, jonka joskus viime vuoden puolella linkitin myös tuubaan. Testin mukaan olin sillä hetkellä paranoidinen ihminen....

Huonekasvin kuolema

Minulla on ollut kolme vihreää huonekasvia (A, B, C). Nyt on enää kaksi. Kasvi (A) heitti henkensä muutamassa päivässä, eikä elvytysyrityksistä huolimatta selvinnyt. Toinen kasvi (B), sen lajitoveri, kuihtuu ilmeisesti ikävissään ja on jo matkalle manan majoille. En tiedä mikä näitä kahta on vaivannut, koska tavallisesti ne ovat kukoistaneet vuodet läpeensä auringonvalosta tai mistään muustakaan välittämättä. Muuan opiskelijaystäväni on ensimmäiseltä ammatiltaan puutarhuri, joten häneltä olen saanut muutamia hortonomisia vinkkejä: merilevälannoitteista vettä silloin tällöin (kesäisin myös pelkkää vettä) ja suihkupullolla virkistystä lehdille. Tällä kertaa se ei vain ollut tarpeeksi.

Kolmas kasvi (C) on vielä voimissaan, eikä näytä välittävän näistä kahdesta rääpäleestä. En tiedä, mikä ihmeen Apinanleipäpuu se on lajiaan, mutta ainakin se täyttää huoneen lattiasta kattoon ja parin metrin leveydeltä vaakasuuntaakin. Tämä jättiläinen jos nuukahtaa, niin sitten ei kyllä naurata.

Kaikkihan eivät ole viherpeukaloita syntyessään, eikä ehkä koskaan...Viime kesän basilikasadosta olen silti ylpeä!

Linjaton

Huomaan, etten ole kovin linjakas jutuissani. Toisin sanoen teema puuttuu. Olenkin pohtinut josko keskittyisin kuvaamaan joko lappilaista elämänmenoa ja elämää pohjoisessa, tai vaihtoehtoisesti uppoutuisin täysin mieleni mustiin syövereihin ja pyörisin oman napani ympärillä. Mitä muita vaihtoehtoja olisi? Niin, parisuhde tietysti on pohjaton kaivo, josta voisi ammentaa tekstiä saavikaupalla, mutta antaapa olla.


Oudosta taigasta voi lukea yleisiä huomioita Lapista, joten ei kai ole syytä lähteä samalle linjalle. Ei täällä pohjoisessa niin paljoa tapahtu, että siitä tarvitsisi ihan monen ihmisen voimin raportoida. Minya taas puolestaan kirjoittaa päiväkirjaansa tekstiä (ainakin määrällisesti) minunkin puolestani.


Linjaton olen myös siinä suhteessa kenelle kirjoitan. Välillä tekstini ovat plaaplaaplaa-tyyppisiä valituksia, mutta silloin tällöin (harvoin) päähäni tulee jostain ihan oikea ajatus, joka on sitten työstettävä peräkkäisiksi lauseiksi. Toisaalta tuuban tärkein tehtävä tällä hetkellä on pitää edes jonkinlaista kirjoitusvirettä yllä, sillä "tieteellisen" tekstin tuottaminen on ainakin minulle niin h i d a s t a, että välillä unohdan sen olevan ihan oikeaa kirjoittamista. Siinä missä opinnäytetyöni kirjoittaminen on turvesuolla rämpimistä, tuntuu tuubaan kirjoittaminen luistelulta.


Nyt onkin aika vaihtaa luistimet kumisaappaisiin ja palata jängälle.

Pieni huomio moottorikelkkailusta

Naapuriimme on muuttanut rassaaja. Hänellä on moottorikelkka, jonka parissa miehellä näyttää vierähtävän helposti tovi jos toinenkin. Kelkassa on ilmeisesti jotain vikaa, koska sitä pitää säätää ja sitten käydä välillä ajelemassa ympyrää, että joko toimii. Siinä sitten seisotaan pihalla katkun keskellä, pyyhitään vesiä silmistä ja köhistään, että jo on mahtava menopeli ja hyvin toimii.
***


Moottorikelkkailua markkinoidaan näin; on "puhdasta" luontoa, koskemattomia hankia ja erämaita. Todellisuudessa kelkkailu on usein tätä tai tätä. Olen itsekin kelkkaillut nuorempana, mutta jo silloin huomasin ettei tämä laji taidakaan olla minun juttuni; uponneen kelkan riuhtominen metrisessä hangessa ei ole mitään mukavaa puuhaa.


Yritin pikaisesti etsiä hieman tietoa moottorikelkkailun ympäristövaikutuksista, mutta eipä niitä näin äkkiseltään löytynyt. Lapissa oletettavasti melkoinen osa matkailualan yritysten tuloista tulee moottorikelkkasafareiden järjestämisestä, joten kelkkailua kritisoidessa aletaan lähestyä jo ihmisille tärkeintä aluetta, eli elinkeinoa ja selviytymistä. Ja ihmisten elinkeinojahan ei saa kritisoida saatikka rajoittaa, oli sen harjoittaminen kuinka epäeettistä (vrt. epäaito "saamelaismatkailu" suomalaisten toimesta) tai epäekologista hyvänsä.

Joulu on taas, venytelkäämme sen kunniaksi

Lienee poliittisesti epäkorrektia tässä vaiheessa tammikuuta kirjoittaa joulusta. Mutta sellainen minulle tuli tänään saadessani 60 cm x 60 cm kokoisen, kilon painoisen konvehtirasian mieheltäni. Kuvitelkaa; aurinkoinen pakkaspäivä, kirjaston kahvila ja mieheni pyytämässä giganttisen konvehtirasian kanssa anteeksi pahoja sanoja. Kyllä vähemmänkin romanttisesta eleestä tulee tippa linssiin.

***
Tuo tapahtui päivällä. Illemmalla tulin joogasta, olin taas venytellyt ja tehnyt niskaseisontaa sekä kuperkeikan taaksepäin. Jälkimmäinen venyttää niskalihaksia uskomattoman tehokkaasti, etenkin jos se tehdään suoraan pään yli taakse, ja erittäin hitaasti.

Äskettäin sanoin lihaksiani jälleen hieman kivistävän, johon mieheni: "Sinun pitäisi varmaan venytellä."

Selvä, ja harrastaa liikuntaa.

Elämästä nautiskelun perusteet

Tuuba osuu tekstissään asian ytimeen. Eilisen aamupäivän käytin miettimällä sitä, onko elämä nyt kuitenkaan niin huonolla tolalla kuin välillä tuntuu. Syntymäpäiväni on parin viikon päästä ohi ja ikä on sen jälkeen aina vain lähempänä kolmeakymmentä. Eikä muuten yhtään pelota. Uskon, että koko kolmenkympinkriisi on vain mediaseksikäs keksintö ja selitys ihmisten oudolle käyttäytymiselle. Isän äiti on 93-vuotias ja sanoo, ettei hän vanhene. Ikää vain karttuu vuosi vuodelta lisää.

En ole naimisissa, minulla ei ole lapsia, en omista asuntoa enkä asuntolainaa, en käy vakituisesti töissä ja opiskelen edelleen. Olen surkimus, joka ajattelee vain omaa napaansa. Minulta puuttuvat suomalaisen aikuisen ehkä tärkeimmät identiteettiosat. Onnellisen elämän peruselementit vaihtelevat, mutta joskus tuntuu, että se olennainen juttu on monilla ihmisillä hukassa. Elämää suoritetaan ja odotetaan sitä päivää, että jokin ihmeellinen sattuma antaa luvan vihdoin nauttia elämästä. Uskokaa tai älkää, mutta sellaista päivää ei tule. Minä en aio käyttää elämääni vain odottamiseen. Siitä tulee vain karvaita pettymyksiä. Entä jos kuolen parinkymmenen odottamisvuoden jälkeen? Siinä ajassa olisin ehtinyt hyvin pitää omasta elämästäni.

En ole siinä tilassa, että haluaisin välttämättä kaiken sen, mitä tässä iässä kuuluisi haluta. Sosiaalinen stressi on silti joskus suunnattoman rasittavaa. Haluan naimisiin, en vihaa lapsia, ottaisin asuntolainan ja varsinkin vakituisen työn. Kunhan nyt valmistuisin... En silti ajatellut kuluttaa aikaani vain odottamalla näitä kaikkia. Elämässäni on tällä hetkellä paljon hyviä asioita: rakkaita ihmisiä, paljon mielekästä puuhaa, vapaus tehdä omia asioita. Vaihtoehtonuorena minulla oli tapana verrata omia tai ystävieni vastoinkäymisiä ja tyytymättömyyttä koko maailman mittakaavassa. Joillakin kun ei ole edes ruokaa, saati kattoa päänsä päällä. Onnellisuus ei mitenkään, ei koskaan, voi olla kiinni rahasta ja tavarasta. Ehkä tekopyhää, mutta niin totta.

Sitä paitsi, ulkona on tänään aivan mahtava pakkaspäivä. Aurinko näyttää vihdoin itseään. Tätä iloa ei kestä kuin ehkä pari tuntia, joten parasta nauttia siitä nyt.

Tyytyväisyys

Kasan ihmiset näyttävät olevat tyytyväisiä elämäänsä. Tomminkin elämää leimaa tyytyväisyys nykyiseen olotilaan.


Toki minäkin olen tyytyväinen elämääni. Mitäs siitä, että täytän kolmekymmentä, ja ruumiini on alkanut ilmoittaa ensimmäisistä vanhenemisen oireista. Tai siitä etten ole valmistunut vielä(kään) yliopistosta. Tai siitä etten ole onnistunut luomaan sosiaalista verkostoa paikkakunnalle, jossa olen asunut jo kaksi ja puoli vuotta. Tyytyväisyyttäni elämääni ei myöskään hälvennä se, että opintotuki on täysin riittämätön elinkustannuksiin nähden.


Olen siis tyytyväinen ihminen. Kotona on lämmintä, nälkää näen vain silloin kun itse sitä haluan ja sukuni jatkuvuus on turvattu yhdellä lapsella.


Mistä siis johtuu tämä selittämätön ahdistus, joka nostaa päätään aina säännöllisin väliajoin? Tiedän, että se ei ole tyytymättömyyttä vallitsevaan ulkoiseen elämäntilanteeseen.


Mutta sitä en tiedä, kuinka voisin estää näitä lipsahduksia ja putoamisia.

Tai edes varautua niihin.

Soup - sousages - coffee

Pyysin tytärtäni kirjoittamaan mahdollisimman monta osaamaansa englanninkielistä sanaa ylös. Hän aloitti listan otsikossa olevilla sanoilla, totesi että osaa niitä liikaa (tuhansia), joten siinä menisi elämä niitä kirjoittaessa. Niinpä hän lopetti kirjoitettuaan vielä sanat "next, "you", "me" ja "we".

***
Tänään söin kalaa, pukin lunta ja join oluen. Viimeksi mainittu olikin oikein maukas "dark lager"-tyyppinen juoma. Vai olikohan se merkki? En ole juuri perehtynyt oluiden maailmaan, mutta tuo osoittautui maultaan melko pehmeäksi. Voisin sanoa melkeinpä muhkeaksi.

***
Lempisanojani ovat muuten mojova ja muikea. Mustelma voi olla mojova ja ilme muikea. Jostain syystä yhdistän aina sanan "muikea" silakkaan. Johtunee varmaan silakan ja muikun välisestä yhteydestä.


Muikku. On siinäkin kala.

Kirkkoherra ja Isä Camillo

Päivällä avasin television ja voi ihanuus, sieltä tuli Isä Camillo! Miksi minulle ei ole kerrottu, että näitä leffoja vielä näytetään? Viimeksi olen nähnyt Camillon ja Pepponen kähinöitä joskus lapsena. Olen aina katsellut mielelläni italialaisia ja espanjalaisia elokuvia, koska ne sisällöstään huolimatta tuntuvat aidommilta kuin perusamerikkalainen liukuhihnatuotos. Tietysti täytyy olla sen verran patriootti, että katselee myös Kaurismäen ja muutamien muiden suomileffan tekijöiden töitä.

Isä Camillosta tuli mieleeni se hassu kirkkoherra, joka oli minun lapsuudessani siellä kotipuolessa. Hän hautasi äidin mummun. Minä oli silloin vasta 6-vuotias mutta Isä Camillo oli tuttu. Kirkkoherra oli jo silloin vanha mies mutta oikein huumorintajuinen ja iloinen. Kirkkoon hän ajeli keltaisella Jopolla. Sillä samalla Jopolla hän ajeli myös niihin isomummun hautajaisiin. Mustan papinpuvun takinliepeet vain leuhottivat tuulessa, kun tämä kasvoiltaan kuin ilmetty Isä Camillo pyyhälsi kohti kirkkoa. Huikkasi ohimennessään, että ”Terve!”. Siinäpä kaksi marjaa...

******

Niin, katsokaa huviksenne Pedro Almodóvarin elokuva Todo sobre mi madre eli Kaikki äidistäni. Se on siis niitä espanjalaisia elokuvia...

Ei lempinimi naista pahenna

Jos isoisäni olisi saanut päättää, nimekseni olisi tullut Diana. Voitte vain kuvitella, millaista hämminkiä moinen nimi olisi herättänyt lapsuuteni aikaisessa poronhajuisessa kyläyhteisössä.

Rakkaalla lapsella sanotaan olevan monta nimeä. Minua kutsuttiin lapsena Piiaksi, mikä on kaukana oikeasta nimestäni ja Tyväreksi, joka on väännös sanasta tytär. Eipä ollut montaa. Niinpä niitä piti itse keksiä ja muutaman vuoden ikäisenä leikin veljeni kanssa leikkiä, jossa minä olin Pimppa ja veljeni Pamppa. Niinpä.

Kouluikäisenä roolileikeissä olin WelhoStina, Zebra ja milloin mikäkin. Serkkuani kutsuttiin Kanttarelliksi, ja jotain toista heppua Gorillaksi, joten siihen verrattuna omat roolinimeni olivat varsin cooleja. Jossain vaiheessa elämää olin Tero. (Älkää kysykö miksi.) Lopulta yläasteella joku alkoi kutsua (ei haukkumismielessä) minua Palikaksi, mistä olin suuresti harmissani, sillä nimi jäi elämään pitkähköksi aikaa.

Elämän edetessä nuo harvat (mutta onneksi huonot) lempinimet ovat vaipuneet unhoon. Hyvä niin.

Onnelliseen loppuun tottunut

Katsoimme tyttäreni kanssa Saksikäsi-Edwardin. Tytär piti kovasti elokuvasta, tosin jostain syystä häntä hieman huolestutti elokuvan loppu, ennen kuin edes aloitimme sitä. Vakuutin hänelle hämärään muistikuvaani tukeutuen elokuvan päättyvän onnellisesti.

Yllätyksekseni -ja tyttäreni suureksi suruksi- elokuva ei päättynytkään tyypilliseen happy end-kohtaukseen, vaan Edward jäi lopussa yksin linnaansa kaikkien hylkäämänä. Tämä ei tuntunut pienen tytön mielestä reilulta, eikä hän voinut ymmärtää miksi ihmiset olivat niin ilkeitä. Tyttäreni tunsi itsensä pettyneeksi ja huijatuksi, häntä säälitti ja itketti.

Lapseni haluaa onnellisia loppuja. Luulen hänen jo aavistelevan, että sellaisia ei oikeassa elämässä ole.

Kissanelämää

Kissojen väitetään olevan yksinkertaisia olentoja. Niiden aivot ovat muka niin pienet, ettei niistä ole oikein mihinkään. En tiedä miten tarkasti ja millä tavalla asiaa on tutkittu, mutta miten voimme olla varmoja ettei kissa tiedosta itseään, omia tarpeitaan ja mielihalujaan. Yleinen käsitys on, että kissa - kuten moni muukin eläin - menee vain vaistojensa ajamana hetkestä toiseen. Millä älynlahjoilla kissat sitten tajuavat, milloin kuljetuskoppaan meno lähestyy, vaikka matkatavaroita saati koko kuljetuskoppaa ei ole näkyvillä? Ja miksi ne vastaavat minun joskus niin älyvapaaseen höpinään ja katsovat kuin vähämielistä?

Kissojani seuratessa olen muutamaan kertaan epäillyt niiden yksinkertaisuutta (ja omaa henkistä tilaani). Ensinnäkin, ne ovat varsinaisia persoonallisuuksia molemmat. (Ehkä niistä pitäisi käyttää mieluummin he pronominia.) Miten saman pentueen veljeksistä voikin tulla niin erilaisia. Tosin kissoista puhuttaessa, saman pentueen kaikilla pennuilla ei välttämättä ole sama isä. Biologia on ihmeellistä.

Mutta nyt näihin minun veljeksiin. Arhippa on punaraitainen sekopää. Hän oli jo pentuna tyhmänrohkea ja utelias eikä vielä aikuisenakaan osaa varoa esimerkiksi taivaalta putoilevia alasimia. Olen sitä mieltä, että hänen lähisukulaisia ovat myös koirat. Geeneissä täytyy olla hippunen koiraa, koska käyttäytyminen ja jatkuva huomion kerjääminen viittaavat siihen: ”Kato mua, mä kiipeän! Kato, nyt mä tapan feikkihiiren! Sun luentomuistiinpanot rapisee ihanasti!” Miro puolestaan on tyypillinen kissa, joka katselee maailmaa norsunluutornistaan ja olettaa alamaisten olevan olemassa vain häntä varten. Toisaalta hän saattaa yllättää kaikki leikkisyydellään tai aikansa kuluksi hän vain pitää hölmöä pikkuveljeään kurissa. Hänessä olisi ainesta näyttelykissaksi (väriltään epäpuhdas venäjän sininen), mutta hän arvostaa enemmän mukavaa elämää kuin kuluttavaa glamourmaailmaa. Miro vaikuttaa niin mielettömän fiksulta. Ihmeellisiä olentoja molemmat.

Ollapa huoleton kotikissa.

Tosi-tv ja muita mauttomuuksia

En tiedä onko maailmassa montaa muuta niin vietävän typerää asiaa, kuin tosi-tv ja radiokanavien tekemät pilapuhelut. Jo ovat ohjelmien ideat löyhissä käsissä, kun eivät keksi enää muuta. Viedäänpä ihmisiä trooppiselle saarelle, jossa heidän pitää selvitä ”luonnon armoilla” ties kuinka kauan. Goldingin Kärpästen herraa mukaillen saarelle rahdatut ihmiset alkavat jakautua omiin leireihinsä. Joka jaksossa joku jää kirjaimellisesti rannalle ruikuttamaan. Toinen idea on laittaa porukka parittain kiertämään maailmaa etapilta toiselle, syöttää lehmän aivoja tai mikseipä pantaisi tyyppi ötökkälaatikkoon makaamaan. Palkintona on rahaa ja yleisö hurraa.

Entäpä nämä pilapuhelut. Miksi ihmeessä niitä soitetaan ja vielä aamulla. Toimittajista on ilmeisesti hauskaa nolata ihmisiä julkisesti. Ajatelkaa nyt, eräs toimittaja soitti ufotutkimuksesta kiinnostuneelle ihmiselle. Aluksi hän asiallisesti kertoi havainnostaan mutta alkoi sitten heittää pelkkää vitsiä toiselle vakavasta asiasta. Ufotutkija kimmastui ja sanoi suorat sanat toimittajalle, joka vielä hädissään yritti sovitella tilannetta ja pitää hauskuutta yllä. Typerä toimittaja, mutta hukkuva yrittää käyttää viimeisenkin oljenkortensa.

Entä jos pilapuhelun kohde on aamuisin kiireinen perheenemäntä tai uraohjus matkalla töihin; vanhus, joka ei ymmärrä tämän päivän päälle tai ihminen, jolta on kuollut läheinen. Nykyään suljen radion oitis, koska en kestä kuunnella mokomaa hölynpölyä.

Vielä vinkki selviytymisohjelmia suunnitteleville: Viekää joukko vereviä ihmisiä Lappiin tai mieluimmin Siperiaan ja katsotaan sitten kuka oikeasti selviää. Kuka saa hankittua ruokaa ja rakennettua majan, kuka osaa hiihtää tai ajaa koiravaljakolla. Vanha kansa sanoo, että lämpimän kanssa aina pärjää mutta kylmän kohdalla on toinen juttu. Arktisessa selviytymisseikkailussa se voisi hyvinkin olla totta.

Köykäinen analyysi

Otin Virtasen vinkeistä vaarin. Tuloksena on pöljääkin pöljempi analyysintynkä, jonka tarkoitusta en vielä itsekään tiedä.

Iskevä nimi: Tuuba. Tarkoittaa soitinta, mutta sen voidaan tulkita tarkoittavan myös "huonoa juttua", "paskanpuhumista" tai "sontaa". Kuten Pikseli toteaa: " Kun valmispalveluiden myötä on bloggaamisen aloittamisesta tullut todella helppoa kenelle vain, niin tämä on johtanut siihen, että suurin osa kyseisistä blogeista on täyttä tuubaa."

Toisinaan ihminen voi olla humaltuessaan "tuubassa". Tänne en ole koskaan kirjoittanut alkoholin vaikutuksen alaisena, vaikka siltä kenties on joskus vaikuttanut.

Kuvaava kuvaus: Kaamosterapiaa ja arktista hysteriaa. Kirjoittaminen on eräs terapian väline, jonka toivon auttavan talven yli selviämistä. Arktinen hysteria ei tässä tapauksessa ole lääketieteellinen termi, joka sen kummemmin kuvaisi elämääni (paitsi hetkittäin). Ihmisen selviytyminen arktisilla leveysasteilla on eräs mielenkiinnon kohteistani.

Otsikot: Niiden yhteys tekstiin vaihtelee. Toisinaan on, toisinaan ei. Yritän keksiä otsikon sisällön mukaan, mutta joskus tulee kirjoittaessa harhauduttua sivupoluille, ja otsikon lopullinen muotoilu yksinkertaisesti unohtuu.

Asiaan: Kierrellen ja kaarrellen saa enemmän tekstimassaa aikaan, ja asiaan on vaikea mennä jollei sitä ole. Seuraavalla kerralla yritän keksiä aiheellista asiaa. Ja sitä seuraavalla.

Ulkoasu: Haluaisin niin kovasti tuuban olevan ulkomuodoltaan ihana, mutta tärkeintä lienee sittenkin toimivuus ja luettavuus. En ala kikkailla ulkonäön kanssa, sillä siitä on kuitenkin seurauksena sekasorto.

***
Ei olisi pitänyt alkaa kirjoittaa tänään mitään, sillä eihän tästä mitään näytä tulevan. Osasyy tähän lienee kipeä niskanikama, jota särkee eilisen niskaseisonnan vuoksi. Reilun tauon jälkeen astangan harjoittaminen tuntuu kaikissa lihaksissa, myös niissä unohtamissani. Valittelin olotilaani eilen miehelleni, joka hetken mietittyään kysyi: "onko se liikuntaa?"

Lökäpöksyni mun

Nuorten miesten naurettavan löysät housut jaksavat aina huvittaa. Sukulaisilmiö löytyy Jamalin Nenetsiasta:

"Kylälle lähtiessään nuoret miehet siirtävät vyönsä huomattavasti vyötärön alapuolelle, toisinaan jopa polviin asti ja näyttävät mielestään huimapäisiltä. Vanhempi sukupolvi kritisoi nuorempien vyön käytön tapoja. Eräs ikääntynyt nenetsinainen kommentoi asiaa seuratessaan ohikulkevaa nuorta miestä:

Kiedottuaan vyönsä näin alas mies ei pysty edes kunnolla kävelemään. Hänen kävelytyylinsä muuttuu. Se, joka kävelee väärin, ei voi tuntea maata jalkojensa alla oikealla tavalla. Tämä johtaa siihen, ettei hän enää ymmärrä ympärillänsä tapahtuvaa."


(Kohtaaminen siperiassa, Tampereen museoiden julkaisuja 61., s. 66.)

Tiedoksi

...että blogianne ei kohta jaksa lukea kukaan, kun tekstit ovat lähes
pelkkää ruikuttamista vailla mielenkiintoisia pointeja. Petratkaa, hyvät
siskot tai palatkaa päiväkirjojenne väliin!

Nim. Tuohtunut lukija

***
Kiitos kritiikistä. Otan tuosta onkeeni ja lupaan olla ruikuttamati.

Tuntematon musta mies

Selailin Michael Mooren kirjaa Tyhmät valkoiset miehet. Onpa siinä kritiikkiä ja paatosta. Kirjoittaja esimerkiksi luettelee pitkän listan presidentti Bushin (nuoremman) tekosia. B. on ehdottanut lopetettavaksi ”Lukeminen on elintärkeää” –projektin, jonka tarkoituksena on jakaa kirjoja köyhille lapsille. Hänen toimestaan myös poistettiin liittovaltion työntekijöiltä oikeus korvauksiin lääkärin määrämistä ehkäisyvälineistä. Kuriositeettina mainitaan, että Viagra korvataan yhä. Ja lista jatkuu... Mooren teksti ottaa ironisesti kantaan myös Yhdysvaltojen rotukysymyksiin. Naurahdin lukiessani, että kaikki poliisin etsimät rikolliset ovat yleensä ”kuvauksen mukaan mustaihoisia mieshenkilöitä”. Ja se on totta, ainakin sen perusteella, mitä itse näin lyhyellä ameriikan reissullani. Päivittäin uutiskuvat näyttivät etsintäkuulutettuja, jotka tosiaankin olivat mustia miehiä ja poliisin piirtäjä oli kuvannut jokaisen lähes täsmälleen samannäköiseksi.

Varmasti viihdyttävä kirja meille, jotka aina vain ihmettelemme Yhdysvaltojen omituisuutta. Silti jonkinasteinen kritiikki on paikallaan. Kirja on kuitenkin yhdysvaltalaisen julkkiksen tekemä populaarijulkaisu. Älkää nielkö purematta ja märehtimättä.

Piimää ja banaania?

Viime yönä nukuin kuin pieni sika ja heräsin aamulla vasta siihen, kun toinen kissoistani tuli tarkistamaan emäntänsä hengityksen. Energiaa pursuava olemukseni ei voi olla tällä kertaa pakkasen ansiota, mutta samapa tuo mistä tämä on peräisin.

Eilisen harmauden voittaneena tein aamutuimaan pienen kuntosalipyrähdyksen. Treenaillessa tuli mieleeni, että missä ovat ne tuhannet Uuden Vuoden Lupausten lunastajat? No, ehkä he tulevat illalla...tai ensi viikolla. Olen antanut kertoa itselleni, että vuoden alussa monet aloittavat liikunnan harrastamisen verenmaku suussaan ja lopettavat sen noin kuukauden päästä. Harmi. Liikunnan pitäisi olla kivaa tai ainakin pitäisi selittää itselleen, miksi sitä harrastaa.

Salin pukuhuoneessa törmäsin hurjaan naisjoukkoon. Ehdin jo uskoa, että lehtien mainostama kuntosaliryntäys ja laihdutusbuumi on pelkkää huttua mutta totuus oli tällä kertaa se ihmeellisempi. ”Nyt lähtee läskit” –keskustelu kantautui jo pukuhuoneen ulkopuolelle ja laihdutusvinkkejä vaihdeltiin samaan tapaan kuin leivonnaisreseptejä ennen joulua. Kuulemani mukaan litra piimää ja neljä banaania päivässä on hyvä ”kuuri”. Niinpä niin, aikuiset ihmiset ovat itse vastuussa omasta vartalostaan. Säästäisivät edes lapset tältä puheenparrelta, mutta ei. Viimeksi viime viikolla kuulin kymmenen vuotiaiden tyttöjen laskeskelevan painoindeksejään. Hullua!

*****

Miten pieni sika nukkuu?

Unettomuuden huippu on saavutettu

Että nukkuminen osaakin olla toisinaan yhtä pelleilyä. Eilen illalla menin ajoissa petiin, että saisin nukuttua hieman pidemmät unet. Pitäisi uskoa, että nukkumaanmenon aikaistaminen ei anna yhtään lisätuntia unta varten, sitä vain herää pari tuntia aikaisemmin kuin edes tarvitsisi. Eipä niissä alkuyön tunteina nukutuissa hetkissäkään ollut kehumista. Horros, havahdus, kieriskelyä, kieriskelyä, horros...ja aina sama uni lähti alusta uudelleen eikä koskaan edennyt sitä tietyä pistettä pidemmälle. Niin, paitsi siihen asti, että huomasin olevani taas hereillä. Yleensä omaa sänkyä arvostaa. Esimerkiksi pari viikkoa teltassa tai hotellin haisevalla patjalla nostaa oman sängyn arvoon arvaamattomaan. Viime yönä olisin varmasti nukkunut sohvallakin paremmin. Ihmettelen, miksi en tehnyt sitä. Kaksi tuntia ennen kellon kilkatusta kyllästyin koko touhuun ja nousin ylös. Julmaa, kun ihmistä kiusataan.

Eipä auttanut kitinä itseni kanssa. Ensimmäinen pikkusoittaja odotti minua jo yhdeksältä. Ennen sitä sain itseni kuin ihmeen kaupalla toimitettua paikan päälle seitsemän kilometrin päähän kotikolon lämmöstä. (Lämmöstä hyvinkin, ikkunoista vetää niin, että verhot ovat vaakatasossa.) Useimmat lapset suhtautuvat elämään niin leppoisasti, että selvisin tähän hetkeen heidän voimallaan. Väsyksissä tässä palelen ja valmistaudun tunnin päästä astumaan teinien perusnegatiiviseen/passiiviseen maailmaan...

Välttämätöntä luettavaa

Usein kirjojen takakansissa vakuutetaan, kuinka "välttämätöntä luettavaa teos on kaikille (siitä ja siitä) kiinnostuneille ihmisille." Lisäksi luetellaan kaikki mahdolliset oppilaitokset, oppialat ja ihmistyypit, joille kirja on ehdottoman suositeltava tutustumisen kohde.

Tällä hetkellä edessäni on Peter J. Bowlerin Ympäristötieteiden historia, joka minun tulisi "ympäristöstä ja sen säilyttämisestä vakavasti kiinnostuneena" ehdottomasti lukea. Toivottavasti ehdin, sillä tuossa vieressä on vino pino muitakin "pakko lukea"-osastoon kuuluvia kirjoja, jotka käsittelevät mm. poronhoitoa, nenetsejä, kulttuurin muutosta ja sopeutumista.

Nyt sopeutan itseni uuteen työrytmiin ja alan lukea. Tämän viikon tavoitteeni on saada kirjoitettua lopullinen teoreettinen malli työhöni.

Rajatonta röyhkeyttä

Piipahdin pitkästä aikaa Lapin maakuntakirjaston Lappi-osastolla. Siellä esiteltiin lapinkävijöitä, noita aikansa löytöretkeilijöitä, ennakkoluulottomia seikkailijoita. Katselin pienoisnäyttelyn pikaisesti läpi ja astelin asiakaspäätteelle -huomatakseni ettei pääte ollutkaan siellä missä piti.

Pikainen silmäys saliin todisti asian; kone oli poissa. Aluksi ajattelin sen johtuvan jälleen Rovaniemen kaupungin säästötoimista, mutta osastonjohtaja valaisi asiaa ja kertoi koneen varastetun. Röyhkeä pitkäkyntinen oli eräänä sunnuntaina kävellyt ovesta sisään, kaapannut keskusyksikön säkkiin ja kävellyt ovesta ulos. Joku aktiivinen kansalainen oli ilmoittanut asiasta ystävällisesti vahtimestarille.

Varasta ei ole saatu kiinni ja osastolle odotellaan uutta konetta.

Tunnustuksia, osa II

Aiemmin kerroin inhimillisestä erehdyksestäni englannin aineessani. Tunnustusten sarja jatkukoon, koska haluan ilmeisesti tehdä itsestäni naurettavan pellen.

Noin 6-vuotiaana katselin kissaani, joka pesi itseään. Hetken mielijohteesta päätin kokeilla ja nuolaisin kissan karvaista kylkeä. Ei olisi kannattanut. Sama uteliaisuus kai vaivasi silloin, kun kokeilin jääkö pieni värikynä todella nenään, jos sen sinne tunkee.

Isompana tyttönä munasin itseni konsertissa. Se oli niitä ensimmäisiä ja silloin esitin jonkin pienen kappaleen ulkoa. (Todennäköisesti nimi oli Berceuse tai Badinage.) Kappale tuntui järjettömän pitkältä ja vaikealta. Kesken esityksen en muistanut enää miten se jatkui. Hiljaisuus, tunsin kuinka kasvoni vaihtoivat väriä valkoisesta punaiseen ja kenties myrkynvihreään. Sitten vain sanoin säestäjälle, että jatketaan. Persoonallinen esitys, mutta silloin hävetti.

Hieman tuoreempi nolo tilanne sattui pari vuotta sitten, kun muuan tuttavani kertoi haluavansa kävelysauvat joululahjaksi. Minä päästin kekkaperänaurut, koska luulin tuntevani tuttavani huumorintajun. Väärin. Tyttö oli tosissaan.

Eikö ihminen koskaan opi?

Vihdoin ja viimein

Sain kommentointilaatikon sijoitteluun apua yllättävältä taholta. En voi muuta kuin jälleen ihmetellä ihmisyyttä; noin vain täysin tuntematon ihminen ottaa yhteyttä ja tarjoaa apuaan. Kiitos!
***

Järjestelin G-papereitani ja valmistaudun henkisesti jatkamaan siitä mihin marraskuussa jäin. Nyt juon kahvini loppuun, pistän pyykkikoneen pyörimään ja ryhdistäydyn.

Kelpo raina

Tai sitten ei.

The Running Man on suurin piirtein ensimmäisiä elokuvateatterissa näkemiäni elokuvia. Elokuvan ilmestyessä (1987) muutin kotikylästäni asuntolaan (koska kylässämme ei ollut yläastetta tuolloin ja lähin yläaste oli noin 100 km päässä kotoani). Asuntolaelämän riemuihin kuuluivat muun huvin lisäksi kerran kuussa ns. "keskiviikkovapaat". Tuolloin sai valita meneekö elokuviin vai discoon. Muistaakseni elokuvissa sai käydä myös erikoisluvalla jos leffa loppui tarpeeksi aikaisin, eli ennen yhdeksää. Kymmeneltä tuli hiljaisuus.

Muistin "Juokse tai kuole" -elokuvan lähes ulkoa. Yleensä en muista mistään mitään, etenkään elokuvista. Tuo, että muistin elokuvan niin hyvin, herätti minussa hienoista kauhua ja samantien henkiin muutamia elokuvamuistoja. Herkässä iässä nähdyt elokuvat lienevät vaikuttaneet minuun tavalla, jota en ole aiemmin älynnyt (tai uskaltanut) edes analysoida. Suurin osa tuolloin näkemistäni elokuvista olivat huonoja, ainakin näin jälkeenpäin ajatellen. Teininä en ymmärtänyt mistään muutenkaan mitään, miksi sitten elokuvistakaan? Tehtiinkö edes 1980-luvun lopussa hyviä elokuvia?

Kolme miestä ja baby - kuka muistaa tuon Tom Selleckin tähdittämän laatukomedian? Minä, ja vieläpä valitettavan hyvin. Entäpä se Roger Rabbit- leffa? Siinähän oli tämä suuri innovaatio yhdistää animaatiota ja tavallista elokuvatekniikkaa. La Bamba itketti tuohon aikaan -ehkä itkettäisi nykyäänkin, tosin hieman eri syistä.

Yhden hyvän leffan taisin nähdä; Kuolleiden runoilijoiden seurasta en tosin muista juuri mitään, sillä leffaseuranani oli tuolloinen tuore ihastus. Tai no... häpeillen se tunnustettakoon: tuolloin (tuo nykyään korkealle arvostamani) elokuva tuntui pitkäveteiseltä ja tylsältä. Melkoisen suuren vaikutuksen teki sen sijaan Tappajatomaattien paluu. (Viimeksimainitun elokuvan näyttelijäkaartista löytyi hupaisa yllätys.)

ÄO 52

Olen tyhmä.

Haluaisin tuuban olevan ulkoiselta olemukseltaan harmoninen ja houkutteleva, mutta digitaalinen äo:ni on sen verran alhainen, etten kykene siihen. Html ei taivu päässäni mihinkään suuntaan, enkä ymmärrä mistään tietotekniikkaan liittyvästä muutenkaan mitään. Tunnen itseni ääliöksi.

Koko päivä on mennyt nysvätessä tässä koneella ja mitä sain aikaan; kadotin hetkeksi kaikki arkistot, en onnistunut vaihtamaan uudesta templatesta edes fonttia, enkä ole edes tyytyväinen nykyiseen asuun. PRKL.

(Tähän nolojen tunnustusten listaan voisin lisätä vielä senkin, että en ymmärrä kuinka ihmeessä se kommentointilooran koodi laitetaan tuonne bloggerin koodiin. Tyhmä mikä tyhmä. )

Remonttiaikeita

Kotimme wc-kylpyhuone-sauna-kodinhoitotila (kaikki ahdettu muutamaan neliöön) alkaa olla remontin tarpeessa. Tähän saakka olemme tulleet varsin hyvin toimeen haljenneella pesualtaalla ja riittämättömällä valaistuksella, mutta nyt vaaleanpunertavat kaakelit alkavat putoilla seiniltä. Jotain tarttis tehdä, sillä 1989 rakennetussa kylpyhuoneessamme ei ole edes vesieristystä.

Koska olemme remonttitaidottomia tolloja, pyysin erään remontointifirman edustajaa käymään luonamme tekemässä arvion kylpyhuoneremontin kustannuksista. Hän saapuikin eilen iltapäivällä mittanauhoineen ja papereineen kotiimme. Aivan ensimmäiseksi herra remonttiarvioitsija vilkaisi kylpyhuoneeseemme ja kysyi olemmeko harkinneet muuttoa.

Minä: Anteeksi mitä?
Herra Remontoija: Niin, että tuohan on aivan aikansa elänyt tuo kylpyhuoneratkaisu, että oletteko katselleet muita asuntoja?
Minä: Onhan tuota tullut joskus katseltua... mutta me ollaan asuttu tässä vasta vähän yli kaksi vuotta..
HR: No tuo muutto olisi tässä tilanteessa erittäin varteenotettava vaihtoehto. Mutta jos välttämättä haluatte remontoida, niin eipä tästä tilasta kovin paljon toimivampaa taida saada.

Mitä tuohon voi enää sanoa. Ammattimies tulee ja töksäyttää noin vaan vasten kasvoja, että ei ole eikä tule hyvä. Arvatkaa vaan tuleeko tuosta firmasta ketään meille remontoimaan? No ei tule, ei. Taidan lähteä kohta kirjastoon ja lainaan pari kaakelointikirjaa ja teen itse!

Onhan tuossa tilassa vähän neliöitä, mutta mielikuvituksella tekee jo paljon. Olin itse asiassa suunnitellut jo hieman kalusteita ja muita ratkaisuja, mutta tämä herrasmies ei ollut koskaan kuullutkaan kääntyvästä suihkuseinästä tai mistään muustakaan. Hänellä oli mielessä vaan ne "kivat marmorikuvioiset siniset peruslaatat, ja siihen kun pistää vähän boordia, alaosa hieman tummempi ja yläosaan jättää vaaleampaa niin hyvä tulee..." Olin ajatellut jotain aivan yksinkertaista ja selkeää.

Saa nähdä minkä suuruisen remonttiarvion hän sieltä heittää. Oli se sitten mitä hyvänsä, aion lopettaa koko homman suunnittelun hänen kanssaan heti alkuunsa.

Ajatuksia

Kuten Tuuba totesi aiemmin, kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia vaikka kaikkea päässä liikkuvaa ei kirjoittaisikaan. Joskus ihmettelen omia ajatuksiani. Mitä kaikkea turhaa päässä pyöriikään ja miten outoja aasinsiltoja sitä itselleen tekee asiasta toiseen.

Tänä aamuna olin lenkillä ja näin koiranpaskan keskellä pyörätietä. Siitä tuli mieleeni kissanruuat ja samalla aloin mietiskellä, että miksi niihin purkkiruokiin on laitettu niin paljon jotain ihmeellistä hyytelöä eikä varsinaista ruokaa nimeksikään. Sitten päässäni alkoi soida Sanna Kurki-Suonion biisi ”Ei musta”. Sen tahtiin oli hyvä juosta.

Ajatusta pyykinpesusta ja siitä, miten aikuinen ihminen voi liata vaatteita niin nopeasti seurasi monenmoista hölynpölyä. Jostain ihmeestä mieleeni tuli lukioaikainen englannin aine. Muistaakseni kirjoitin jotakin nuorten äänestysaktiivisuudesta. Mahtoi olla opettajalla hauskaa lukiessaan kirjoitelmaani. Olin nimittäin käyttänyt kautta linjan vomit –verbiä, en suinkaan vote –verbiä. Eihän itsensä munaaminen ole pahinta, mitä maailmassa voi tapahtua. Varsinkin, jos itse sen myös tajuaa. Näin ei käy kaikille. Ystäväni mies kertoi pikkupoikana tehneensä Säästöpankin piposta itselleen kommandomallin leikkaamalla siihen silmien ja suun reiät. Tämä viritelmä päässään hän meni ostamaan paikallisesta pilipalikaupasta paukkupommeja. Jostain syystä myyjä oli nauraa virnistellyt, vaikka sen olisi pitänyt olla totinen paikka. Olihan siinä naamioitu mies tiskin toisella puolella ostamassa pommeja.

******

Jälleen yksi huomio talvesta. Postimyyntifirmat lähettelevät jo kesäkuvastojaan. On vain niin vaikea tietää vielä tässä vaiheessa miellyttääkö punainen vai musta hame... sitten kesällä. Kesävaatteet ovat joka tapauksessa hyvin epävarma sijoitus, koska varsinaisia hellepäiviä on Suomen kesässä yksi tai neljä ja jokaisena päivänä ukkostaa vähintään puoli vuorokautta.

Pakko valittaa

Valitus 1.
En osta iltapäivälehtiä, sen sijaan tiirailen kyllä lööppejä. Viime päivinä Idols-kisan ympärillä pyörineet lööpit ovat leiponeet Hanna Pakarisesta voittajaa ja Jani Wickholmista antisankaria. Jos äänestäisin perjantaina, niin antaisin ääneni Janille, sillä hän osaa mielestäni laulaa paremmin kuin Hanna. Sitä paitsi ihan iltasanomien kiusaksikin antaisin ääneni mieluummin sorretulle osapuolelle.

Valitus 2.
Uusilla naapureillamme on näköjään moottorikelkka. Voi tsiisus. Oulussa naapurinpojalla oli vain mopo, mutta moottorikelkka on jo vähän liikaa. Ensinnäkin moottorikelkassa on järkyttävän suuri ääni ja siitä lähtee hirveän pahanhajuinen katku. Sitä paitsi toisilla uusilla naapureillamme on hirmuisen iso koira, jota he pitävät irti pihalla. Eikö järki sano, ettei tuollaisia hurttia saa pitää ilman hihnaa missään!? Täytynee alkaa harkita muuttoa tai muuttua itse ihmisenä suvaitsevammaksi.

Sattuma ja motiiveja

Kuulin eilen sattumalta radiosta nettipäiväkirjoittajien höpinöitä. Korostan sanaa sattuma, sillä en kuuntele radiota juuri koskaan. Siellä puhuivat Agrippan kirjoittajat, ja joku mediatutkija yritti kai analysoida nettikirjoittajien motiiveja ja arvella miksi ihmiset lukevat toistensa henkilökohtaisia tilityksiä. Mitään selkeitä vastauksia ei tainnut löytyä, vaikka jotain köykäistä analyysia tirkistelykulttuurista taisi olla. En kuullut ohjelmaa kokonaan, joten en voi sitä myöskään tämän enempää arvostella.

Omat kirjoitusmotiivini liittyvät selviytymiseen ja luomiseen. Tällä hetkellä muut luovat kanavani ovat poissa käytöstä, mutta toki toivon sen olevan väliaikaista. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään niitä harvoja ajatuksia, joita päässäni liikkuu. Toisinaan ne eivät ole edes ajatuksia, pikemminkin tuumailuja tai pelkästään tunteenpurkauksia. Yleensä kirjoittamisen jälkeen olo on parempi kuin ennen sitä.

Taisin sanoa jollekulle, etten voisi kirjoittaa kaikkea mitä päässäni liikkuu. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että ajatukseni olisivat jotenkin synkkääkin synkempiä tai perverssejä tavalla tai toisella. En voisi kirjoittaa kaikkea, koska huomattava osa elämästäni kuluu kaikkeen muuhun kuin ajatteluun. Jos kirjoittaisin kaikkea mitä päässäni liikkuu, se näyttäisi suurin piirtein tältä:

" Jokohan siellä näkisi kolata pihalla... toisaalta tässä on oikeastaan ihan mukavan lämmin istuskella ja naputella... mitähän seuraavaksi kirjoittaisi? Pitäisi varmaan etsiä taas ne gradupaperit tuolta hyllystä---tauko--- taas pitää keksiä jotain ruokaa...--tauko ja kirjahyllyn tuijottelua--- musiikkiakin voisi laittaa soimaan.... ---haahuilua ja kotitöitä---... se eilinen "Hyvät, pahat ja rumat"-leffa oli oikeastaan tosi hyvä (kelaan kohtauksia päässäni; erityisesti leffan lopun kolmintaistelukohtaus oli tehokas ja Clintin hahmo oli uskomattoman upea näky --- tästä ajatus assosioituu jostain syystä A.I.-elokuvan kautta Carl Saganin romaaniin Ensimmäinen yhteys.) Ja nyt pitäisi lähteä jo kolaamaan ennen kuin naapuri ehtii."

Ja tuo kaikki tapahtui noin kahdessa sekunnissa.

En kykene ajattelemaan asioita päässäni ensin loppuun saakka ja sitten suoltamaan valmiiksi ajattelemiani tekstejä paperille. Toki teen hahmotelmia mielessäni, mutta yleensä istun alas ja alan kirjoittaa. Minulle kirjoittaminen on ajattelua. Kirjoitan, siis olen olemassa.

Muiden tekstien lukemiseen liittyvät motiivit vaihtelevat. Joitain blogeja luen siksi, että tiedän tai tunnen niiden kirjoittajia. Toisia siksi, että niissä kuvataan minulle läheisiä ja kiinnostavia asioita. Joskus luen tekstejä, joiden kirjoittaja osaa ilmaista asiansa selkeästi, vaikka itse asia ei sinänsä olisikaan mielenkiintoinen. Toisinaan taas sisältö houkuttelee lukemaan, vaikka ulkoasu olisi vaikka kirkkaankeltainen. Linkkiblogeja en lue lainkaan, sillä en erityisemmin ole kiinnostunut internetin rajattomista mahdollisuuksista.

Loppujen lopuksi se lienee melkoista sattumaa mitä luen ja mitä en. Käyttäydyn blogosfäärissä samalla tavalla kuin joskus kirjastossa; kuljen blogvillen katuja pää kenossa ja valitsen luettavaa intuition johdattamana.

Tasavireisyydestä ja muista epäolennaisuuksista

Tuolla aiemmassa merkinnässä uhoan olevani yhteydessä kummilapsiini useammin. Nuorin kummityttöni täyttää tänään kolme vuotta ja tottakai olen unohtanut syntymäpäivät totaalisesti. Päivänsankari oli toivonut mummiltaan lahjaksi keksipakettia ja sen viime viikonloppuna saatuaan juossut paketti kädessä ympäriinsä kiljuen riemusta. Pienet ilot ovat niitä suurimpia.

Tyttäreni moitiskeli minua eilen yrittäessäni nukkua päiväunia sohvalla. Hänelläkin kuulemma väsytti, mutta ei niin paljon, että olisi näytellyt "pitkiä silmiä". (Eli pitänyt silmiä pitkään kiinni.) Osasyy väsymykseeni oli joululoman aikana öisin PS2:n pelaamisesta kertynyt univelka, mutta suuri vaikutus oli myös eilisellä siivousurakalla. Yhdeksänvuotiaan tyttäreni huoneessa on arviolta 12 000 pikkutavaraa. Kävin eilen joka ikisen pienimmänkin murun läpi, lajittelin ne omiin laatikkoihin ja osan roskiin. Tyttäreni kiljui vieressä ja kielsi heittämästä mitään suurempaa pois. Niinpä ujuttelin leluja salaa varastoon menevään pahvilaatikkoon. Eikös vaan puoli tuntia siivouksen jälkeen ollut jo puolet tavaroista "hukassa" ja minä olin taas syyllinen kaikkeen maailman pahuuteen.

***
Tuosta tasavireisyydestä. Kuuntelen mielelläni musiikkia, jossa mikrointervallit raikaa ja ääntä käytetään luonnollisesti. Arabialaisen musiikin maqamit saavat sydämeni sykähtämään. Tällä hetkellä olen hurmioitunut japanilaisesta gagaku -musiikista. Koska en tiedä tästä musiikinlajista sinänsä mitään, olen pakotettu nauttimaan sen soinnista ilman taustaoletuksia ja -odotuksia.

Mielestäni musiikkia tulee kuunnella myös tietämättä sen historiaa ja taustaa. Etnomusikologeille tämä on varmaan vaikeaa, ja siinä onkin ehkä yksi syy miksi en valmistukaan tuosta oppiaineesta. Ymmärrän toki, ettei musiikkia voi erottaa kulttuuristaan ja sen merkitysjärjestelmistä, mutta arkikuuntelijalle (eli minulle, ääniaaltojen subjektiiviselle vastaanottajalle) musiikin syvin merkitys on siinä millaisia olotiloja se herättää minussa.
Olen vakaasti sitä mieltä, että ääniaallot vaikuttavat ihmisen psyykeen ja kehoon voimakkaammin kuin arvaammekaan. Tämän vuoksi nykyihmisen pitäisi ajatella vähän tarkemmin mitä kaikkea sitä tuleekaan kuunneltua ja vastaanotettua avoinna olevista äänilähteistä.

Vuosia sitten osallistuin hiljaisuuden syvä ääni- laulukurssille. Sen jälkeen olen törmännyt tähän meditatiiviseen lauluun ( tai syvään lauluun, kontemplatiiviseen lauluun) aina silloin tällöin. Esimerkiksi voimakkain kokemani konserttielämys oli syvälaulaja Pia Skipdahlin esiintyminen Oulussa syksyllä 1999. Musiikki liikutti jotain jähmeää sisälläni ja konsertin jälkeen märisin kuin Ruben Barrichello. Pari vuotta sitten osallistuin Skipdahlin vetämälle laulukurssille. Näitä nykyjä lauleskelen itsekseni moniäänisesti. Suosittelen kaikille.

***
Luin kirjan "Planeetta Maan elämä ja kuolema". Jostain syystä tähtitiede alkoi tuntua melkoiselta mystiikalta; kuinka ihmeessä voidaan ajatella asioita miljoonien ja miljardien vuosien (ja valovuosien) mittakaavassa? Eikä pelkästään ajatella, vaan suorittaa myös laskutoimituksia ja ennustuksia planeettamme tulevaisuudesta?

Ehkäpä minun tulisi keskittyä tähän pieneen elämään, eikä yrittääkään ajatella tai edes lukea mitään suurista ja vaikeista asioista. Minulle yksistään matka vaikkapa Roomaan tuntuu mahdottomalta ajatukselta, vaikka kaikki tiet veisivätkin sinne. Onnistuisin surkeine suuntavaistoineni kuitenkin jotenkin eksymään siltäkin polulta.

Kummia asioita

Tänään olen nähnyt The Crashin Still Alive –videon kahdesti. En vieläkään tiedä mitä mieltä olisin bändistä tai pikemminkin sen laulajasta. Täytyy kuitenkin myöntää, että ennen vanhaan Fame oli kova juttu ja tässä musavideossa on jotain samaa henkeä. On mukava huomata, että vielä osataan tanssia eikä vain kyykkiä ja kieriskellä lattialla niinkuin muutamilla poppiprinsessoilla on viime aikoina ollut tapana.

**********

Vielä pieni huomio talvesta. Olen talvi-ihminen mutta kyllä tämä vuodenaika osaa käydä myös minun hermoillenikin. Pyöräni on ollut kaksi viikkoa umpijäässä. Sillä ei ole voinut ajaa. Tänään menin pyörävarastoon ja nyt myös varaston ovi oli jäässä. Potkin ja reuhdoin ovea, kunnes se viimein aukesi. Pyörä oli toimintakunnossa, onneksi. Takaisin tullessa ovi oli jäätynyt uudestaan...Ai niin, ulkona tuiskuttaa lunta ja pari tuntia sitten Jäätelöauto huristeli pihaan rimputellen iloista jäätelömelodiaa. Se on talvi nyt.

Reissaaja

Joulun ja Uuden vuoden tienoo on minulla yleensä melkoista reissaamista. Pohjoiseen, etelään, pohjoiseen, itään...Eilen tulin Kuusamosta, jossa olin kolme päivää. Katselin kuusamolaisten talvea ja laskin Rukalla mutkamäkeä. Jotkut valittivat, että sää oli niin hämärä ja pilvinen. Niinpä, en ole minäkään koskaan nähnyt tammikuussa kovin kirkasta kevätaurinkoa...

Kotimatkalla panin merkille, että autoilijaa muistutetaan ensin poronhoitoalueen kyltillä ja lisäksi vielä mainitaan suuri porokolaririski. Muutaman kymmenen metrin päässä tästä on nopeusrajoitus, joka näyttää 100km/h. Eipä kai ole tullut tieihmisten mietittyä asiaa tarkemmin. Melko monille kulkijoille nopeusrajoitukset tarkoittavat sitä, että niin lujaa on ajettava olivat olosuhteet mitkä tahansa. Rajoitukset ovat toki viitteellisiä mutta ne tulkitaan siten, että ainakaan alle luvatun nopeuden ei ajeta. Hieman nopeamminkin voi ajaa, koska tosimies/-nainen ei saa sakkoja pienestä ylinopeudesta.

Pienen ihmisen suuria suunnitelmia

Kerta se on ensimmäinenkin. Aion nimittäin tehdä muutamia uudenvuodenlupauksia ensimmäisen kerran elämässäni. Tai oikeastaan, kutsuttakoon niitä uuden vuoden "suuntaviivoiksi". Niiden piirtely on tarpeen, koska alkanut vuosi tulee olemaan elämäntaipaleellani varsin merkittävä; täytän kolmekymmentä! Hirmuista.

SUUNTAVIIVOJA
- Kirjoitan graduni tänä keväänä. Tämä aie edellyttää rutiineja ja spartalaista kuria. Tämän vuoksi laadin aikataulun:
MA - PE klo 8 - 9 aamupala ja pieni kävely, klo 9 - 13 kirjoittamista, 13 - 14 tauko, klo 14 - 16 päivän tekstin uudelleenmuokkaus ja tarkistus. Tänne kirjoitan iltaisin klo 21 jälkeen.
Valmistumiseni koittanee toukokuussa, jonka jälkeen jatkan töissä entiseen tapaan.

- Aion harrastaa enemmän liikuntaa. Voitelin sukseni viime talvena, mutta kävin vain kahdesti suksittelemassa. Nyt käyn vähintään kerran viikossa ladulla. Lisäksi aloitan uudelleen astanga-tunneilla hikoilun.

- Aion olla mukavampi ihminen. Ja tähän liittyy myös se, että yritän olla yhteydessä ihaniin kummilapsiini vähintään kerran kolmessa kuukaudessa.

Sepä niistä aikeista. Tai olisihan noita, mutta antaapa olla. Kuka sitä nyt mahdottomia jaksaa aikoakaan.

***

Muutaman viikon loma alkaa olla ohi. En tunne itseäni vielä täysin levänneeksi, joten suonen itselleni vielä tämän viikon aikaa olemiseen. Käynnistelen aivojeni kirjoituslohkoja suoltamalla tekstiä tuubaan. Näin aloituskynnys tieteellisen tekstin tuottamiseen alenee, luulen. Tai ainakin toivon.

***
Hö, huomenna ei olekaan maanantai. Hetken aikaa luulin niin. Täytyypä orientoitua uudelleen huomiseen; eli keskiviikko on tiedossa. Virallisesti tämä vuosi alkoi kai jo melkein viikko sitten, mutta minä alan päästä kyytiin vasta nyt. Se voi johtua kai siitä, etten ole vielä kirjoittanut mihinkään papereihin uuden vuoden nimeä. Nyt sen teen: 2003. Eiku... 2004! Tulihan se sieltä.

Katuvalottomuus

Joulunaikaan pääsin jälleen tottumaan katuvalottomaan elämään. Olin viikon päivät hämärässä ja illat pimeässä. Ihanaa. Iltaisin kävelin ulkona taivaalle tuijotellen. Mieletön määrä tähtiä ja uskomaton kuutamo. Kaupungissa samaa pimeyttä voi kokea harvoin, vahingossa. Sähkökatkos pimentää osan kaupunkia ja kaikki pidättävät henkeä.

Takavuosien kämppikseni ihmetteli kerta toisensa jälkeen sitä, että minusta on turvallisempaa kulkea maalla pimeässä kuin katuvaloissa kaupungissa. Helppoa. Katuvalottomuus kunniaan, että ihmiset näkisivät enemmän!

Uuden Vuoden kunniaksi

Miinukset:

1. Tipattoman tammikuun mainostaminen käy hermoille. En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Tipaton tammikuu on muodostunut ihme käsitteeksi. On ilmeisesti normaalia, että ihminen juo kohtuuttomasti eikä hänellä ole minkäänlaista itsekuria ja siksi avuksi otetaan mainoskampanja. Se jatkaa nurinkurista ajatusta: "Kun nyt sinnittelet kuukauden raittiina, niin johan maistuu helmikuussa."Oma vikani kai, kun en voi sulkea korviani sen toitottamiselta. Minä juon tammikuussa, jos huvittaa.

2. Joulukoristeiden kerääminen pois on aina jotenkin surullinen tapahtuma. Siihen on vielä muutama päivä aikaa, onneksi.

3. Kevään opintojen suunnitteleminen on työlästä. Tenttipäiviä on vain rajallinen määrä ja jokaiselle kerralla olisi hyvä tehdä tentti. Mutta aloittaako Barrettin vai Bennettin tankkaaminen? Kuinka paljon varaan aikaa taas esseiden kirjoittamiseen? Niin, taidehistorian opponointi on vielä edessä ja todennäköisesti jo sovittu päivämäärä muuttuu. Mihin? Se ei ole minusta kiinni...Ja taas mennään, aikataulu uusiksi.

Plussat:

1. Nyt alan innoissani odottamaan kevättä ja kesää. Kesällä odotan talvea ja talvella kesää, mutta juuri siksi vaihtuvat vuodenajat ovat loistava keksintö.

2. Edessä on hienoja hiihtosäitä. Ja kesä.

3. Minun ei tarvitse hurskastella Uuden Vuoden lupauksilla.

Ihmisiä ja kohtaloita

Uuden vuoden yönä otin hyllystä taas pitkästä aikaa kirjan, jonka hankin muutama vuosi sitten New York Public Libraryn myymälästä. Mustavalkoinen kirja ”Old New York in early Photographs” sisältää valokuvia kaupungista ja sen ihmisistä vuosilta 1853-1901. Vanhat valokuvat ovat viehättäviä. Niitä katsellessa voi vain yrittää kuvitella, millaista elämä oli oikeasti silloin.

Viides avenue Keskuspuiston laidalla vuonna 1898, 93. katu on vielä kaupungin syrjäseutua. Tiet ovat mutaisia ja talot muistuttavat enemmänkin hökkeleitä ja mitä ihmeellisimpiä kyhäelmiä. Väsyneen näköiset lautaseinät tuskin jaksavat kannatella kattoja. Mitä ajatteli se nainen, jonka kameraan kääntyneet kasvot vaivoin erottuvat pienen mökin ovesta? Oliko hänellä perhe? Mies ja lapsia? Oliko mies töissä rakennuksilla tai satamassa? Vai oliko mies työtön alkoholisti? Vaivasiko keuhkotauti? Se olisi kuolemaksi. Oliko elämä sellaista, kuin he olivat suunnitelleet sen olevan? 1900-luvun alkupuolella koko alue joutui uudistusten alle. Hökkelikylät hajotettiin ja tilalle rakennettiin uusia taloja. Kelpaa siellä nyt julkkistenkin asua.

Toinen mielenkiintoinen kuva on South Streetin satama-alueelta, Manhattanin eteläosasta. Purjelaivoja on pitkä rivi, silmänkantamattomiin. Laiturilla laivan edessä seisoo kaksi miestä. Molemmat ovat pukeutuneet pukuun ja viimeistelleet asunsa hatulla. Elokuvien antamasta käsityksestä huolimatta merimiehen asu ei tuolloin suinkaan ollut tasaraitainen paita ja polvimittaiset housut. Työasu luonnollisesti vaihteli jokaisella mutta vapaa-ajalla pukeuduttiin pukuun. Merimies tai ei, kyllähän miehellä puku on oltava. Mistä he olivat tulleet? Euroopasta? Laiva oli ehkä tuonut hiililastin Englannista tai tervaa Suomesta? Parin päivän päästä matka jatkuisi Kuubaan, jossa laivaan lastattaisiin sokeria Eurooppaan. Mutta nyt näillä miehillä oli vapaata. He menevät kapakkaan ryypylle tai kahdelle ja niin kliseistä kuin se onkin, he luultavasti hankkivat itselleen naisseuraa. Toisaalta nämä kaksi miestä saattoivat olla vain satunnaisia ohikulkijoita. Satamassa oli kaikenaikaa tulijoita ja menijöitä: kauppiaita, juoksupoikia, kerjäläisiä, prostituoituja, parempaa väkeä vaunuissaan, palvelusväkeä kalaostoksilla, laivoille töihin pyrkiviä...

Valokuvissa näkee jatkumon. Itse ei ole maailmannapa. Elämää on ollut ennen minua, eikä se fysiikkaan perustuvien laskelmien mukaan lopu vielä muutamaan miljardiin vuoteen. Ainakin auringolla on diili vielä voimassa, loppu riippuu ihmisistä itsestään.