Ei lempinimi naista pahenna

Jos isoisäni olisi saanut päättää, nimekseni olisi tullut Diana. Voitte vain kuvitella, millaista hämminkiä moinen nimi olisi herättänyt lapsuuteni aikaisessa poronhajuisessa kyläyhteisössä.

Rakkaalla lapsella sanotaan olevan monta nimeä. Minua kutsuttiin lapsena Piiaksi, mikä on kaukana oikeasta nimestäni ja Tyväreksi, joka on väännös sanasta tytär. Eipä ollut montaa. Niinpä niitä piti itse keksiä ja muutaman vuoden ikäisenä leikin veljeni kanssa leikkiä, jossa minä olin Pimppa ja veljeni Pamppa. Niinpä.

Kouluikäisenä roolileikeissä olin WelhoStina, Zebra ja milloin mikäkin. Serkkuani kutsuttiin Kanttarelliksi, ja jotain toista heppua Gorillaksi, joten siihen verrattuna omat roolinimeni olivat varsin cooleja. Jossain vaiheessa elämää olin Tero. (Älkää kysykö miksi.) Lopulta yläasteella joku alkoi kutsua (ei haukkumismielessä) minua Palikaksi, mistä olin suuresti harmissani, sillä nimi jäi elämään pitkähköksi aikaa.

Elämän edetessä nuo harvat (mutta onneksi huonot) lempinimet ovat vaipuneet unhoon. Hyvä niin.