Kissanelämää

Kissojen väitetään olevan yksinkertaisia olentoja. Niiden aivot ovat muka niin pienet, ettei niistä ole oikein mihinkään. En tiedä miten tarkasti ja millä tavalla asiaa on tutkittu, mutta miten voimme olla varmoja ettei kissa tiedosta itseään, omia tarpeitaan ja mielihalujaan. Yleinen käsitys on, että kissa - kuten moni muukin eläin - menee vain vaistojensa ajamana hetkestä toiseen. Millä älynlahjoilla kissat sitten tajuavat, milloin kuljetuskoppaan meno lähestyy, vaikka matkatavaroita saati koko kuljetuskoppaa ei ole näkyvillä? Ja miksi ne vastaavat minun joskus niin älyvapaaseen höpinään ja katsovat kuin vähämielistä?

Kissojani seuratessa olen muutamaan kertaan epäillyt niiden yksinkertaisuutta (ja omaa henkistä tilaani). Ensinnäkin, ne ovat varsinaisia persoonallisuuksia molemmat. (Ehkä niistä pitäisi käyttää mieluummin he pronominia.) Miten saman pentueen veljeksistä voikin tulla niin erilaisia. Tosin kissoista puhuttaessa, saman pentueen kaikilla pennuilla ei välttämättä ole sama isä. Biologia on ihmeellistä.

Mutta nyt näihin minun veljeksiin. Arhippa on punaraitainen sekopää. Hän oli jo pentuna tyhmänrohkea ja utelias eikä vielä aikuisenakaan osaa varoa esimerkiksi taivaalta putoilevia alasimia. Olen sitä mieltä, että hänen lähisukulaisia ovat myös koirat. Geeneissä täytyy olla hippunen koiraa, koska käyttäytyminen ja jatkuva huomion kerjääminen viittaavat siihen: ”Kato mua, mä kiipeän! Kato, nyt mä tapan feikkihiiren! Sun luentomuistiinpanot rapisee ihanasti!” Miro puolestaan on tyypillinen kissa, joka katselee maailmaa norsunluutornistaan ja olettaa alamaisten olevan olemassa vain häntä varten. Toisaalta hän saattaa yllättää kaikki leikkisyydellään tai aikansa kuluksi hän vain pitää hölmöä pikkuveljeään kurissa. Hänessä olisi ainesta näyttelykissaksi (väriltään epäpuhdas venäjän sininen), mutta hän arvostaa enemmän mukavaa elämää kuin kuluttavaa glamourmaailmaa. Miro vaikuttaa niin mielettömän fiksulta. Ihmeellisiä olentoja molemmat.

Ollapa huoleton kotikissa.