Sohaisen muurahaispesää, kirjoitan feminismistä

Tänään illalla TV 1:llä Päivärinta keskusteluttaa ihmisiä armeija –aiheesta. Ohjelman ennakkotietojen perusteella voisi odottaa oikein muhevaa mielipiteiden vaihtoa. Siellä on muuten mukana armeijan käynyt nainen.



Ei armeija ole naisia varten. Koko touhu tuntuu niin naurettavalta, eikä kuvitelmaani ole muuttanut yhtään se, että kaksi naispuolista ystävääni ovat käyneet armeijan. He eivät ehkä täysin myönnä armeija-aikaista turhautumistaan, mutta heikkoina hetkinään he kiroavat sitä tapaa, joilla yksinkertaisista jutuista tehtiin niin monimutkaisia. Ja vain siksi, että jokin asia on aina tehty tietyn kaavan mukaan.



Nämä ystäväni pitivät armeijaa naisten vapautuksena. Heistä tuli hyviä jätkiä, tosi feministejä. Miten nainen kokee vapautuvansa, kun pätee ns. maskuliinisessa elämänpiirissä? Eikö siinä samalla myönnetä, että se on parempi ja arvokkaampi kuin feminiininen maailma? Nyt nämä samaiset ”vapautuneet” ystäväni kävelevät alttarille isänsä saattamana ja ottavat miehensä sukunimen! Tällä he mielestäni kirjaimellisesti luopuvat omasta minuudestaan ja siitä oikeasta vapaudesta, joka heillä on. Ei avioliitto heiltä vapautta vie, vaan se, että he noudattavat vanhaa ”kaunista” tapaa: isä luovuttaa tyttärensä omaisuutena sulhasen hallintaan.



Koko armeijavouhotus feminismin riemuvoittona on aika naurettava, samoin kuin muut ”hyvä jätkä” –mantraa hokevat tahot. En voi ymmärtää, että mitään tasa-arvoa saavutetaan väheksymällä. Ei ole tasa-arvoa, jos naiseus on hävettävä ominaisuus, silloin tunnustaa oman arvottomuutensa. Tasa-arvoa ei ole myöskään miesten alistaminen, se on kostoa.



Kaikkea sitä tulee mieleen, kun lukee lehdestä ohjelmatietoja. Ja sitten taas töihin...