Tunnustuksia, osa II

Aiemmin kerroin inhimillisestä erehdyksestäni englannin aineessani. Tunnustusten sarja jatkukoon, koska haluan ilmeisesti tehdä itsestäni naurettavan pellen.

Noin 6-vuotiaana katselin kissaani, joka pesi itseään. Hetken mielijohteesta päätin kokeilla ja nuolaisin kissan karvaista kylkeä. Ei olisi kannattanut. Sama uteliaisuus kai vaivasi silloin, kun kokeilin jääkö pieni värikynä todella nenään, jos sen sinne tunkee.

Isompana tyttönä munasin itseni konsertissa. Se oli niitä ensimmäisiä ja silloin esitin jonkin pienen kappaleen ulkoa. (Todennäköisesti nimi oli Berceuse tai Badinage.) Kappale tuntui järjettömän pitkältä ja vaikealta. Kesken esityksen en muistanut enää miten se jatkui. Hiljaisuus, tunsin kuinka kasvoni vaihtoivat väriä valkoisesta punaiseen ja kenties myrkynvihreään. Sitten vain sanoin säestäjälle, että jatketaan. Persoonallinen esitys, mutta silloin hävetti.

Hieman tuoreempi nolo tilanne sattui pari vuotta sitten, kun muuan tuttavani kertoi haluavansa kävelysauvat joululahjaksi. Minä päästin kekkaperänaurut, koska luulin tuntevani tuttavani huumorintajun. Väärin. Tyttö oli tosissaan.

Eikö ihminen koskaan opi?