Keikkoja tulossa

Serkku, kumminkaima vai miten se nyt olikaan...No, pojat ovat tulossa näille kulmille keikkailemaan. Täytyy suoria kuuntelemaan. Samalle viikolle on tiedossa myös toinen keikka, johon olen saanut kaksikin kutsua.

Sanoisin, että laajaa musiikkimakuaan on syytä pitää yllä.

Viikko alkaa

Olen taas kadehtinut kissojen elämää. Ne tekevät kuten haluavat. Ne poistuvat paikalta, jos niitä ei kiinnosta.

Ulkoilmaelämä vaatii veronsa

Vuosipäiväni kunniaksi ystäväni, kauneuden ammattilainen, lupasi kiillottaa kasvojani ja puunata ihon entistä ehommaksi. Sanoipa suoraan, että vaikka tupakoimattomuuteni ansiosta näytän nuorelta, niin silti silmänympärykseni ovat ryppyisemmät kuin yleensä tämän ikäisillä. Pitäisi kuulema vähän ajatella, kun viettää ulkoilmaelämää. Myönnettäköön, että pidän auringosta ja pakkanen ei pane, ei vaikka yrittäisi. Mutta mitä minun sitten pitäisi ajatella...Tai vaikuttaako sitä enää miettiä, kun iho taitaa olla jo niin ulkoilman parkkiinnuttama, etteivät kaikki pienet pakkaset tunnu. Olisi kai pitänyt jo vuosia sitten aloittaa valtavien lierihattujen käyttö kesäisin ja talvisin kulkea kasvot piilossa tai pysytellä sisätiloissa. Sukulaismiehen rouva on tehnyt näin, mutta en nyt sanoisi, että siitä olisi ollut hänelle varsinaista hyötyä. Ja entä sitten, jos rypistyy?

Mutta katsotaan, mitä kauneuden ammattilainen saa aikaan. Tulisiko minustakin viimein kaunis.

Ennustus Vesimiehille

Jos Ylkkärin laadukasta horoskooppia on uskominen, niin minulle tulee kerrassaan jännittävä vuosi 2005:

”Herran vuosi 2005 on juopottelun vuosi. Planeettojen asennot lupaavat pienempiä krapuloita ja mitättömiä morkkiksia. Vedä itsesi kunnolla koomaan ja sikaile minkä kerkeät – aamulla et tunne minkäänlaisia omantunnontuskia. Pokaa kaverin tyttöystävä, tee kakkakepponen ja vedä pomoa kuonoon! Tänä vuonna selviät niistä ymmärtävillä olalletaputuksilla ja miehekkäillä vitseillä, mutta vuoden päästä tilanne voi olla täysin toinen.
Rakkaus: Alkoholi
Raha: Tyhjistä pulloista kertyy pieni omaisuus”

Made

Made on ruma kala. Nyljetty made vielä rumempi. Madekeitto eli majepotut on oikein kelpo ruokalaji, jos sitä ei tarvitse itse tehdä. Mummun tekemänä se on tietysti parasta. Viikonloppuna sain häneltä keitto-ohjeen, mutta voi olla, että en tee sitä kuitenkaan. Ainakaan sitä nylkemistä, koska sen jälkeen minulla olisi käsissäni nahaton mulkosilmäkala. Hyvää ruokahalua vaan. Kiitin mummua ohjeesta. Hän jaksaa vielä yrittää, että minustakin tulisi hyvä emäntä jollekin. Koska se, jos mikä, on tässä maailmassa tärkeää. Miestä ei saa pitää nälässä.

Muistan, että joskus vuosia sitten ystäväni pappa piti pihalammikossa mateita ja haukia elättinä. Söikin kai niitä sitten välillä nälissään. Minä pidin lapsena sammakonpoikasia lasipurkissa. Elättinä. Halusin nähdä, kun niistä kasvaa isoja sammakoita. Eräänä päivänä tiirailin nenä lasipurkin kyljessä kiinni kasvattejani. Huomasin, että niille oli yhtäkkiä kasvaneet jalat ja tavattoman suuret mulkosilmät. Parissa päivässä. Säikähdin ja siksi kai en pidä sammakoiden, enkä mateiden ulkonäöstä. Niin tärkeä kuin sammakoiden osa tässä maailmassa on, silti mieluiten elän kaukana niistä. Eikä niitä mateiden mulkosilmiäkään ole väliä nähdä...En sitten tiedä mitä oikein odotin, kun kuitenkin halusin nähdä sammakoiden kehityksen. En vain ollut valmistautunut niin vastenmielisen näköisiin otuksiin.

Tauon paikka

Pidän taukoa.
Poistin edellisen merkintäni.

Jatkan jahka jaksan.

Eno veneessä

Eno täyttää 50-vuotta. Pitää mennä käymään, vaikka en tiedä miksi. Hän on julkisesti ilmoittanut olevansa ilman syntymäpäiväjuhlia, eikä kenenkään tarvitse tulla käymään. Nyt lähisuku on kuitenkin tuppaantumassa lauantaina kahvittelemaan ja olen melkein varma, ettei eno ole paraatipuvussaan odottelemassa. Voi olla, ettei hän ole edes kotona. Naisväki on sellaista, ettei se ymmärrä selvää puhetta. Aina luullaan tietävänsä asiat paremmin.

Virallisten syntymäpäiväjuhlien kaava (tai näin se meillä menee): Tavallisestihan on niin, että miehet, jotka normaalisti eivät käytä pukua, ottavat kaapista sen aikaa sitten kutistuneen rippipuvun ja pukevat päälleen. Naiset hankkivat toki uuden kretongin ylleen. Siitä samasta naistenpukineita myyvästä kaupasta, kuin kaikki muutkin. Lyhyitä takinhihoja, kravateissaan hikoilevia miehiä, hameissaan liehuvia naisia; partavesien ja parfyymien myrkkypilviä; pönäköitä keskusteluja ja oikeita mielipiteitä siitä, miten tätä maata pitäisi johtaa. Niin, sitten tulee se nuori seurakuntapastori, joka puhuu kovin hiljaa ja varovasti. Hän säikkyy ravakoita naisia, jotka puuhaavat hänelle kahvia ja nisua eteen. Kahvia on toki kaikille tarjolla. Jatkuvasti. Tyhjää kuppia ei kauan tarvitse pidellä käsissään. Se täyttyy huomaatta. Emännät muistavat kehottaa vieraita koko ajan pöydän ääreen. Pappia erityisesti. Papille maistuu.

Toivon, että huomisen tilaisuuden epävirallisuus tekisi tunnelman hieman rennommaksi...

Sitä sattuu

Olen rakastunut.

Unennäköä

Viime yönä uneksin, että satoi lunta. Ja niinhän se olikin. En sitten tiedä, olenko ollut hereillä ja luullut näkeväni unta. Unissa keskustelen usein eläinten kanssa, mutta siitäkään en voi olla täysin varma, koska teen sitä niiden kanssa myös valveilla ollessa. Eräänä yönä unessani oli lestadiolaisen naapuriperheen äiti, joka meni ja synnytti kolmannen lapsensa, vaikka kaksi edellistäkään ei vielä kävele tai puhu kunnolla. Aamulla huomasin, että lapsilla oli hoitaja ja vanhemmat kai hakemassa uutta tulokasta, joka oli jo pitkin syystalvea näyttänyt olevan tuloillaan.

Elämässä on jaksoja, joiden olen epäillyt olevan unta. Sellaisia aikoja, jolloin kaikki on tuntunut sujuvan vaivattomasti ja siis siksi niin unenomaisesti. Kuitenkin on ihmisiä, joilla on monista tapahtumista samoja muistoja, kuin minulla. Tuskin ovat silti minun kanssa samoja unia nähneet. Toisaalta on myös ihmisiä, joilla on minun kanssa samoista tapahtumista ja asioista aivan erilaiset käsitykset. Mutta siinä ei ole kerrassaan mitään outoa tai epäilyksen aihetta.

Viimeksi eilen minua on syytetty liiasta ajattelemisesta. Arvatenkin.

Arvet asialla

Arvet tuntuvat kiinnostavan. Osallistuisin mielelläni keskusteluun, mutta minulla ei ole sellaisia arpia, joilla leuhottaa. Olen monta kertaa melkein päässyt hengestäni, mutta arpia ei ole jäänyt. Hevoset ovat purreet, astuneet varpaille tai muuten vain vihanneet minua, polkupyörän hallinta on toisinaan pettänyt, puukko on ollut liian terävä, haravan piikit ovat syöksyneet kohti otsaani, nauloja on ollut väärissä paikoissa...Hahaa! Siitä tulikin mieleeni tuo sentin mittainen arpi polvessani. Kerran heinäladossa hyppäsin kattoon asti kasatun paaliröykkiön päältä ja koska alastulo ei ollut sievä telemark, niin onneton naula ruopaisi polvestani lihat irti. Verta tuli kuin härän kurkusta ja nahka retkotti suikaleena pitkin säärtä. Ja silti, vain sentin mittainen arpi. Eipä ole jäänyt leikkausarpiakaan. Minua on leikattu vain kerran. Yksi luomi. Siitä jäi alavatsaan, juuri sen kriittisen rajan yläpuolelle, H-kirjain. Eikä sekään enää edes kunnolla erotu.

Kätevä emäntä

Viikonloppuna jouduin kurkistamaan tuttavapariskunnan keittiönkaappeihin. Ei siksi, että olisin ollut utelias, mutta minun piti löytää sokeria. Olin järkyttynyt siitä, että kaapit olivat ruokaa täynnä. Kun ovea raotti, sai ottaa sylillisen vastaan putoilevia säilykkeitä, kuivaeineksiä, keksejä, mehupurkkeja, makaronia, riisiä, erinäisiä leivontatarvikkeita...Lopulta löysin myös sokeria. Tosin sitäkin oli niin montaa sorttia, että valitseminen alkoi ahdistaa.

Toiset osaavat varautua. Minä en. Olen huomannut, että tässä taloudessa hankitaan vain se määrä syötävää, mikä varmasti kuluu muutaman päivän aikana. Mieluiten ostan liian vähän, kuin liikaa. Äitini ei koskaan ole uskonut, jos sanon, ettei pakastimesta tai kaapista löydy mitään yllätysvieraille. ”Kai sitä nyt jotain aina löytyy”, on vastauksena. Mutta kun ei ole. Tyhjästä on paha saada mitään aikaan. Joskus olen toiveikkaana tutkinut naistenlehtien artikkeleita siitä, mitä tarjoiluja voi ”pikaisesti valmistaa” yllätysvieraille. Näissäkin on tietysti oletuksena, että pitäisin pakastimessa odottamassa erilaisia paistovalmiita leivonnaisia ja jääkaapissa olisi monipuolinen juusto- ja antipastovalikoima, kermaa ja kananmunia. En ole Kätevä Emäntä. Tällä ei silti ole mitään tekemistä sen kanssa, etteivätkö yllätysvieraat olisi myös tervetulleita. Tarjoilupuoli voi jäädä heikohkoksi. Saako olla kahvia tai teetä?

Luutarha

Olen pidellyt käsissäni ihmisten pääkalloja, selkärankoja, lantio- ja sääriluita. Ne ovat kuuluneet joillekin 1700-luvulla eläneille ihmisille. En ajatellut niitä ihmisen osina. En sitä, kenen päätä pitelen käsissäni. Ne olivat vain mustuneita luita. Luettelonumerolla varustettuja ja pintakäsitelty kestämään loputonta käpälöintiä.

Joutoaikana olen tuijotellut kuvia omasta selkärangastani ja lantioluista. Siinä nikamat ovat suorassa järjestyksessä ja lonkanrinkulat molemmin puolin häntää. Yhtäkkiä tajusin, että nuo kaikki ovat minun sisällä. Tuoltako siellä näyttää? Outoa.

Toipilas

"Hevosten kanssa voi tapahtua mitä vain", sanoin ystävälleni vain pari päivää aiemmin. Kaikki näytti ja kuullosti pahalta. Tömähdyksiä, rutinaa ja raksahduksia. Aikani maattua maassa ja kokeiltuani raajojen toimivuutta nousin vaivalloisesti ylös. Ei tuntunut miltään. Huimasi.Vasta sairaalassa kipu yltyi sietämättömäksi ja olin varma, ettei tästä hyvä seuraa. Olen silti ehjä. Tänään käyn vielä toisen kerran lääkäri-sedän luona. Yöllä kotiin tullessa tärisin vilusta, nälästä ja kai säikähdyksestä. Lämmin suihku helli kolottavaa kroppaa ja muutama särkylääke antoi sopivan unettavan olon. Sängyssä vatsallani maaten ajattelin brittien suosimia kuumavesipulloja. Ne olisivat olleet selkäni päällä juuri oikeassa paikassa.

Talvikeli

Tänään sohjoisella tiellä rahjustaessa muistelin niitä talvia ennen vanhaan, jolloin lunta oli pari metriä ja pakkanen viilsi vedet silmiin. Olin kai 3- tai 4-vuotias, kun eräänäkin yönä lunta oli pyryttänyt ja tuiskuttanut niin, ettei pihatietä erottanut lainkaan. Aamulla teimme lähtöä johonkin. Isä, minä ja yksi koiristamme. Ulos päästyämme matkanteko vaikeutui heti alkuunsa. Minusta ei ollut etenemään siinä lumimäärässä ja yleensä ketterä ajokoirakin jumittui hankeen. Isä seisoi haarojaan myöden kinoksessa ja mietti, miten tästä selvitään. Aikansa tuumittuaan, hän istutti minut koiran kanssa pulkkaan. Niin, siihen ikuisesti kestävään, punaiseen Sarvis-ahkioon. Eipä siitä mitään tullut. Minäkin olen ollut joskus niin pieni, ettei minusta ollut pitelemään rimpuilevaa koiranrötkälettä sylissä. Siinä sitä oltiin edelleen. Pihatiellä, umpihangessa. Kai meidän menomme oli niin tärkeä, että isä ei luovuttanut. Koska suksia ei enää viitsinyt tähän hässäkkään hakea, hän vain kaappasi minut toiseen, koiran toiseen kainaloon ja sitten mentiin. Minä roikotin kädessäni pulkkaa. Koira tuijotti minua mustilla silmillään isän rintakehän toiselta puolelta.

Tammikuu tai lokakuu

Neljä päivää Helsingissä. Mikäpä ollessa hulppeassa töölöläisasunnossa. Kuudes kerros, mukava näkymä kaupungin kattojen yli. Jos en olisi tiennyt, että on tammikuu, minulle olisi voinut helposti valehdella elettävän lokakuuta. Sateesta huolimatta matka syrjäseudulle virkisti mieltä. Tosin pienen särön toi bussikuskin vitun haistatus, mutta taisipa mies samalla huomata, että kaikille susirajan takaa tulleille ei kannata sitä tehdä. Toisekseen, hänellä taisi olla puhe siitä, mistä puute. Minulla ei. Baarissa kaksi eri naista kävi tekemässä illan aikana tuttavuutta kanssani. Tällä kertaa minun täytyi vain kiittää kauniisti saamastani huomiosta.

Kävin myös näyttelyissä täällä ja täällä. Molemmat olivat mainioita, vaikka ensimmäisen näyttelyn miestaiteilijan töistä en vielä tiedä mitä mieltä olisin. Naistaiteilijan jälki puolestaan miellytti kovin. Jälkimmäinen Islam-näyttely on tyylikkäästi toteutettu. Pidin. Vaikka enpä ole tuossa talossa koskaan oikein surkeaa näyttelyä nähnytkään.

Niin hauskaa kuin olikin, arkeen täytyy päästä jälleen mukaan. Lepoaikaa ei liiemmin ole jäänyt. Päädyin luennollekin hankkimaan yhtä puuttuvaa opintoviikkoa. Huomasin, että kaikki muut luennolle osallistujat ovat ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Koska minä olen jo monennen vuoden opiskelija, luennoitsija saattaa tämän tästä kääntyä minun puoleen ja kysyä, mitäköhän minä ajattelen kulloinkin puheena olevasta asiasta. On tietenkin mukavaa, jos mielipidettäni arvostetaan, mutta on rankkaa sanoa jotain fiksua ja analyyttistä kahdeksan silmäparin tuijottaessa. Kova on ihmisen osa.

Lapsiperheiden ympäröimänä

Kohta viikon verran lapsiperheiden hyörinää seuranneena en voi muuta kuin ihmetellä.

Ihmettelen pienten lasten loputonta energiaa, vaativuutta ja huomionkipeyttä. Vanhempien jakamattoman huomion ja rakkauden pohjattomuutta. Pienten kanssa päivä täyttyy pelkästä läsnäolosta ja perustarpeiden tyydyttämisestä. Äidin tai isän on oltava koko ajan aistit valppaana, reagoida oikealla tavalla oikeaan aikaan.

Hienoa nähdä ihmisten jaksavan kaikkea tuota ja vielä paljon enemmän.

Vähän raportoitavaa

Hiihdin toissapäivänä kuusi kilometriä. Eilenkin piti, mutta sen sijaan söin liikaa. Tänä vuonna hiihtokilometrejä on kertynyt melkein kymmenen.

Käväisin alkuviikolla Oulussa kahvilla. Kiertelin myös muutamia huonekalukauppoja. En ostanut mitään. Yksikään tavara ei tuntunut niin tarpeelliselta, että olisin siitä jotain maksanut ja lisäksi kotiini raahannut.

Ajatus illaksi

Se on jotenkin niin, että joillekin ihmisille sitä vain on rehellisempi, kuin toisille. Ja vain siksi, että jotkut ihmiset kestävät totuuden paremmin kuin toiset.

Kallis elämä

Hiljaista on. Ja ihanan kallista. Hiljaista siksi, ettei varsinaisesti ole mitään sanottavaa. Toisinaan sitä vain on enemmän. Tai olisi kai sanottavaa, mutta en osaa juuri nyt muotoilla asioita siten, että sanomisessa olisi mitään järkeä...Nyt menee hankalaksi. Hiljaisuus jatkuu vielä muutaman päivän. Lähden Helsinkiin. Käsi ylös, jos joku välttämättä haluaa tavata minut siellä. Hyvä. Ei kukaan.

Kallistakin tämä elämä on. VR on nostanut lippujen hintoja, joten matka syrjäseudulle tekee ison loven myös opiskelijan rahamassiin. Toisekseen, olen hukannut parin kymmenen euron korvatulpat ja luultavasti samalle reissulle on jäänyt kymmenen euron huulikiilto. Uudet korvatulpat on hankittu ja nyt niistä täytyy pitää parempaa huolta, eikä viskellä niitä pitkin tanhuvia. Korvatulppia täytyy varjella myös kissoilta. Ties vaikka ne hukkaantuneet ovat päätyneetkin kissojen uhreiksi. Huulikiilteen katoaminen on vielä selittämätön.
***
Tuuballe kiitos eilisestä!

Päivitystauko jatkuu

En ole koomassa. Lomalla ollessa on vaan niin paljon tekemistä, kuten syömistä ja lekottelua.

Tänään hiihdin 3,5 kilometriä valaistulla ladulla Ounasvaaralla. Haalin lisää kilometrejä jahka kevät etenee. Otanpa tästä reippaasti ensi kevättalven tavoitteeksi sellaiset 125 kilometriä. Samainen matka on Rovaniemeltä Tornioon.
***
Vuosikin vaihtui, olipa unohtua. Kiitos kaikille teille ihanille ihmisille joiden seurassa sain nauttia vuoden vaihtumisesta.