Unettomuuden huippu on saavutettu

Että nukkuminen osaakin olla toisinaan yhtä pelleilyä. Eilen illalla menin ajoissa petiin, että saisin nukuttua hieman pidemmät unet. Pitäisi uskoa, että nukkumaanmenon aikaistaminen ei anna yhtään lisätuntia unta varten, sitä vain herää pari tuntia aikaisemmin kuin edes tarvitsisi. Eipä niissä alkuyön tunteina nukutuissa hetkissäkään ollut kehumista. Horros, havahdus, kieriskelyä, kieriskelyä, horros...ja aina sama uni lähti alusta uudelleen eikä koskaan edennyt sitä tietyä pistettä pidemmälle. Niin, paitsi siihen asti, että huomasin olevani taas hereillä. Yleensä omaa sänkyä arvostaa. Esimerkiksi pari viikkoa teltassa tai hotellin haisevalla patjalla nostaa oman sängyn arvoon arvaamattomaan. Viime yönä olisin varmasti nukkunut sohvallakin paremmin. Ihmettelen, miksi en tehnyt sitä. Kaksi tuntia ennen kellon kilkatusta kyllästyin koko touhuun ja nousin ylös. Julmaa, kun ihmistä kiusataan.

Eipä auttanut kitinä itseni kanssa. Ensimmäinen pikkusoittaja odotti minua jo yhdeksältä. Ennen sitä sain itseni kuin ihmeen kaupalla toimitettua paikan päälle seitsemän kilometrin päähän kotikolon lämmöstä. (Lämmöstä hyvinkin, ikkunoista vetää niin, että verhot ovat vaakatasossa.) Useimmat lapset suhtautuvat elämään niin leppoisasti, että selvisin tähän hetkeen heidän voimallaan. Väsyksissä tässä palelen ja valmistaudun tunnin päästä astumaan teinien perusnegatiiviseen/passiiviseen maailmaan...