31.10.03

Päivän lista

1. Jack Black
2. Aragorn
3. Jeff Probst
4. Tobey Maguire
5. Jude Law
6. Mieheni
7. Wolverine
8. Johnny Depp
9. Clint Eastwood
10. André Wickström

Puolisostani löytyy ripaus kaikkea näistä + hitunen Woody Allenia ja Robert Crumbia, jotka eivät sellaisinaan kuulu listalleni.

Hetki

Elän tällä hetkellä vanhojen valokuvien ympäröimänä. Vanhimmat kuvista ovat lähes satavuotisia. Kuvia miehistä, naisista, lapsista, kodeista ja maisemista joita ei enää ole. Otoksia hetkistä.

Jotkut kuvat pysäyttävät, useimmat menevät ohitseni herättämättä mitään tunteita. Tällä hetkellä katson (ihmetellen) kuvaa, jossa mies lankkaa saappaitaan portailla. Kuva on otettu aurinkoisena kesäpäivänä vuonna 1932. Siinä hän istuu, arkisessa työssään. Toinen maailmansota on vielä kaukana edessäpäin.

Tämä kuva pysäytti, koska olen nähnyt useita hänen ottamiaan kuvia. Nyt kuvaaja onkin itse kuvattavana. Roolit ovat vaihtuneet.

Jääkö meistä nykyihmisistä enemmän dokumentteja jälkipolvillemme kuin sata vuotta sitten eläneistä isoisovanhemmistamme? Ainakin tiedon, tekstin ja kuvien määrä tuntuu tällä hetkellä lähes murskaavalta.

Digitaalisessa muodossa oleva dokumentti häviää kerralla; päiväkirjan muste, paperi ja valokuvat haalistuvat ja hapertuvat vähitellen. Siinä on vissi ero.



Pieni miete vapaudesta ja valinnasta (ei syvällinen)

Parisuhteessa eläminen on lähinnä kompromissien etsimistä. Toinen tykkää perunasta, toinen riisistä.

Mieheni on meetvursti-ihmisiä. Hän on työmatkalla ja eilen kaupassa ostin itselleni juuri niitä ohuen ohuita kinkkutsiibaleita, joissa on rasvaa alle 3%. Ilman perusteluita, ilman keskustelua. Voi tätä vapautta!

No, nyt aloin valmistella aamupalaa ja huomasin, että leipä oli loppu! Olinko niin huumaantunut tuosta eilisestä pienestä ilosta, etten huomannut ostaa leipää? Todennäköisempi vastaus lienee tyttäreni, joka pitää sämpylöistä ja taisi eilen syödä niitä aika monta. Onneksi löysin näkkärin.

Ristiriita ja tietty pysyvyys

Kaikki on muutosta, sanotaan. Yritän epätoivoisesti pukea tuota sanoiksi (mm. gradussani.) Miten ihmeessä onnistun kuvailemaan laajoja kulttuurisia, sosiaalisia, teknologisia ja ekonomisia muutoksia noin sadassa sivussa? Sehän on kuin yrittäisi ahtaa valasta tonnikalapurkkiin.

On siis valittava, otettava tietty näkökulma ja pidettävä näistä kiinni. Tieteessä tapahtuu -lehden uusimmassa numerossa pohdittiin mitä on menneisyys. Se ei ole kaikki mitä jää taakse, vaan menneisyys muodostuu valinnoista; mitä haluamme muistaa, mitä esineitä säilytämme, mitä kulttuuripiirteitä jatkamme eteenpäin.

Ihmiskunnan historia ei siis ole totta, mutta ei ihan valhettakaan. Se on tulos, joka on syntynyt tietyistä valinnoista. Entä yksittäisen ihmisen kohdalla? Oletettavasti kaikilla ihmisillä on erilaisia muistoja, osa hyviä, toiset huonoja. Mitä huonoille muistoille tapahtuu? Itse olen sulkenut lähes kaikki huonot muistot jätetynnyreihin ja upottanut ne mieleni valtameren syvyyksiin.

Tyynellä säällä nämä tynnyrit pysyvät paikoillaan, ja niitä hädin tuskin erottaa pohjan muodoista. Tyyninäkin kausina aika tekee loppumatonta tehtäväänsä ja kalvaa pienen pieniä reikiä tynnyreiden seiniin. Myrskyn noustessa aallot alkavat liikuttaa näitä metallisia astioita, ja pienistä hiushalkeamista alkaa valua ydinjätteen lailla mustia muistoja, jotka leviävät eteenpäin saastuttaen ja peittäen kaiken kauniin. Myrskyn jälkeen jäte vajoaa pohjalle tasaisesti ja jää sinne muistuttamaan olemassaolostaan. Epätoivoisesti piilottelen edelleen näitä vuotavia saastuttajia hautavajoamissani. Haluaisin päästä niistä eroon, mutta ne ovat niin painavia, etten yksinkertaisesti jaksa nostaa niitä rannalle.

Uin valtamereni pinnalla, en uskalla sukeltaa.

Onneksi on myös tietty pysyvyys. Strokesin uusi albumi Room on Fire ei ollut ihan pettymys, mutta melko lähellä sitä. Se oli melko lailla samanlainen kuin heidän ensimmäinen levynsä This is it, mutta ei ihan. Ehkä levy tarvitsee vielä muutaman kuuntelukerran ennen avautumistaan. Tosin en tiedä pystynkö enää kuuntelemaan tuota montaa kertaa; se kuulostaa liian samalta, se oli liian strokesmaista.

30.10.03

Ajan ryntäys

Joinain hetkinä aika tuntuu menevän eteenpäin valtavina harppauksina. Sellainen tapahtui tänään, kun kuulin tyttäreni puhelimesta viestin merkkiäänen ("piip-piip"). Hän sai tekstiviestin POJALTA, joka kysyi: "Alatko mun kaa väleihin, jos alat niin älä kerro kenellekään." Apua, tähänkö on tultu NYT JO!
Tämä ei ole askel pelkästään tyttärelleni, vaan myös minulle. Olen askeleen lähempänä sitä hetkeä, jolloin lapsemme ei enää asu kanssamme. Olen askeleen lähempänä sitä päivää, jolloin tuijotan tyhjää huonetta. Siihen on vielä vuosia (toivottavasti), mutta tätä vauhtia jatkaen tuo päivä tulee liian pian.

Minun taivaani

Luin Alice Seboltin paljon mainostetun teoksen Oma taivas. Tämä nyt oli ilmeisesti sellainen lukuromaani, ja kaiken lisäksi olin mainoksen uhri kirjaa valitessani. Tästä huolimatta se oli varsin koskettava tarina perheestä, joka ei pysty käsittelemään tyttärensä murhaa -joka tapahtuu kirjan alussa- ja siitä kumpuavaa surua, jonka seurauksena perhe hajoaa. Tytär näkee tämän prosessin omasta pienestä taivaastaan, mutta ei voi vaikuttaa asioiden kulkuun. No, toisin kuin tosielämässä, teoksessa oli onnellinen loppu, joka jätti liian siirappisen maun suuhun.
Kirjan kuollut tyttö on eräänlaisessa välitilassa noin kymmenen vuotta, eli sen ajan kun hänelle rakkaat ihmiset muistelevat häntä. Vähitellen armahtava unohdus päästää niin tytön kuin eloon jääneet jatkamaan omaa elämäänsä.
En muista oliko eräs kirjaa mainostaneista sanoista lohduttava, sillä nimenomaan sellainen se oli. Mikä olisikaan mielekkäämpää kuin huomata kuolemansa jälkeen olevansa juuri sellaisessa paikassa mistä on aina haaveillut?

Missä itse olisin? Jossain kohtuullisen lämpimässä ilmanalassa, sää olisi puolipilvinen. Taivaassani perheessäni olisi monta lasta, suuri avara koti ja paljon rakkaita ihmisiä lähellä. Tutustuisin uusiin ihmisiin (joskin kuolleisiin), nauttisimme illallisia puutarhassa, jossa kasvaisi huumaavan tuoksuisia kasveja, joita en tiennyt maanpäällisen elämäni aikana edes olevan olemassa. Tottakai taivaassani olisi kaunista; sen värit vaihtuisivat mielialani mukaan kirkkaan oranssista syvänpunaiseen, violettiin ja tummansiniseen. (Musiikilla olisi niin ikään suuri merkitys, mutta taivas-soundtrackia täytyy vielä miettiä.)

Taivaassani olisin näköjään toisenlainen ihminen. Onkohan muuttuminen enää tuolloin mahdollista? Vai jäänkö tällaiseksi negatiivisuuden ilmentymäksi koko ikuisuuden ajaksi? Pitäisikö minun muuttua hyväksi, iloiseksi, positiiviseksi, lämpimäksi ja sosiaaliseksi jo täällä maan päällä -ihan vain varmuuden vuoksi.

29.10.03

Turha hermoilu

Perheessämme on neljäs jäsen. Se tuli perheeseemme noin kaksi kuukautta sitten, enkä vieläkään ole oikein tottunut ajatukseen sen massiivisesta läsnäolosta. Se kuluttaa niin rahaa kuin luonnonvaroja kohtuuttomasti, mutta antaa sentään vastalahjaksi lämmintä ja luotettavaa kyytiä.
Auto on perheemme ensimmäinen. Tämän vuoksi joka ikinen kerta kun lähden ajamaan sillä, on pieni seikkailu. Milloinkohan siitä tulee arkinen asia?
Meillä ei siis ole kokemuksia autoilusta tai autoista yleensä ottaen juuri lainkaan. Sen vuoksi jokainen ylimääräinen naksunta, nitinä tai räminä aiheuttaa sydämentykytyksiä ja huolen ylimääräisestä rahanmenosta. Tänä aamuna vein mieheni töihin. Hän kuuli räminää oikeanpuoleisesta ovesta, nitkutteli hansikaslokeroa, ovea ja hermoili: "Miksi meille ei kerrottu tästäkään räminästä?!"

Ääni tuli jääraapasta, joka kolisi oven kaukalossa.

28.10.03

Kaamosterapiaa

Tuolla oikeassa yläkulmassa lukee "kaamosterapiaa". Miksi?

Kaamos on se aika vuodesta, jolloin aurinko ei nouse moneen viikkoon. Kaikki on siniharmaata tai pelkästään hämärää. Tämä puolestaan vaikuttaa monien ihmisten -kuten minun- mieliin aiheuttamalla ankeutta ja tahmaisuutta elämään.

En aio tarkoitushakuisesti synkistellä, vaan yrittää selviytyä tulevasta talvesta edes jokseenkin järjissäni. Näiden kirjoitusten tarkoitus on olla se punainen pelastusköysi, jonka varassa roikun seuraavien kuukausien ajan.

27.10.03

Elämäntehtävä

Ruokapöydässä kysyttyä:
"Äiti, onko tuo gradun tekeminen sun elämäntehtävä?" (Tytär, 8-vuotta.)

Siltäkö se ulkopuolisten silmissä vaikuttaa?

Inuiittikuva

Kävin eilen henkisesti avantouimassa. Katsoin ensimmäisen koskaan tehdyn kokoillan inuiittielokuvan Atanarjuat. Elokuva oli lähes kolme tuntia pitkä ja alun kulttuurishokin jälkeen tarina vei mukanaan jäätiköille seuraamaan inuiittiyhteisön elämää ja selviytymistä pahuuden tullessa hajottamaan perheitä. Aihe - ihmisen heikkous tunteiden ottaessa vallan järjestä -on sinänsä universaali, mutta oli todella virkistävää nähdä asiaa tarkasteltavan äärimmäisissä olosuhteissa tuhansia vuosia selviytyneiden ihmisten näkökulmasta, jossa moinen käyttäytyminen ei kerta kaikkiaan sovi.
Elokuvan musiikki kurkkulauluineen oli todella vaikuttava. Huomasin lopputeksteistä musiikkia olevan myös M. Alperinilta. Siis Misha Alperinilta? Hankintaehdotus Rovaniemen musiikkikirjastoon: Atanarjuatin soundtrack. Sopii taustamusiikiksi kaamokseen.

26.10.03

Tasapainon vuoksi

Miellyttäviäkin asioita on olemassa. Tässä niiden top 5.
1. Sirkusrimpuilu tyttären kanssa.
2. Populaarikulttuuri.
3. Lumi ja ulkotulet, kynttilälyhdytkin käy.
4. Villasukat (vrt. edellinen viesti.)
5. Salmiakit ja lakritsit.

Ärsyttävimmät, top 5

1. "Eläppä hättäile, keitämmä potut" -sanonta.
2. Hiuksia hammasharjassa.
3. Märät sukat (jalassa, pyykkinarulla ei niinkään haittaa.)
4. Se tilanne, kun on kutonut (vaikkapa villasukkaa) vaikka kuinka kauan huomaamatta, että yhdeltä puikolta on pudonnut silmukoita jo kahdeksan kierrosta sitten.
5. Likaiset kattilat, jotka ovat olleet liian kauan pesemättä.

Tulihan se talvi

Talvi tuli kahdessa päivässä. Ensilumi antoi odotella itseään pitkään, mutta odotus palkittiin melkoisella myräkällä, jonka seurauksena autoja liiraili ojiin ja lapset kaivoivat pulkkansa naftaliinista.