Krissen analyysi

Rakas tyylitaituri,

Pukeutumisen suhteen olet edelläkävijä. Sinulla oli olkatoppauksetkin jo 60-luvulla. Sinä et trendeistä piittaa, vaan olet aina oma tyylikäs itsesi. Pukeutuminen on sinulle intohimo ja stailaat mielelläsi myös lähimmäisiäsi. Viihdyt merkkiliikkeissä, mutta voit löytää tyylikkään asukokonaisuuden jopa kirpputorilta. Muodin maailma on sinulle temmellyskenttä, jossa kaikki kukat saavat kukkia. Olet trendsetter. Violetti matador-puku on kovasti tulossa muotiin, jos sinä niin sanot. Tyylitajusi on kerännyt kiitosta ja sinusta on tullut puheenaihe kotikaupunkisi muotipiireissä. Wow, olet ainutlaatuinen. Pysy uskollisena tyylillesi niin sinut huomataan ikuisesti.

Testaa sinäkin.

Tahmeaa

Heräsin migreeniä enteilevään olotilaan. Koko yön jatkunut levoton kieriskely, mitä muuta voisi odottaakaan aamulta. Sängystä ylös päästyäni kiiruhdin ensimmäiseksi muotoilemaan itselleni sopivaa lääkeannosta. Viikonlopun vuorokaudet läpeensä jatkunut yltiösosiaalisuus, valvominen ja muu ihmissuhdekuona ei ota hellittääkseen. Eilen aamulla ajattelin, että tästä se taas alkaa tavallinen arki rullaamaan ja lähdin hiihtämään kymmenen kilometrin lenkin. Vaan niinpä jo puoleen päivään mennessä olo muuttui heikoksi. Ja se näyttää jatkuvan. Illalla sain sentään tiskattua viimeiset snapsi- ja viinilasit, joiden tahmeaa sisältöä oli valunut tiskialtaan pohjalle, että astiat sai nyppäistä irti tuosta kuivuneesta liemestä.

Olo on sekava, en haluaisi tavata ketään. Yksin ollessa tärisen pelosta, tai sitten vain kylmästä. (Ikkunasta taitaa vetää. ) Mutta niin vain on monta toimea tänäänkin hoidetavana ja ihmisiä tavattava. Puserran pari hymyä ja ystävällistä sanaa, ehkä he ovat tyytyväisiä.

Maanantai-ilta

Seisoin kuumassa suihkussa ja palelin. Vesi kohisi niin, etten kuullut mitään muuta. Oikeaa kättäni särki taas.

Sideburns rules!

Se on vähän niin, että tässä kaupungissa säätila menee fifty-fifty tai jopa fifty-sixty. Kun pakkanen lauhtuu, tilalle tulee pirullinen viima. Tiedä sitten kumpi on parempi. Maanantaina vain kävi niin, että ensimmäisen kerran tälle talvelle kirosin pakkasta. Kun menee ulos, toppavaatteet päälle.Kun menee bussiin, toppavaatteissa tulee kuuma. Taas ulos, jolloin kiitän toppavaatteen keksijää. Taas sisälle, kuoriudun vaatteista pukeakseni ne jonkin ajan kuluttua uudestaan päälleni. Ja koko homma jälleen alusta... Kesällä on niin helppoa. Kunhan vain kengät heittää ulos lähtiessä jalkaansa. Eikä niitäkään mikään pakko ole laittaa, katsoo vain, ettei astu lehmän paskaan.
***
Eilinen ilta oli järjestetty sopivasti sekoittamaan tavallinen elämäni. Kävin nimittäin kuuntelemassa maailman hyvännäköisimmän poikabändin keikan. Joukkueen astuessa lavalle saimme ystävineni teinityttömäisen fanitusreaktion, jota tietysti hiljaa sisimmässämme emme edes hävenneet. Jos jotain huonoa sanottavaa on, niin miksaaja olisi saanut olla tarkempi. Eipä silti, että olisi mahdottomasti haitannut. Olimme kaikki kolme V.I.P. ja silmä lepäsi...
***
Jotta totuus ei unohtuisi, täytyy tehdä jotain elääkseen ja katsella tulevan keikan nuotteja. Olen fill-in ja ohjelmisto ei näytä kovin monimutkaiselta, mutta onhan toki kohteliasta osata hommansa, kun kerran on pyydetty mukaan ja siitä myös maksetaan. Jos nyt ei ihan mahdottomia, mutta ainakin suolarahojen verran.

Tämä ei ole haamupäivitys

Poistin pari edellistä tekstiä. Yritän olla vuodattamatta enää. Olen kuitenkin väärässä.

Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää

Eilinen oli rankka päivä. Pyöräilyä sinne tänne, hieman siivousta, pyykkäystä, leipomista, kuntosalia, tallihommia... Olin täydellisen valmis nukkumaan jo yhdeksältä, mutta eihän kukaan mene viikonloppuna siihen aikaan nukkumaan. Sinnittelin vielä yli yhdentoista. Vaikka tuskin kukaan olisi saanut tietää, jos olisin mennyt jo yhdeksältä peittoihin. Kiireisen päivän paras hetki ei silti suinkaan ollut nukkumaan meno. Parhain hetki oli iltapäivän hämärässä, kun kävelin toipilashevosen kanssa kirpeässä pakkassäässä keskellä hiljaista metsää. Pakkanen naksui puissa ja lumi narisi kavioiden alla. Molempien hengitys huurusi pyörteinä ilmassa, kun pysähdyimme katselemaan tulenpunaista aurinkoa puunlatvojen yläpuolella. Ottaisin mielelläni tunteen purkkiin ja tarjoaisin sen sille, joka luulee kokeneensa jo kaiken.

Tämä aamu on mennyt edelleen jatkuvan väsymyksen kourissa. Aloitin aamuni perinteiseen tapaan kaurapuurolla. Hetken mielijohteesta päätin olla erilainen enkä juonut kylkiäisenä kahvia vaan vihreä teetä.(Se oli trendikästä jokin vuosi sitten.) Niin, tuskin oli tunti kulunut, kun huomasin jo hörppiväni isoa mukillista kahvia...

Ulkona paistaa aurinko. Täytyy lähteä hakemaan pakkasenergiaa.

Jazz corner

Pidän jazzista. Eri asia on, että millaisesta. Menin eiliseen konserttiin avoimin mielin ja tuumailin, että voihan se free-juttu olla ihan ok...Onhan solisti sentään klarinetisti. Olin silti niin epäileväinen, että en rohjennut pyytää ketään mukaani. Kuitenkin vähän ennen konsertin alkua ystäväni ilmoitti heilahtavansa paikalle. Ja niinpä hän tuli. Suoraan testosteronin katkuisista bänditreeneistä.

Siinä istuimme konserttisalin penkeillä. Salissa oli niin rikkumaton hiljaisuus, että hengittäminenkin tuntui vaikealta. Äänettöminä ja uteliaisuuttamme vaivihkaa katselimme paikalle saapuvia. Osanotto ei ollut kovin runsasta. Ystäväni otaksui, että heidän bändinsä todennäköisesti vetäisi samaan saliin rutkasti enemmän "jengiä".

Yleisö odotti. Kovin olivat asialle omistautuneen näköisiä...

Esiintyjät astuivat lavalle ja soitto alkoi. Alkoi biisi, loppui, alkoi uusi....Koko ajan yritin olla vastaanottavainen, että kyllä tässä varmasti jokin idea on ja että kyllä minä sen tajuan, kun oikein keskityn. Välillä yritin olla keskittymättäkin ja kuuntelin vain silmät kiinni tai tuijottelin salin katon akustiikkalevyjä.

Etäistä, niin kovin etäistä. Tulin hermostuneeksi. Yksinkertaisilla aivoilla ei voi hahmottaa kappaleita, joissa komppi täytyy päätellä pianistin pään nytkytyksestä. Soittajat olivat lavalla kummien kouristusten riepottelemina. Välillä pelkäsin, että klarinetisti putoaa jakkaraltaan tai pianisti aikoo oikeasti sukeltaa flyygelin sisään. Ilmeillään he viestittivät toisilleen, että "hei, hyvä meininki". Mutta se hyvä meininki ei tavoittanut minua. Ainoa asia jonka aistin katsomoon asti oli di-di diip dap di-di-di.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin tämäkin konsertti. Kukkien ja encoren jälkeen valot syttyivät ja onnelliset ihmiset kävelivät hipihiljaa ulos salista. Nyt uskalsi silti jo hengittää ja puhua. Siksi totesinkin ensikommenttina, "Huh, että sellasta". Siihen ystäväni vain sanoi, "Joo perse alko jo puutumaan. Huomasikko, että pianisti soitti viimesesä biisisä siinä sointuhässäkän kohalla ihan varmasti yhen kerran väärin?". En ollut huomannut.

"Tytön kuuluu tehdä niin"

En ole oikeastaan koskaan ollut varma, mitä tytön kuuluu tehdä. Minä olen tehnyt aina vain niitä asioita, mitä tyttöjen ei kai kuuluisi tehdä. Ainakin minulle on sanottu, että "tekisit jotain mitä muutkin tytöt". Kukaan ei silti koskaan ole kertonut mitä muut tytöt tekevät. Ai niin, paitsi sen, että pyykkääminen kuuluu tytölle.

Tylsä ja tympeä kirjoitus. Mutta niin on kirjoittajakin.

Kun oma pahantuulisuus ja v*tutus alkaa ottaa päästä, olisi tehtävä jotain. Kuten mentävä jonnekin kauas kaikista ihmisistä, istua tai vaihtoehtoisesti seisoa hiljaa ja olla ajattelematta. Jos voisi vielä kääriytyä paksuun peittoon tai vastaavaan, olisin tyytyväinen.

Tätä säälittävää kolmekymppisen teiniangstia on tällä kertaa jatkunut yhtäjaksoisesti yötä päivää noin vajaa viikko. Välillä reagoin joihinkin ihmisiin kuin allerginen eläimiin. Henkeä ahdistaa ja silmiä kirvelee. Yöllä herään siihen, että yksinkertaisesti olen pahalla tuulella. Voiko siihen oikeasti herätä? Ehkä huomenna helpottaa.