Kirjahäiriö

Jossain ihmeen mielenhäiriössä luin Marilyn Mansonin Tie helvettiin ja takaisin -kirjan. Eilen illalla sen aloitettuani en saanutkaan enää laskettua sitä käsistäni, vaan valvoin pitkään lukien miehen matkasta henkilökohtaiseen helvettiin, näin outoja unia ja päätin lukukokemuksen tänään aamukahvia juodessa. En ole koskaan kuunnellut Mansonin musiikkia, mutta kieltämättä hänen "taiteessaan" on jotain äärimmäisen pahaenteistä, ja jotain synkällä tavalla kiehtovaa. En ole myöskään täysin vakuuttunut kirjan totuudenmukaisuudesta; välillä kaikki tuntui äärimmäisen brutaalilta ja mustalta, kun taas hetkittäin epäilin, ettei kirjassa kerrota sittenkään kaikesta siitä pahuudesta, mikä M. Mansoniin liittyy.


Luen äärimmäisen harvoin ihmisten elämänkertoja. Joskus aikaisemmin pidin Andy Warholin töistä, mutta luettuani hänen elämänkertansa, en voi enää suhtautua töihin pelkkänä pop-taiteena. Aistin taustalla luuraavan ankean tyypin läsnäolon. Samoin kävi Marilyn Monroen kanssa; katsoessani hänen elokuviaan, näen kankaalla ahdistuneen ihmisen. Woody Allenin elokuvat menettelivät, kunnes luin Mia Farrowin muistelmat elämästään Woodyn rinnalla. Woodyn elokuvat eivät enää juuri naurata.
***

Mansonin kirjasta aiheutuneen oudon olon hälveneminen kestänee hetken aikaa. En ole täysin varma, pidinkö kirjasta vai en. Se oli hyvin kirjoitettu ja taitettu, eli kirja näytti hyvältä. Kaltaiselleni pinnalliselle esteetikolle tuollainen on merkittävää. Sisältö välillä oksetti, inhotti ja jopa nauratti. Siitä olen varma, etten halua edelleenkään kuunnella hänen musiikkiaan.


Ehkä tuossa olikin villakoiran ydin: tästä lähtien luen vain sellaisten henkilöiden elämänkertoja, joiden hengentuotteista en erityisemmin välitä. Näin lukukokemus ei aiheuta häiriötä taiteellisesta tuotoksesta saatavaan elämykseen. Seuraavaksi voinkin siis kokeilla David Beckhamin muistelmia. Jalkapallokin on taidetta, kuulemma.