Miksi, voi miksi?

Turhaa valitusta, tiedän. Mutta on se silti aivan liian epäreilua, että Jeff Buckley kuoli ja sellaiset ihme heebot, kuten Helmut Lotti saavat elää -ja tehdä vielä "musiikkia." Suuri vääryys on se.

(Tähän voisi saivartelija lisätä, että eihän tuo ole mitään koko maailman murheiden mittakaavassa.)

Elämään mielekkyyttä tuo tällä hetkellä lisää
Jeff Buckley: Mystery white boy, live 95-96 (2000).

Yritelmiä

Päiväni ovat yhtä suurta yritelmien ketjua. Aamuisin yritän nousta ylös pirteänä. Samoin yritän aina huonolla menestyksellä syödä hyvän ja tukevan aamupalan, koska joskus sanottiin, että aamupala on päivän tärkein ateria. Toisinaan yritelmä kaatuu siihen, ettei väsyneenä yksinkertaisesti huvita kaivaa kuivaa ruisleipää kaapista. Toisinaan sitä leipää ei edes ole, joten silloin ei tarvitse edes yrittää.

Aamupäivisin yritän tehdä tehokkaasti töitä. Toisinaan onnistun, toisinaan jää sekin yritykseksi. Aina kostautuu aamupäivän laiskuus, ja menee ilta töiden parissa.

Keskipäivällä yritän käydä hakemassa postin. Usein yksinkertaisesti unohdan sen, sitten saan kuulla, että "eikö taaskaan ole postia haettu, mitä olet tehnyt koko päivän?" Aivan kuin postin hakemiseen menisi koko päivä.

Iltapäivällä yritän olla kunnon ihminen. Yritän tehdä maukasta ruokaa, siinäkin usein epäonnistuen. Itse asiassa inhoan ruoan tekemistä, ja kaupassakäyntiyritykset tyrehtyvät usein lähikaupan suppeahkoon antiin. Siinä on niin sanotusti armoilla, kun yrittää siwan einestiskillä miettiä päivän menua. Ei auta alkaa keksiä mitään outoa, kun tarjolla on sitä samaa.

Vapaa-ajalla yritän harrastaa mieltä piristäviä asioita. Paitsi liikuntaa. Se jää aina yritykseksi. Eilenkin yritin lähteä lenkille kolmen tunnin ajan. Lopulta en lähtenyt lenkille, mutta kävin luistelemassa. Oli sekin sentään jotain!

Vanhetessa tv:n ääressä vietetyt illat jäävät niin ikään yritelmiksi. Yritän katsoa uusintoja, kyllästyn. Yritän katsoa jotain uutta amerikkalaista sarjaa, menee hermot. Sitten väsyneenä yritän lukea jotain illanpäätteeksi. Yöllä yritän nukkua, jotta jaksaisin valvoa taas seuraavan päivän.

Tirkistelyä

Tämä voi olla tirkistelyä tai kaukokaipuun lievittämistä.

Eihän näin tyhmää olekaan

Ostin pari viikkoa sitten shampoota -tai niin luulin. Parin viikon ajan olen sitten sadatellut mielessäni, että jo on huonoa shampoota, kun ei pese tukkaa. Ei vaahtoa, jättää hiuspohjan rasvaiseksi ja hiukset raskaiksi. Se mainoksistakin kuuluisa hiuspehkon ilmavuus puuttui.

Eilen olin uimahallissa, aloin pestä tukkaa. Katsoin mukanani olevia purkkeja, joiden piti olla shampoo ja hoitoaine. Olikin hoitoaine ja hoitoaine. Ja vasta silloin -pullot molemmissa käsissä, katse harhaillen pullosta toiseen- valkeni. Olin pessyt hiukseni ties kuinka monta kertaa hoitoaineella.

No ei ihme. Taas ihmistä harhautettiin! Miksi pulloissa ei voi lukea kunnolla, että SHAMPOO ja toisessa, että HOITOAINE. Ei, pitää lukea, että "smooth intense", "anti-breakage" tai jotain muuta outoa. Sitten se shampoo tai hoitoaine (tai hyvin usein balsam) on kirjoitettu niin pienellä, että huononäköinen ei varmasti erota, että mikä pullo sisältää mitäkin ainetta. Ja harvoin huononäköisellä on lasit päässä suihkussa lorotellessa.

Onkohan tuo yksi syy, miksi vanhusten hiukset näyttävät usein pesemättömiltä? Tai sitten ne ovat yhtä suurta sähköistä sykeröä. Eli toiset pesevät hoitoaineella, lisäävät lopuksi vielä hoitoainetta. Ja toiset pesevät shampoolla ja sitten shampoolla vielä hoitavat. Vanhusparat. Ja likinäköiset myös.

Turhaa tavaraa

Yliopistolla on huomenna ”turhan tavaran” –päivä. Sinne voi viedä omia romppeitaan ja vaihtaa ne jonkun toisen omaan. Siis kierrätystä. Sehän on tosi, että toisen romu on toisen aarre. Toisinaan kaappien siivouksen jälkeen pidän kirpparipöytää. Myyn käyttökelpoisia vaatteitani, joita en vain nirsouttani halua itse käyttää. Myytävää ei kuitenkaan jää paljon, koska minun vaatteeni elävät kaksi elämää. Aluksi ne ovat vaatteita, jotka yllään voi liikkua ihmisten parissa. Sen jälkeen ne siirtyvät tallivaatteiksi, kunnes hajoavat.

Kirjoista ja esineistä en voi luopua. Olen yhden sortin hamsteri. Kerään kaikkea kivannäköistä, jotka varastoin odottamaan parempia aikoja. Pelastan vanhoja astioita ja huonekaluja, joilla täytän äitini varaston, jossa ne odottavat niitä kuuluisia parempia aikoja. Mutta miksi haluaisin viedä paripuoli astioitani ”turhan tavaran” -päivään? Niissähän se elämä näkyy edes jotenkin.

On minulla turhaa tavaraa. Esimerkiksi kaikki kortit. Nämä ihanat muoviläpyskät ajavat minut vielä jonain päivänä hulluuteen. Jokainen kauppa tarjoaa omaa bonuskorttiaan. Jos sitä ei omista, niin kassaneiti suorastaan vaatii hankkimaan sen. Toisinaan ihminen on niin heikko, että nielaisee syötin. Valitettavan hyvä syötti on se, että jonkin kalliimman puoleisen ostoksen sattuu saamaan bonuskortilla hieman edullisemmin. No, onhan siinä hetkellinen hyöty...

On myös kortteja, jotka ovat olemassa vain olemisen vuoksi. Omistan esimerkiksi Suomen ratsastajainliiton jäsenkortin, eikä minulla ole aavistustakaan mitä etuja sillä edes saisi. Hyödyllisimpiä kortteja lienevät opiskelijakortti ja ajokortti. Toisella saa alennukset ja toista voi reteesti näyttää ravintolan portsareille, jos niistä joku vielä erehtyy luulemaan minua alle 18-vuotiaaksi. Ehkä myös Kelakortista on hyötyä, toisaalta ilman sitäkin tulee toimeen.

Suurin osa korteista täyttää aluksi lompakon ja myöhemmin ne lojuvat laatikoiden pohjalla. Jos joku kortti paljastuu käyttökelpoiseksi, sitä ei varmasti löydy silloin, kun se olisi tarpeen.

Iltapäivä

Sinihämärä. Nyt.

Katuvalot eivät pala. Aurinko ei paista. Kaikki on sinistä.
Viereisen talon savupiipusta tupruaa savua.

Kunpa osaisin nauttia tästä.

Tuleva

En ymmärrä kuinka olen joutunut tilanteeseen, jossa suunnittelen tietyn yhteisön tulevaisuutta jo vuodelle 2005. Eli hetkinen.. melkein parin vuoden päähän. Olen opiskellut pitkän aikajänteen aineita (arkeologiaa, historiaa ja muita hyötytieteitä), joten tietyssä mielessä ymmärrän ja näen, että tuollainen kahden vuoden periodi elämästä on vain yksi henkäys, eikä siitä pitäisi ottaa mitään sen ihmeempiä paineita. Mutta jos omaa elämää on suunnitellut noin puoli vuotta eteenpäin, tuntuu hivenen verran raskaalta miettiä kovin kauas tulevaan sijoittuvia asioita, jotka eivät välttämättä enää edes kosketa itseä siinä vaiheessa kun ne aktualisoituvat reaalielämässä. Sitä varten sitä kai sitten historiatieteita ollaan opiskelevinaan, jotta osaisi suhtautua tähän hetkeen, maailman kaaokseen, murtumatta täysin.

Sain vihjeen, että jos haluan jonkun lukevan näitä (terapia)kirjoituksia edelleen, minun ei tulisi kirjoittaa ahdistuksesta. Pitäisi kirjoittaa muustakin kuin kaamoksesta, mielen pimeydestä ja tahmeudesta, pitäisi kirjoittaa mukavista, ajankohtaisista asioista. Terävää analyysia yhteiskunnasta, ihmisyydestä tai sitten jos haluaa synkistellä, tulisi se tehdä nokkelalla tavalla, kuten eräät.

Mutta tässä vaiheessa talvea ajatukset alkavat muuttua synkiksi, olen pahoillani. Taistelen edelleen sitä vastaan, ja haluaisin niin kovasti olla hauska ja elämäniloinen yksilö. Yritän olla ihmisiksi, harrastaa edes jotain ja tavata ihmisiä. Kovin on korkeat tavoitteet. Toistaiseksi vielä uskallan astua ovesta ulos, mutta nyt ei olekaan tammikuu.

Lopuksi jotain hyvääkin: Liekki-yhtyeen levy Korppi (2003).

Musavideoiden maailma

Kaikkea sitä joutaa näin toipilaana tekemään. Siis, jos sitä voi tekemiseksi sanoa. Olen katsellut musiikkivideoita MTV:lta. Mutta onko turhempaa hommaa. Tietyn katseluajan jälkeen videoita ei erota toisistaan, paitsi tietysti artistin perusteella, jos artisti sattuu jossakin vilahtamaan. Parin tunnin videotulvasta (osan ajasta nukuin) jäi mieleen se, että Madonna on mennyt pilalle. Kaksi videota jaksoin katsoa tarkasti alusta loppuun, Pinkin Trouble ja No Doubtin It's my life. Niissä on jotain jutunjuurta ja tarinaa. Vaikka eipä MTV:lla pyörivistä videoista kovin suurta taidenautintoa halua edes odottaa.

(Miksi ne artistit nykyään ketkuavat niin omituisesti. Sitä sanotaan tanssiksi, mutta mitä tanssia se lattialla kelliminen ja konttaaminen on...)

Trooppinen sairaus ja muita diagnooseja

Nyt se iski minuun, kuume. Todellinen kuume minulla on ollut viimeksi lapsena. Silloin se tuli aina pari päivää ennen joulua. Liekö ollut jännitystä vai mitä. Eilen illalla kuume äityi niin kovaksi, että olo tuntui samalta kuin humalassa (humalassa minua ei vain väsytä!) Mikään troppi ei tunnu tehoavan. Joka paikkaa särkee. Ihan kuin neuloja työnnettäisiin nivelien väliin, ytimistä asti kipu säteilee lihaksiin, pää on kuin pahimpana krapulapäivänä. Kurkku on turvonnut melkein kiinni ja kuiva yskä irrottaa keuhkot sijoiltaa. Suoni poksahtaa päästä hetkenä minä hyvänsä.

Lueskelin lääkärikirjaa. Sen mukaan minulla voi olla aivokalvontulehdus, verenmyrkytys, reuma, jokin trooppinen sairaus (edellyttäen, että olen ollut trooppisella alueella)...tai ihan tavallinen vilustuminen. Lähimmäksi oirekuvaukset menivät nielutulehduksen kohdalla.

En tiedä miksi edes omistan lääkärikirjan. Niin, taisin saada sen lahjaksi muutama joulu sitten...

Pelottaa

Pienet lapset pelkäävät joulupukkia. Perhealbumeissa löytynee tuhansia kuvia rääkyvistä sukulaislapsista, jotka väenvängällä on ängetty muovinaamariin naamioituneen naapurisedän syliin.

Kaikki tietävät, että oikea joulupukki majailee Korvatunturilla -ja hyvä niin. Napapiiriltä niin ikään löytyy myös "oikea" joulupukki, oikein brandiksi asti tuotteistettuna. Joulupukkiin ja napapiiriin liittyy muutamia minua pelottavia aspekteja.

1. Ei ole pelottavampaa paikkaa kuin Rovaniemen Napapiiri kesällä. Joululaulut raikaavat helteisenä heinäkuun päivänä ja vieri vieretysten ahdetut erikoisputiikit tuputtavat jouluisia tavaroitaan turisteille porojen nuutuessa aitauksessa. Kulttuurishokki on lähellä, jos eksyy kesäaikaan jouluiseen markkinahumuun varautumatta.

2. Surullisenkuuluisa vuoren (ei se mikään vuori oikeasti ole!) sisään kaivettu Santapark aiheuttaa pelkotiloja ainakin siellä vieraileville, ylihintaa pääsylipuista maksaneille ihmisille. Kyllä siinä kylmä hiki väistämättä tulee, kun näkee vuoren sisään tungettuja saksasta rahdattuja muovitonttuja, muovipeuroja ja muovimuoreja, jotka eivät ole pelkästään äänekkäitä, vaan myös pyörivät ympyrää. Tosin tästä kaikesta Santaparkin uusin (ja muistaakseni neljäs) toimitusjohtaja yrittää päästä eroon.

3. Napapiiriltä löytyy myös "Santa's Technology Park". Siellä kehitetään mm. "hyvinvointiteknologiaa" ja "elämysteknologiaa". Selvä. Työllisyyttäkin tuonee tuo teknologiapuisto. Hyvä niin. Silti, selittämätöntä ahdistusta minulle aiheuttaa tuo "joulupukin teknologiapuisto". Se kuulostaa samanaikaisesti sekä b-luokan kauhuelokuvalta että epätoivoiselta yritykseltä ratsastaa kohti menestystä joulupukkiin liittyvillä mielikuvilla. Sitä paitsi, jos minä olisin insinööri, niin kyllä varmasti tuntuisi kummalliselta sanoa työskentelevänsä joulupukin pajassa. Näinhän se assosioituu.

Tökötit ja muut ahdistuksen aiheuttajat

Lorem ipsum mietti kuinka oikeasti hengitysvaikeuksista kärsivät ihmiset selviävät. Oikeasti hengitysvaikeuksista kärsivänä voin todeta, että vaikeaa on.

Vanhemmiten olen jo oppinut välttämään paikkoja, joissa hiuslakkaa ja hajusteita käyttävien ihmisten osuus on liian suuri. Mikäli jostain syystä joudun hiuslakkapilven keskelle, seurauksena on keuhkoputken ahtauma (=ahdistus), huimaus ja paha olo. Toki tämä voi olla myös psyykkistä, sillä yleensä ottaen liikaa hajusteita käyttävät ihmiset ovat niitä, joista en erityisemmin välitä muutenkaan.

Usein pelkkä eläimen näkeminen saa minussa aikaan voimakkaan inhoreaktion. Se lienee varsin ymmärrettävä puolustusmekanismi, joka on kehittynyt pikku hiljaa allergian myötä. En siis mene lähellekään eläimiä, jollei ole aivan pakko. Ja jos on pakko, niin yleensä alan inhota myös sitä ihmistä, joka on tämän eläimen seurassa. Tästä on luonnollisesti ollut seurauksena sosiaalisen piirini kaventuminen entisestään.

Uravalinta onkin sitten jo vähän vaikeampi juttu. On yllättävän paljon ammatteja, joita en voi edes harkita. Työn pitäisi olla mielellään siistiä sisätyötä, ei pölyä tai eläimiä ympärillä. Eikä työkavereilla saisi olla lemmikkejä, puhumattakaan siitä tököttien käytöstä.


Saas nähdä mihin tässä vielä joutuu tämän ahdistuksen kanssa.

Olotila:
"Oh no
Feels like I'm falling away from myself."

(Ours: Precious. 2002.)

Katsomisen vaikeus

Kuvan katsominen ja sen kommentoiminen on oletettua merkityksellisempi tapahtuma. Kertooko se enemmän meistä itsestämme, kuin varsinaisesta kohteesta? Katsominen on merkityshakuista ja ohjaa havaintojamme. Katsomme kuvia ennakko-odotustemme ja kulttuurisen taustamme mukaisesti. Kulttuuriset koodit ovat väline, joilla havainnot voidaan sovittaa kuvaan,jonka katsominen on jatkuvaa merkitysten tuottamista.

Taideteosta katsoessa ei välttämättä tule ajatelleeksi sitä kontekstia, missä teos on esillä. Kun taiteilija ja näyttelynjärjestäjä valitsevat näyttelytilan, he valitsevat myös tietyn käsite- ja toimintaympäristön taiteentulkinnalle. Annettu näkökulma johdattelee katsetta, mutta on myös huomattava mikä merkitys katsomisen diskurssilla on kokonaisuudessaan. Kuka katsoo, mitä ja missä katsotaan? Mikä on katsojan tausta, mihin viiteryhmään hän kuuluu? Millä tavalla hän jäsentää maailmaa?

Niinhän tämä menee. Vai oliko se sittenkään näin? Joskus tuntuu, että tällaiset höpinät pitäisi lopettaa ja mennä oikeisiin töihin... Diskurssi, se on joku ihmeellinen antropologien muotisana, kun kaikki sitä käyttävät.

Tärkeitä asioita

Viikonloppuna kävin äidin luona. Kaksi päivää, huh huh, joulukin on vielä tulossa. Äidit ovat äitejä, minkä he luonnolleen voivat. Ehkä minunkin asenteissa olisi joskus korjaamisen varaa... Mummua ja pappaa on aina kiva nähdä. Pappa kertoo, kuinka pojankossina juotti poliiseille kiljua niin, että tulivat humalaan. Mummun kanssa puhumme hevosista. Niin, ja joku oli ajanut autolla naapurin kissan hengiltä.

Tapasin myös kosmetologiystäväni. Hän nyppi kulmakarvani ja tekisi varmasti kokovartalovahauksen, jos sitä pyytäisin. Joka kerta, kun tapaamme, puhumme myös kulmakarvoistani. Ihan kuin kulmakarvani olisivat elämää suurempi asia. Fridakahloistani en luovu!

Supisijat

Ala-asteella opeteltiin olemaan hiljaa, jos joku (yleensä opettaja) puhui. Esimerkiksi kyläkoulussamme (jonka koko oli suurimmillaan 36 oppilasta) aamunavauksen aikaan ei saanut hiiskahtaakaan, vaan piti seisoa koulun aulassa paririvissä luokittain hipihiljaa paikoillaan joka aamu. Siinä sitten tuijoteltiin varpaita, oltiin kuuntelevinaan ja lopuksi veisattiin virsi harmoonin säestyksellä.

Kumma miten noista sadoista aamunavauksista ei ole jäänyt teräviä muistikuvia. Mieleeni nousee vain välähdyksiä, jotka näyttävät epäilyttävästi niiltä 70-luvun valokuvilta, jotka eivät ole haalistuneet, vaan muuttuneet jostain syystä oranssihtaviksi. Kerran pidin itsekin aamunavauksen. En oikein ymmärtänyt miksi aamunavauksessa piti kertoa kolmen pienen porsaan tarina, mutta kai siinä jotain kristillistä sanomaa oli. Jännityksen ja tuskanhien lisäksi muistan jalassani olleen liian isot vihreät kumpparit, joihin kompastuin esityksen lopuksi. Voi nolo.

Niin, se mistä piti kirjoittamani on suputus. Edellä tuli jo ilmi, että ainakin minä olen oppinut olemaan hiljaa silloin kun joku esiintyy/puhuu/laulaa/soittaa. Hiljaa istuminen esimerkiksi elokuvateatterissa on minulle itsestäänselvyys, enkä voi ymmärtää ihmisiä, joiden on pakko suputtaen kommentoida vierustoverille omia näkemyksiä elokuvasta. Yleensä nämä ovatkin nuoria, joten ehkä siinä on vielä sitä tiettyä kärsimättömyyttä ja yleistä tietämättömyyttä tietyistä sopivaisuussäännöistä mukana.

Mutta että aikuiset ihmiset supattavat joka paikassa! Aikuisten luulisi omaavan edes jotain järkeä tässä asiassa, mutta ei. Päiväkodin ja koulun joulujuhlassa, vanhempainillassa, sirkusesityksessä, kuoro/orkesteritreeneissä, kokouksissa, luennoilla, teatterissa, kirkossa tai konsertissa. Mikään paikka tai tilanne ei säästy supattajilta, joiden omat jutut tuntuvat olevan niin tärkeitä, että ne pitää kertoa vierustoverille heti, riippumatta onko tilanne sopiva vai ei. Usein ei ole.

Pieni pyyntö: Olkaa ihmiset hiljaa siellä konsertissa. Älkää pulisko teatterissa. Antakaa sille 6-vuotiaalle viulistille esiintymisrauha. Pitäkää päänne kiinni, kun luennoitsija puhuu.

Kiitos.

Kaamoksen alakulo

Tämän päivän Kalevassa oli otsikko ”Onko elegantimpaa kuin kaamoksen alakulo”. Kuulostaa joltakin kauhuromanttiselta ikävänpidolta*... Mitä eleganttia on siinä, että maailma makaa harmaana ja ihmiset synkistelevät koko olemuksellaan. Olisin mielelläni suurimman osan vuodesta pirteä, reipas ja menevä mimmi mutta se ei ole minusta kiinni. Pidän talven pimeydestä mutta toisinaan vaivun käsittämättömään passiivisuuden tilaan. Asioita tapahtuu ympärilläni enkä voi niille mitään. Huudan ja räyhään, mutta kukaan ei kuule.

Olen löytänyt näistä synkistä päivistä sen hyvän puolen, että suunta voi olla vain ylöspäin. Sitä paitsi, tänä aamuna on ollut jo monta hauskaa juttua, jotka eivät ikipirteälle ehkä tuntuisi miltään (mene ja tiedä, olenko väärässä). Tässä muutama: Kalevassa oli Tuuli Mukan näyttelystä pieni juttu ja iso kuva. Kuva oli taiteilijan omakuva ”Elämäni kissana” . Onko hauskempaa nähty! Kissa istuu Mikki-hiirilakki päässä! Kissa hiiren vaatteissa. Piristävää oli myös huomata, että Yle alkaa joulukuussa näyttä vanhoja lastenohjelmia, Histamiinia ja sen sellaista. Saavat nykyajan lapsetkin katsoa oikeita lastenohjelmia, sellaisia, joita lasten pitäisi katsoa. Lämmittää tämä aikuisenkin mieltä. Olen Histamiini-fani.

*Hauskanpidon vastakohta

Mie?

Erästä blogia selatessa tuli olo, että haluan minäkin tehdä testin. Oikeastaan tein niitä kaksi, mikä on mielestäni aika paljon ja paljastaa liikaa. Toisaalta, itsensätutkistelu on terve piirre. Kai?

Ensimmäisen testin (jota en löytänyt Matkallan sivuilta) mukaan:

"Olet sukupuolineutraali eli sukupuolisesti sitoutumaton. Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. --Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa."

Tulipa tuokin sitten selvitettyä.

No niin, se toinenkin oli pakko tehdä. (Tämä oli Matkallan sivulla.)

"You're a classic control freak. In your desire to make everything perfect, you wreck friendships and work relationships. If you think people actually like you, you're wrong. They're just pretending."
Onneksi työskentelen yksin. Eipähän työkaverit kärsi.

Perhe parka.

Mikähän siinäkin on..

..että jos on kävelyllä ja näkee vaikkapa kirjan tai lehden (tai muun esineen, TME) maassa, nostaa sen ylös vaikka ei välttämättä edes haluaisi. Siinä sitten huomaa ettei olisi alunperinkään pitänyt kumartua ja ottaa sitä käteen, koska eihän se kirja (TME) ole oma ja sitten hävettää asettaa se takaisin maahan, koska se näyttää epäilyttävältä. Toisaalta sitä ei voi enää luontevasti heittää poiskaan, sillä jos joku huomaa, niin nostaa kirjan tai lehden (TME:n) ja kiikuttaa ystävällisesti sen sinulle, ja sanoo "neidiltä taisi pudota tämä."

Siinä sitten kävelee ja miettii kirja tahi lehti (TME) kainalossa, että miten pääsisi eroon tästä vieraan ihmisen esineestä. Eihän sitä kehtaa heittää roskiinkaan, hyvää tavaraa. Tulee pulma ja ihminen ahdistuu.

Näin kävi eilenyöllä Oulussa Toppilaan päin kävellessä. Onneksi sattui olemaan yö, joten ainakin omasta mielestäni pääsin eroon lehdestä (hyväkuntoinen uusi Avotakka) melko huomaamatta. Jos joku näki, niin varmaan ihmetteli, että mitä tuo ihminen tuolla kumartelee ja aikakauslehtiä asettelee asvaltille. Tulee siinä toisellekin ihmiselle pulma.

Talvea odotellessa

Tänä aamuna kävin kävelyllä; Mukava pakkasaamu. Järvi on jälleen jäätynyt, joten toivoa sopii, että tämä tästä vielä talveksi kääntyy. Samaa kuvittelin jo kolme viikkoa sitten, kun järvi jäätyi ja ensimmäiset huimapäät kävivät siellä luistelemassa. Nyt uskon, että tämä on totta. Edellisellä kerralla joutsenet eivät hätkähtäneet mokomasta pakkasesta mutta tänään ne olivat aloittaneet lähtövalmistelut. Pieni alue oli vielä sula, jossa ne uiskentelivat ja terhensivät ilmaan. Järvi kaikui yhtenä sinfoniana niiden konkotuksesta. Kuusi pariskuntaa valmistautui matkaan. Kyyneleet silmissä katsoin, kun kaksitoista lintua nousi ilmaan. Vielä muutama kierros järven yllä ja sitten matkaan...

Vuokralaisen elämää

Keskiviikko on siitä hyvä päivä, että voin nukkua ainakin puoli yhdeksään, jos huvittaa. Tänään olisi huvittanut mutta vuokra-asuntojen kuntotarkastaja oli sitä mieltä, että nyt ei nukuta. Kymmentä vaille kahdeksan puhelin soi ja lupsakka miesääni kertoi tulevansa tarkastukselle. No niin, siitä sitten vain peremmälle. Setä kierteli ympäriinsä, minä ja kissat kintereillä.

"Asunto näyttää olevan ok, kosteutta ei oo, lattioissa, lämpötila on hyvä..." Onneksi pesuhuoneen lattiakaivo oli puhdistettu paria päivää aiemmin. (Maailman kuvottavin homma.) Setä konttasi olohuoneen lattialla ja kysyi: "Oottako työ kuvavveistäjä?" Ai kuvanveistäjä...ahaa, setä törmäsi huoneen nurkassa pönöttävään kipsiseen Heikki-torsoon (mallin nimi oli Heikki, muistaakseni).

Tarkastus kesti vain 20 minuuttia, mutta siinä ajassa setä kertoi taiteilija veljestään, taiteilijaelämän kurjuudesta, kuvanveistosta, omakotitaloasumisen mukavuudesta, eläinten pidosta...Aamutuimaan tällaisen puhetulvan vastaanottaminen on työlästä. Menee pää vähemmästäkin sekaisin. Sedän mentyä minun piti tosissani miettiä, mitä tänään olikaan tarkoitus tehdä. Mikä on elämän tarkoitus, tänään? (Heh, heh. Olen aamusta lähtien sutkaissut solkenaan huonoja vitsejä.)

Harmitonhan se pieni tarkastajasetä oli, teki vain työtään. Mutta silti minua tympii. Miksi vuokralaisen asunto ei ole koti ja yksityinen paikka? Sinne voi tulla ja mennä tarkastajat, kiinteistöhuolto tai ties mikä miten vain ja milloin vain heille sopii. Tulevat melkein omilla avaimilla! Ja jos suoraan sanotaan, niin minua ei kiinnosta pätkääkään tarkastajan rappiolle joutunut veli. Minusta on moneksi mutta ei jokapojan terapeutiksi, ei kahdeksalta aamulla.

Vapinaa

Toisinaan tietyt kappaleet kuuluvat erottamattomasti yhteen jonkin elokuvan kanssa, jolloin kappaleen kuuleminen kontekstista erillään aiheuttaa levottomuutta ja hetkellistä irrallisuuden tunnetta elämästä.
Manaajan nähneet muistanevat elokuvan pahaenteisen musiikin. Musiikkihan on Mike Oldfieldin kaksiosaisen teoksen Tubular bellsin (1973) intro. Lähes kolmekymmentä vuotta meni, ennenkuin kuuntelin tämän upean teoksen kokonaisuudessaan. Nyt sen tehtyäni olen onnellinen.

Kuuntelen usein soundtrackeja. En oikein kykene selittämään miksi ne vetoavat minuun.
Tänään kuuntelin bellsien lisäksi 12 Monkeys -soundtrackia. Kerrankin haitari on saatu kuulostamaan hyvältä.

Silloin aikoinaan kun 12 Apinaa tuli teattereihin levitykseen, luulin ties kuinka kauan leffajulisteessa lukevan "Vapinaa". Ihmisen hämäystä oli se.

Hajuvesien maailma

Jokin aika sitten tajusin, että minulla ei ole lempituoksua. Siis sellaista hajuvesipulloa, minkä ostaisin laivan tax-free shopista aina edellisen loputtua. Kyllä tähän ikään mennessä olisi pitänyt lempituoksu löytyä, ainakin jos naistenlehtiä on uskominen.

Räyhäämistä bittiavaruuteen

Koska ketään ei ole kotona, en voi purkaa turhautuneisuuttani huutamalla ja räyhäämällä viattomille perheenjäsenille. Siksi puran kiukkuni tänne blogosfääriin. (AAARRRGGHH!)

Syy kiukkuuni on taas täysin itsestä johtuva. Ostin pyörän viime kesänä. Mieheni soitti äskettäin ja sanoi pyöräni vaihteiden olevan rikki. Selvä, se vielä anteeksiannettakoon, että toisen pyörän rikkoo, kun on vielä TAKUUkin voimassa! MUTTA ne takuulaput ovat HUKASSA!! Taas meni tunti paperipinoja selatessa. Yhdessä ja samassa pinossa päällekkäin makasivat mm.

- tyttäreni todistus 1.luokalta
- lähikaupan kuitti vuodelta 2000
- verokortti 2002 (joka on ollut hukassa ties kuinka monta kertaa)
- passi
- joulupostimerkkejä (ties kuinka vanhoja)
- ruuvipussi (?)
- isoäitini hautajaisvalokuvat (miksi ne siellä olivat?)
- tieteen kuvalehden muoviin pakattu mainos parin vuoden takaa
- kymmeniä tiliotteita eri vuosilta satunnaisessa järjestyksessä

Tottakai pinosta löytyivät myös hukassa olleet aurinkolasit, kamera (en edes muistanut, että se on hukassa..), yksi sukka (turha toivoakaan sille enää paria löytyvän) ja satatuhatta kuittia. Mutta ei sitä pyörän TAKUULAPPUA! Olen tietysti taas jossain mielenhäiriössä pistänyt kuitin jonnekin varmaan talteen.

Se voi olla myös siellä vaatehuoneen perällä olevassa kassissa... Sinne!

Ei saa antautua

Aamu-tv:ssä kolmosella horistiin kummia. Unenpöpperöisenä en täysin ehkä ymmärtänyt mistä puhuttiin tai sitten ymmärsin, mutta en halua uskoa. Huttusen Heikki nimittäin puheli parrakkaan kansanedustajan kanssa nyky-yhteiskunnan tilasta. Kansanedustaja totesi työuupumuksesta ja masennuksesta, että niissä on pitkälti kyse myös ihmisen omasta asenteesta. Ahaa! Tässäkö ratkaisu mielenterveysongelmiin? Sinäkin masentunut ja ahdistunut ihminen siellä jossain yhteiskunnan rattaiden puristuksessa; muista asenne!

Itse taistelen lähes epätoivoisena (asenteella?) tulevaa kaamosmasennusta vastaan. Aseina taistelussa pimeyttä vastaan minulla on asenteen lisäksi kirjoittaminen. Toisinaan Kajon horinat hymyilyttävät. Tänä aamuna entisenä Tampereen asukkina huvitti tämä:

AVARUUSMETSO
Ihmismieli on sanoin kuvaamaton. Esimerkiksi Tampereella on kirjastotalo, joka ilmasta katsottuna näyttää kuulemma metsolta (Tetrao urogallus). Eräistä on hienoa kun kirjasto näyttää avaruudesta kanalinnulta. Eräitä ei ilmeisesti yhtään haittaa, että maasta katsoen samainen rakennus näyttää palleatyrältä (hernia phrenica). Terveisiä vaan kaikille niille monille astronauteille ja kosmonauteille, joilla on tilaisuus ihailla Tampereen kaupunginkirjastoa avaruudesta käsin. -Me täällä Tampereella yritämme pärjätä sen tyrävision kanssa.
(Kajo, Markus. Kettusen kootut, WSOY 1999. s. 203.)

Tuohon voisi lisätä vielä taikonautit. Ja sen, että Kajon kirjoittama blogi voisi olla perin piristävää luettavaa kaikkien näiden masennus- ja terapialokien maailmassa.


ps. Ihmiseloon ei loppujen lopuksi riitä että hymyilyttää. Pitäisi olla intohimoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ne tässä vaiheessa talvea alkavat ensimmäisenä kadota. Kohta olen kuplassa yksikseni, turtana. Täytynee taistella vahvemmin. Mistä voimat?

Valoa pimeneviin iltoihin

Nyt on jo niin pimiä, että näkee ihmisten koteihin sisälle, mikäli ikkunaverhot ovat jääneet auki ja valot palavat sisällä. Kävelyllä ollessani tiirailin ilmeisen ostovoimaista naapurustoa ja ihmettelin miten jollakin voi olla varaa (näillä sähkönhinnoilla!) polttaa valtavasti erilaisia lamppuja yhtä huonetta kohden. On kohdevalaisimia, yleisvalaisimia, kirjahyllyvalaisimia, jalkalamppuja ja vaikka mitä. Käsittämätöntä.

Olen kolmasosavakavissani miettinyt millä verukkeella voisin ostaa kirkasvalolampun tuohon työpöydän viereen. Sitä voisin tuijotella eikä varmana kaamosmasennus pääsisi hiipimään kimppuun. Toisaalta, sellainen ilmanpuhdistusvempainkin olisi kätevä. Se tuskin auttaisi kaamosmasennukseen, mutta helpottaisi hengittämistä. Hmm. Onneksi ei ole rahaa kumpaankaan.

Muistuikin mieleeni äitini turhin ostos.

Äitini kärsi aknesta. (Olen koko ikäni pelännyt sitä päivää, jolloin minulle puhkeaa akne, sillä äitini alkoi pelotella näppylöillään minua jo alle kymmenvuotiaana. Taas trauma!) No, aknea parantaakseen hän osti pöydällä pidettävän solariumlampun, vaikka köyhiä oltiinkin. Siihen aikaan 80-luvun alkua solariumin vaaroista ei muistaakseni ollut puhetta.

Lamppu tuli ja siinä sitten kökötettiin tukevan pirtinpöydän ääressä koko porukka ja tuijotettiin uimalasinmuotoiset uv-suojalinssit päässään näppylöitään parantelevaa äitiä.

Minäkin kokeilin sitä muutaman kerran. Tietysti paloin, kun olin innoissani liian lähellä ja liian kauan. Tuosta lähtien olen koko ikäni pelännyt (taidan pelätä monia asioita) ihosyöpää.

Mitä mahtoi tapahtua tuolle pöytäsolariumille? Täytyypä kysäistä. Eipä siitä ainakaan mainittavaa hyötyä ollut, sillä näppylät pysyivät naamassa solariumin jälkeenkin. Taisi olla humpuukivehje koko lamppu.

Naiset, herätys!

Naista saa katsoa mutta nainen ei saa katsoa. Miehille on opetettu jo äidinmaidossa, että naiset haluavat olla kohteita. On normaalia, kun mies tuijottaa julkeasti. Pojat saavat tuijottaa jo lapsina mitä haluavat. Pienet tytöt oppivat, että on rumaa tuijottaa. Sitä paitsi, sillä ei ole hyvät seuraukset, jos tyttö katselee liikaa poikia tai nainen miehiä.

Kulttuuri näkee naiset seksuaalisina mutta kuitenkin kieltää naisten aktiivisen seksuaalisuuden. Naiset itsekin tyytyvät elämään heteroseksuaalisen miesnäkökulman ”äiti/huora” – unelmaa. Siitä oravanpyörästä on vain niin vaikea hypätä pois. Maailma rullaa vakiintuneiden sopimusten mukaan ja minä räpiköin säälittävästi vastaan. Vika taitaa olla naisissa, kun olemme itsemme tähän jamaan saattaneet. Tai toisaalta...mitäpä tätä systeemiä muuttamaan, kun siinä kuitenkin on puolensa. Miehiä on joskus niin helppo viedä, kuin pässiä narusta.

Jos voisin kommentoida..

.. niin kommentoisin Inkaa kommenteissa. Mutta kun en voi, kerron näin kaikille julkisesti. Phone Booth oli varsin katsottava, mutta yritäppäs Hulkkia!

Tytärtäni lainatakseni "siinä oli hyvä grafiikka". Ei muuta.

Riippuvuudesta ja tyhmyydestä

Vietin tietokoneetonta viikonloppua lauantain puolen päivän jälkeen. Se sujui hyvin, vaikka myönnän olevani jonkinasteisessa riippuvuussuhteessa tähän laitteeseen. Toisaalta, minulla oli niin paljon muuta tekemistä: siivosin, tein ruokaa, kuntoilin, ratsastin, seurasin ratsastuskisoja, katsoin Miami Vicea ja huonon elokuvan.

Huonosta elokuvasta puheen ollen...Phone Booth. Minulla oli niin suuret odotukset tämän elokuvan suhteen. Tylsä mikä tylsä tai sitten olen vain niin ääliö, etten jaksanut käsittää niitä kaikkia syvimpiä merkityksiä. Olen liiaksi nykykulttuurin kuluttaja, koska en kykene katsomaan muuta kuin sekunnin sadasosan nopeudella vaihtuvia kuvia ja tiloja. Tämä elokuva on liian ahdistavaa katsottavaa sunnuntai-iltana. Koko tarinan ajan puhelinkopissa teutaroivan päähenkilön ahdistus saatiin tarttumaan myös katsojaan; kaikki tapahtui yhdessä kadunkulmassa. Tunnin verran yhtä rajattua tilaa!!! Sunnuntaielokuviksi pitäisi aina valita jotain hyvin harmitonta katsottavaa...Miami Vicea voisi katsoa myös silloin... tai saksalaisia dekkareita.

Joitakin elokuvia muistelee vielä vuosienkin päästä. Se ei tietenkään takaa niiden erinomaisuutta mutta jokin juttu niissä on täytynyt olla. Paistetut vihreät tomaatit ole katsonut neljä kertaa, Night on Earth ja Out of Rosenheim menivät kertaalleen. Kiinnostavia elokuvia. Jotkut elokuvat eivät ole varsinaisesti kiinnostavia mutta Samuel L. Jackson Shaftina vetoaa minuun...

Natiseva sänky

Olen herkkäuninen. Elokuvissa kotoa karkailevat teinit tai murtovarkaat hiippailevat vanhempien makuuhuoneessa, eikä kukaan ikinä herää mihinkään, paitsi jos lasi helähtää tai ase paukahtaa. No, minä herään toisinaan mieheni hengitykseenkin.

Kaksi vuotta sitten ostimme uuden sängyn Askosta. Se oli kivan näköinen, mutta osoittautui täydelliseksi fiaskoksi. Jo uutena sänky nitkahteli silloin tällöin, ja ajan kuluessa meteli kasvoi sietämättömäksi.

Sänky on puuta, liitoskohdissa on metallia. Olemme yrittäneet öljytä metalliosia, kaataneet vettä puuosiin turvottaaksemme sitä, välillä kiristäneet ja välillä löysentäneet ruuveja. Kaikkemme olemme tehneet. Ei auttanut.

Eilen hermostuin natkuntaan lopullisesti ja nyt sänkymme on palasina odottamassa kirpputorille menoa. Sänky narisi, natisi ja nitisi infernaalisella volyymilla jo vähäisestä kyljenkääntämisestä. Viime aikoina pelkkä paikallaan makoilu aiheutti naksuntaa. Parin kuukauden ajan olen joka yö monta kertaa herännyt pahantuulisena nytkyttämään sängynpäätyä ja kiroillut suureen ääneen. Kyllä on taas naapureilla ollut ihmettelemistä.

Viime yön nukuimme patjoilla opiskelijatyyliin.Näyttää köyhältä, mutta sainpahan nukuttua. Seuraava ostos taitanee olla futon. Eipähän ainakaan natise.

The Ultimate Christmas Horror Show

Eilen oli joulukadun avajaiset (=virallinen joulumyyntikausi on alkanut).

Mamban uutta joululevyä mainostettiin aamulla tv:ssä. Tämä eilisen päivän suhteettoman suurta kauhuannosta ennustava enne olisi pitänyt ottaa todesta ja jäädä kotiin.

Kaupungilla tuskanhikeä nostattivat mm:
- englanniksi lauletut ylipirteät joululaulut "jingle bells, jingle bells.."
- tungos (joka toki on erittäin harvinaista näillä leveysasteilla)
- lelukaupat ja niiden jonot (en edes jonottanut)
- hassut tonttulakit, joita toivottiin tavallisten ihmisten käyttävän, jotta turisteista olisi mukavaa olla ja ihmetellä (vain harvoilla loppujen lopuksi oli)
- laulava muovinen joulukuusi, jolla oli suun lisäksi mulkosilmät
- tapaamani kaukaiset sukulaiset, joiden nimeä en muista, mutta he muistivat minut heti ja kyselivät vaivaannuttavan yksityiskohtaisia kysymyksiä elämästäni ja vähän myöhemmin kertoivat lapsenlapsestaan, joka tulee heille hoitoon

Adrenaliinitasoni ei liene vieläkään normaali.

Autoja ja ihmisiä - havaintoja bussipysäkillä

Kävin eilen kaupungissa. Bussipysäkillä katselin töistä palaavia ihmisiä. Ihmisiä autoissaan.

Miehistä voi tehdä kaksi pääjakoa: isot ja pienet. Isot miehet ajavat isoilla autoilla ja pienet miehet pienillä. Varmaankin se on ihan luonnonvalintaa. Olen nähnyt kerran miehen, jonka pituus on lähempänä kahta metriä, istuvan pieneen Fiatiin...

Miesten autoissa on erotettavissa myös pieniä sävyeroja. Miehet, joilla on perhe (2-3 lasta) ajavat farmarimallisella Volvolla, Volkswagenilla tai Toyotalla. Auto saattaa olla myös likainen, niin ulkoa kuin sisältäkin. Auton valintaan ovat vaikuttaneet tilavuus, turvallisuus ja yleinen luotettavuus merkkiin. Perheellisissä miehissä on myös niitä, jotka sinkkuaikoinaan brassailivat Bemarilla eivätkä ole halunneet siitä luopua. He ajavat farmari-Bemarilla.

Urheiluautomiehet kaahailevat kaistalta toiselle keskellä keskustaa ja haaveilevat ilmeisesti Hollywood bulevardista ja blonditytöistä bikineissä. Ratin takaa näkyy yleensä viidenkympin ylittänyt kaljuuntuva mies, joka olisi halunnut urheiluauton parikymppisenä mutta silloin siihen ei ollut varaa. Mersumiehet ovat vanhoja miehiä. Mersu on heille turvallinen valinta, koska kaikki osaavat väistää mersua. Niissä ei yleensä toimi vilkku, jarrut tai mikään mukaan. Niitä on siis parasta varoa. Ja sedät vaan päästelee menemään.

On myös aikamiespoikia, jotka ajavat äitinsä autolla...ihan selvästi. Punkkarihumanisti ajaa 1970-luvun Opelia tai Ladaa, kunnes hänestä tulee historianopettaja ja hän hankkii jonkin sopivamman menopelin. Äskettäin kortin saaneet nuoret miehet tekevät itselleen ns. Timmirassin tai ajelevat tyytyväisenä isukin autolla.

Naisista ei voi tehdä kovin helposti eri kategorioita. Ehkä olen puolueellinen mutta kuitenkin. Naiset ajavat sujuvasti omilla, miestensä tai poikaystäviensä autoilla. Jos välttämättä jotain erityispiirteitä etsitään... Tädit ajavat pienillä, kätevillä autoilla. (Kätevyys on hyvä asia.)

Minä haluaisin ison auton, sellaisen maasturin. Siihen mahtuisin minä ja muut eläimet, siinä voisi tarpeen vaatiessa nukkua, sillä voisi ajaa pitkiä matkoja mukavasti, sillä voisi huoletta ajaa rylläyttää metsätietä eikä tarvitsisi pelätä sen juuttuvan jokaiseen mutakuoppaan.

Lukemisesta ja sen keskeyttämisestä

Minulla on tapana jättää kirjat kesken. Tämä puolestaan ärsyttää monia. Itse en näe siinä mitään pahaa. Miksi ihmeessä ihmisen pitäisi tuhlata aikaansa aloittamaansa kirjaan, jos se osoittautuu -jos ei täysin lukukelvottomaksi - niin aivan liian usein valitettavan pitkäpiimäiseksi jaaritteluksi. Keskeyttämieni kirjojen joukossa on myös tukuttain hyviä kirjoja, joita en vain jostain syystä saa luettua loppuun. (Kuten Sinuhe, josta viimeiset 30 sivua jäivät lukematta joskus viime vuosituhannen puolella.)

Sen lisäksi, että säästän aikaa, voin sopivassa paikassa antaa itsestäni mielikuvan kirjallisuutta harrastavana ihmisenä. "..minullakin on tuo Dostojevskin Karamazovin veljekset luettavana par'aikaa..." (jo vuodesta 1997). Luettavana olevien (ei siis keskeyttämieni!) kirjojen määrää en enää edes tiedä.

Hämärällä tavalla minusta tuntuu, että olen ikään kuin jotain suurta, ihmeellistä ja tavallaan inhimillistä jatkumoa, mikäli en lue kirjoja loppuun. On turvallista leijailla jatkumossa. Joskus jäävät myös elokuvien loput katsomatta (nukahdan).

Viimeisin loppuun asti lukemani kirja oli maaginen scifi-kirja "Kivi-paperi-sakset". Olin koko ajan aivan pihalla, sillä en tunne animea, japanilaisuutta tai idän mystiikkaa kuin pinnallisesti. Silti lukukokemus oli antoisa -huolimatta siitä, että luin kirjan loppuun.

Koni Kaakkimus Maximus Traumaticus

Tuli Inkan kirjoituksesta traumaattinen kokemus mieleen. (Terapiaa, terapiaa..)

Olin pieni ihminen, vieläkään ei ole päälakeni päässyt kuin 158 cm päähän maasta. Ruinasin hevosta, kuten siihen aikaan tapana oli. Isäni uskotteli rakentavansa pihallemme tallia, ja tottakai lapsenmieli uskoi joka sanan. Siinä rakenteli koko kesän ja minä jo hummailin mielessäni arabialaisella.

Eihän se mitään tallia väsännyt. Vaan halkoliiteriä.

Hirveää kiusata lasta noin. Mutta eipä riittänyt se. Siinä vaiheessa kun vielä luulin tallia rakennettaman, isäni vei katsomaan hevosta. En ollut ikinä nähnyt elävää heppaa, kun ei meidän perällä ollut muita kuin poroja. Siinä se sitten yhtäkkiä oli, pää yhtä isona kuin minä kokonaisuudessani. Tuli olo, että nyt se syö minut suihinsa!

Siitäpä neuvoa aikuisille, joita hevosruinauksilla kiusataan. Ottakaa ipana (tarpeeksi pieni) kainaloon ja viekää jättikokoisen oriin turvan eteen tökittäväksi. Toimii.

Eipähän kerjää enää.

Hevoset

Lapsena luetuissa hevoskirjoissa on aina kurja, ilkeä ja kaikkien hyljeksimä hevonen. Kukaan ei sitä halua, mutta tarinan päähenkilö - yleensä itsekin osaton tyttö - ottaa sen huollettavakseen. Tarina etenee monien vastoinkäymisten kautta lopputulokseen, joka on onnellinen. Hevosesta tuleekin kunnon hevonen, koska tyttö palautti sen luottamuksen ihmisiin. Mainetta sekä kunniaa tämä parivaljakko saa monissa kilpailuissa ja aluksi hyvin ikävät ihmiset muuttuvat ystäviksi.

Oikeasti se ei mene näin, vaikka kuinka toivoisi olevan jonkinlainen "soulmate" hevoselle. Eikä hevonen pelkällä kiitoksella elä. Kertokaa totuus hevostytöille!!!

Pojat ymmärtävät tämänkin asian paljon helpommin...

Leipäkäperrystä ja korpirojua

Tuiki tarpeellinen sanasto kaikille.

Taitaa tulla kohta käsky arkulle, jollen ryhdy hommiin tällä siunaaman hetkellä.

Ei niin kovin objektiivisia huomioita lapista

Inka haluaa muuttaa lappiin, tervetuloa! Täällä onkin enemmän poroja kuin ihmisiä.

Kunnon lappalaisten mielestä Rovaniemi ei ole vielä edes lappia. Minulle tämä Lapin maakuntakeskus oli lapsena etelän suuri kaupunki, jonne tultiin ostoksille kerran vuodessa. Yleensä sain kengät tai jotain muuta tärkeää.

Joskus pienempänä tulin Rovaniemelle juhannuksena serkkujen luo. Hämmästelin puissa olevia lehtiä ja kesän tuoksua. Meillä kotona oli tuolloin vielä lunta takapihalla ja koivuissa hiirenkorvat tunnustelivat arasti alkavaa kesää.

Talvisin pakkasta saattoi pahimmillaan olla lähemmäs viisikymmentä astetta. Koulua ei suljettu. Silloin hinkkasimme hiuksiamme liikuntasalin verho-ovea vasten. Pakkasen aiheuttama kuiva ilma ja hankaussähkö kipinöi ikkunoista tulvivassa kaamoksensinisessä valossa.

Porot haisee.
Tuntureilla tuulee aina.

Inkaa lainatakseni: "Täältä ylhäältä näkee kauas."
Tuttava sanoi: "Täällä on helppo hengittää."

Yleinen sanonta täällä: "Vellihousut valuu etelään."

ps. Voisin lisätä vielä Tuisku-juttuun, että joillain keskustelupalstoilla varhaisteini-ikäiset tyttöset ovat uhonneet muuttavansa Rovaniemelle. Kuulkaas nyt, ei tänne noin vain muuteta.

Itsensä tunteminen

Tuuban pohdinta spermanluovuttajista sai minut jälleen identiteettikysymysten ääreen. Itseäni tarkkailevana yksilönä olen miettinyt usein omaa identiteettiäni. Liikaa? Ehkä. Se on ahdistavaa. Toisaalta, onko sen tarkoituskaan vain miellyttää. Elämä on kivaa mutta kuitenkin enimmäkseen kovaa.

En ole tiettävästi saamelainen, vaikka ymmärrän kieltä muutaman lauseen verran ja olen aina ollut kiinnostunut saamelaisesta perinteestä sekä tarinoista. 10 – vuotiaana luin ensimmäisen kerran Johan Turia. Silloin myös aioin muuttaa aikuisena niin kauas Lappiin kuin vain mahdollista. Ala-asteen opettajani kysyi ensimmäisenä koulupäivänä, että ”ootko sää joku lappalainen?” Samaan hengenvetoon monet ovat epäilleet minun olevan romani ja tarkistavat lompakkonsa. Uskomatonta!

En ole tiettävästi myöskään kreikkalainen, vaikka viime toukokuussa eräällä kreikkalaisella bussiasemalla virkailija puhui minulle vain kreikkaa. Vasta useamman käsien levittelyn ja päänpudistuksen jälkeen setä ymmärsi, ettei minulle kannattanut puhua muuta kuin englantia. Oli luullut minun tahallaan puhuvan sitä. En ole virolainen tai venäläinen, vaikka Tallinnassa minulle tarjottiin myös sitä vaihtoehtoa.

Eräs ystäväni sanoi, että olen ”kuin kala vedessä” missä vain. Jep, jep. Ehkä se on totta. Ihmiset ovat usein tärkeämpiä kuin paikat. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Tunnen jatkuvaa sisäistä levottomuutta ja lähtemisen kaipausta. Voiko se olla geneettistä? Tiiviistä perhe- ja sukuyhteydestä huolimatta olen jatkuvassa juurettomuuden tilassa. Suvun keskellä tunnen olevani ”mikä tai kuka ei kuulu joukkoon” –arvoituksessa. Vieläpä erittäin helpossa sellaisessa.

Kauas Lappiin olen edelleen valmis muuttamaan.

Piilomainontaa ja riiston makua

Idols, tuo itsensähäpäisijöiden show, joka pakottaa tuntemaan toisinaan myös myötähäpeää, on edennyt semifinaalivaiheeseen. Finalistien joukossa on myös rovaniemeläinen Antti Tuisku, jota joissain piireissä veikataan koko hössötyksen voittajaksi.

Siwa, tuo rationaalinen lähimyymälä on Tuiskun työnantaja ja saanut Antin myötä odottamattoman paljon julkisuutta. Tänään paikallisessa ilmaisjakelulehdessä oli kolme juttua liittyen aiheeseen.

Yhdessä esiteltiin Siwan kassaa Antti Tuiskua, toisessa kerrottiin Antin mietteitä kisasta ja työstä Siwan kassalla, kolmas juttu keskittyi pelkästään Antin työpaikaikkaan, lähisiwaan, oikein kuvan kera. Asiakasmäärä on kuulemma kasvanut huimasti, ja onpa paikasta tullut eräänlainen nähtävyys, jota tullaan kauempaakin katsomaan.

Maksaakohan Elanto-konserni (vai mikä Tradeka lieneekään..) Antille ylimääräistä ilmaisesta mainostamisesta? Tekeekö Anttikin idolshässäköissä tuhlatut päivät sisään, kuten kunnon kassatyöläinen?

Minua jotenkin vaivaa tämä asia.

Kuten sekin, että sain tänään Siwan kassalta kuitin mukana pölyä, oikein kunnon villakoiran.

Missä lumi luuraa?

Ensimmäisen postaukseni tein tuubaan lokakuun 26. päivä. Kerroin kuinka on lunta tullut ja tein tuota seuraavana päivänä hikiset lumityöt. Hätäisimmät kävivät huhujen mukaan jo hiihtämässä.

Lumi suli muutama päivä tuon jälkeen, maa on edelleen musta, eikä uutta höttöä näy.

Ei tämä ole normaalia. Ilmastotieteilijät sanovat, ettei paikallisen säätilan perusteella voi tehdä yleistyksiä ilmastosta. No ei voi, ei. On tämä silti perin kummallista, että napapiirillä joulukatua avataan ja lumitapahtumaa väsätään maan mustana maatessa.

On se hyvä, ettei tarvitse huolestua maapallon lämpötilan noususta tämän vuoksi.

ps. 1970-luvun lopulta muistan syntymäpäivät (joita vietän syyskuussa), jolloin vieraat eivät voineet saapua juhliini lumimyrskyn vuoksi. Katselin ikkunasta valkoisenaan möyryävää helvettiä ja kirosin säiden jumalaa pienen tytön suppealla sanavarastolla. Lieneekö tuo ollut se hetki, jolloin päätin tarpeeksi isoksi kasvettuani muuttaa pois Lapista?

Huolestumisen arvoinen asia

Minua huolestuttaa suuresti Suomalaisten tulevaisuus. Väestöliitolla on pulaa spermanluovuttajista, joten ainesta aletaan tuoda ulkomailta. Sen nyt vielä sietää.

Mutta että Suomen toinen spermanluovutuspiste aiotaan perustaa Turkuun. Se jo vähän ahdistaa.

Käyköhän lappalaisia raavaita miehiä luovuttamassa spermaa Helsingissä tai Turussa? Eipä taida käydä. Ja jos kävisi, niin siinä olisikin sitten taas Saamelaiskäräjille kiperä kysymys pohdittavaksi; onko lappalaisen eli saamelaisen spermanluovuttajan lapsi laskettava saamelaiseksi? Kysymys on toistaiseksi absurdi, sillä luovuttajan henkilöllisyys jää salaiseksi. Mutta siihenkin oli tulossa muutosta.

Kyllä tuntuu oudolta olla virallisesti saamelainen. Tuo virallisuus tarkoittaa sitä, että koska jompi kumpi isovanhemmistani oli äidinkieleltään saamelainen, niin minulla on oikeus äänestää Saamelaiskäräjien vaaleissa.

En osaa saamea, vaikka olen suorittanut sitä(kin) kahden opintoviikon verran yliopistossa. Ja miksi en osaa?

Siksi, että isäni sai selkäänsä lapsena, jos puhui saamea.

Siksi, että nuorena miehenä hän halusi unohtaa kielen ja koko kulttuurin, koska häpesi saamelaisuuttaan niin paljon. Tästä johtuen hän vaihtoi poromerkkinsä moottoripyörään, kasvatti pitkän tukan, meni naimisiin supisuomalaisen naisen kanssa. Minä synnyin. Siinä vaiheessa saamelaisuus ei enää kuulunut arkeen muuten kuin koparakeiton muodossa.

Kerran muistan isäni neuloneen minulle karvakengät. Se oli eksoottista.
Ja kerran muistan mummoni puhuneen minulle saamea. Mahtoi olla tuskallista huomata, että lapsenlapsi ei ymmärtänyt sanaakaan hänen äidinkieltään.


Kyllä Saamelaiskäräjillä olisi aika jo alkaa keskustella tästä huolestuttavasta kysymyksestä.

Kasvissyöjä

Olen kasvissyöjä. Miksi sitten syön kalaa? Miksi metsästäminen on mielestäni ok? Tietysti voisin sanoa itseäni semi-vegetaristiksi mutta se sisältää merkityksen siitä, että syön joskus myös muuta lihaa kuin vain kalaa. Itselleni tämä ei ole ongelma. Tämä on muiden ihmisten ongelma. Heille olisi ilmeisesti helpompaa ymmärtää, jos olisin jyrkästi joko puolesta tai vastaan. Syyttäkää vain kaksinaismoralismista! En oikeastaan käsitä, miksi minun pitää aina selittää syömistottumuksiani. En tivaa selitystä keneltäkään sekasyöjältä hänen lihansyöntitaipumuksistaan.

Kultakimalletuubi

Elän vuoden kiireisintä aikaa. On työtä, opiskelua, perhettä ja ylimääräistä sosiaalista hässäkkää. Ja pimeys painaa päälle, serotoniinitasoni laskee koko ajan.

"Ilman joulua monet eivät näkisi lainkaan kevätaurinkoa" sanoo Kasan lappilaistuva Marko. Näin on.

Olen askarrellut jo kaksi päivää joulukortteja. Se on osa kaamosterapiaani, sillä kimalletuubeista puristettavan kultaisen liimapötkylän asettaminen juuri oikealle paikalle vaatii äärimmäistä keskittymistä. Ja se taas tekee hyvää mielelle.

Voinhan yrittää keskittyä työhöni tai opiskeluun, mutta se on eri asia, eikä toimi samalla tavalla. Tekemisen täytyy olla mielekästä, jotta sitä jaksaa tehdä. Kultakimalteen kanssa läträäminen on mielekästä -ja minulle tärkeää.

Sopeutumisesta

Teoriaa mietiskelen.

On nimittäin niin, että kulttuuriekologi John W. Bennett väittää kulttuurisesti määriteltyjen tarpeiden muokkautuvan ihmisen työn kautta saatujen hyödykkeiden kautta. (Nykyään työn ja hyödykkeen välillä on raha.) Nämä tarpeet puolestaan vaikuttavat teknologiaan, joka puolestaan on määräävässä asemassa suhteessa ihmisen strategiseen toimintaan (eli teknologia vaikuttaa päätöksentekoon).

Tätä mietin ja sovelsin sitä eiliseen Clooneyn tähdittämään myrskykuvaan (joka oli katastrofi ensi sekunneilta lähtien).

Kuvassa kalastajat lähtivät kauas merelle kalastettuaan lähivedet tyhjäksi (tulee myrsky, mutta tämä ei ole tässä nyt se pointti). Kalaa he eivät kalasta syödäkseen, vaan saadakseen rahaa, jolla ostaa hyödykkeitä. Nämä hyödykkeet (jotka minun mielestäni syntyvät resursseja käyttävän ihmisen tarpeista ja toiveista, tosin nykyään on paljon myös turhakkeita) muodostavat tietyn tavoiteltavan elintason, eli tavallaan muokkaa tarpeitamme.

Jotta tarpeet saadaan tyydytettyä, tarvitaan teknologiaa, kuten tehokkaampia kalastusvälineitä ja suurempia aluksia, joilla päästä kauemmas isojen kalojen perään. Näin teknologia (johon katson kuuluvaksi myös lainsäädännön ja muut makrotason vaikutteet) todellakin vaikuttaa päätöksentekoon suoremmin ja voimakkaammin kuin ekologiset tekijät.

Mikäli strategisen toiminnan palautevaikutukset ovat positiivisia (miten se ikinä sitten määritelläänkään), tapahtuu kulttuurista sopeutumista. Eilisen myrskykuvan kalastajat eivät sopeutuneet, joten tuli kuolema ja sitä kautta taloudellinen katastrofi heidän perheilleen.

Eipä sopeutuneet he. Entä me?

LISTAT

Inholista:
1. Mamba –yhtye (Miten bändi jaksaa vuodesta toiseen itkeä rakkauden perään)
2. Tommi Läntinen (Jokin kumma yleisinho)
3. Stamitzin klarinettikonsertto klarinetille ja orkesterille (se jos mikä ajaa ihmisen hulluuden partaalle tai sitten vika oli opettajassa...)

Mielikkilista: (tänään)
1. Alanis Morrisette (Kaikki!)
2. Santana feat. Lauryn Hill & Cee-Lo
3. Björk: Hunter

"PÖLJÄN ÄIJÄN POLKKA"

Pieni klarinettipoika asteli tomerasti tunnille. Hän otti tavaroita laukustaan ja avasi soitinkotelon. Samalla hän kertoi hyvin aikuismaiseen sävyyn tehneensä edellisen illan sävellystöitä. Niitä kun oli jäänyt hieman rästiin. Kuulisin siis kaksi uutta sävellystä. Ensimmäinen on neljän tahdin mittainen, nimeltään ”Huvikseen tehty laulu”. Toinen sävellys oli selvästi mietitty juttu. ”Pöljän äijän polkka” alkoi jalan voimakkaalla tahdin paukutuksella. Neljään tahtiin oli saatu mukaan pelimannimeininki ja mielipuoliselta kuulostavat sävelkulut. Minä mykistyin tämän taiteen äärellä, ihan oikeasti. Kuka aikuinen uskaltaisi esittää mokomaa? Aikuiset haluavat aina olla niin hyviä ja täydellisiä. Epäonnistumisen pelko on suunnaton, vaikka sitä ei aina itsessään huomaa. Muistutan itselleni lähes päivittäin, että erehtyminen ei todellakaan ole pahinta mitä maailmassa voi tapahtua. Sitä on kuitenkin niin vaikea ymmärtää todeksi.

Haluaisin säveltää Pöljän äijän polkan.

Kylänvanhin

Kylänvanhin kuoli satavuotiaana. Tapaus järkytti minua suuresti.

Ensinnäkin kylänvanhin oli kylänvanhin jo silloin kun minä olin pieni kolmisenkymmentä vuotta sitten. Oliko hän vielä elossa?! Luulin kylänvanhimman kuolleen jo vuosia sitten.

Toisekseen kylänvanhimman kuollessa kuoli suuri osa kylän identiteettiä, saamelaisuutta. (Tai mistä minä tiedän millainen identiteetti kylällä enää on, sillä en ole asunut kylässä kohta kahteenkymmeneen vuoteen.) Mutta jos kylä mainostaa itseään eteläisimpänä saamelaiskylänä, kyllä siellä luulisi sitten saamelaisia asuvan. Ja jos satavuotias saamelainen kuolee, niin kyllä siinä menee melkoinen määrä kieltä, kulttuuria, maailmankuvaa ja sitä identiteettiä mukana. Hän oli kylän identiteetin kivijalka, sanoisin.

Kolmannekseen kylänvanhimman kuolema nosti mieleeni lakkiaistapahtuman vuodelta 1993. Isäni eno (vanha harmaatukkainen saamelainen ja hulluna päissään) tuli juhliin. Hän ei ollut käynyt koskaan meillä kylässä, sillä oli nähnyt Kansantahdolla tulipesää sytytettävän 1970-luvun puolessavälissä. Tuli sitten lakkiaisiin, puhui minulle ummikolle saamea (varmaan viisaita sanoja), joikasi minut ja lähti pois. Kuoli vuosia myöhemmin, enkä mennyt hautajaisiin, mikä näin myöhemmin ajateltuna kaduttaa suuresti.

Ei taida ahkkun lapsenlapsenlapsenlapsilapsi tietää, että täällä suren hänen isoisoisoisoisoäitinsä poismenoa.

MUN MAANANTAI

Maanantait ovat hukkaanheitettyjä päiviä. Aamulla herääminen vie niin kauan. Jostain syystä nukun aina maanantain vastaisen yön huonosti ja siksi seuraavana päivänä katselen maailmaa sumuverhon takaa. Päätä särkee. Maanantaisin palelen. Tänään kello oli jo kymmenen ja minä istuin sohvalla vielä yöpaidassa. Joskus olen miettinyt samaa kuin Tuuba: miten kukaan ehtii aamulla kylpyyn?

Toisaalta, olen tehnyt tänään paljon. Aamun jähmeydestä huolimatta kymmeneen mennessä olin jo avannut tietokoneen ja kirjoittanut satunnaisia lauseita. Pohdin, onko pirunkuvien ja tuskaisten ihmishahmojen piirtely jumalanpilkkaa. Minun mielestä ei ole. Miten joitakin kuvia voi sanoa jumalanpilkaksi? Kuitenkin se kertoo enemmän kuvan katsojasta kuin kuvantekijästä. Kunpa tämä olisi näin yksinkertaista...kuvan katsominen vie minut mukanaan. Olen tuijotellut niitä silmät kierossa...

Reippauteni jatkui kuntosalilla. Tulisiko minusta bodari? Kuntoilu ei tällä kertaa vienyt päänsärkyäni pois. Särkylääkepöhnässä lähdin soittamaan omia juttujani ja pitämään tunnit oppilailleni. Miksi he pitävät minua kaikkitietävänä guruna. Silloin tunnen itseni entistäkin tyhmemmäksi. Tyhmänä ja kipeänä olisin halunnut jo kotiin, mutta vielä menin orkesteritreeneihin soittamaan kyynelsilmin Lasse Eerolaa. Sydän purskahti rinnasta ja kylmät väreet tekivät ihon kananlihalle. Onhan se musiikki hienoa. Eerola on säveltänyt klarinetille noin ”miljoona” sävellystä. Jotkut ovat kauniita, toiset hyvin moderneja. Joidenkin kohdalla tuntuu, että säveltäjä on menettänyt järkensä. Vai olenko se minä?

Putte-possu ja Raahe

Vietimme tyttären kanssa laulutuokiota.

"Putte-possun nimipäivää eilen vietettiin,
vierahiksi ystävät ja tutus kutsuttiin.
Ensin tikkukaramellit heille tarjottiin,
sitten vielä pullakahvit keitettiin,

ja siellä kaikilla oli niin mukavaa,
oi jospa oisin saanut olla mukana."

Olen aina pitänyt laulua jokseenkin ällöttävänä lurituksena. Miksi ihmeessä lasten tulisi haluta mukaan Putte-possun nimipäiville? Kuka muu kuin sika juhlii nimipäiviään noin railakkaasti?

Jos unohdetaan laulaja ja katsotaan sanoja laulun tekijän näkökulmasta, alkaa säälittää. Kaverit kehuskelivat bileitä, kertoivat kaiken yksityiskohtia myöten ja varmaan vielä ihmettelivät miksei lauluntekijää kutsuttu. Ei kutsuttu, kun ei ollut ystävä eikä tuttu. Liekö koulukiusattu nörtti.

Lauluntekijä on Suuri Toivelaulukirja kolmosen mukaan "monipuolinen ja lahjakas raahelainen musiikkimies Juhani Jalas (1915-41), joka kuoli sankarina jatkosodassa."

Tuo raahelaisuus taitanee selittää paljon.


ps. Entäs tämä viisu sitten?

"Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raikkahin aika! x2

Hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää

Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raikkahin aika!"

Ruuhkaa sillalla

Kävinpä kaupungilla. Ajoin takaisin kotiin rautatiesiltaa, joka on kapea ja ruuhka-aikoina ilmeisesti tukossa. Sanon ilmeisesti, sillä en liiku ruuhka-aikoina juuri koskaan missään, mutta nyt jossain mielenhäiriössä unohdin, että tuollaisia kollektiivisia kokoontumisajoja on oikeasti olemassa. Eli juutuin neljän ruuhkaan keskelle siltaa.

Ihmettelin miksei vastaantulevien kaistalla ollut ketään ja oma kaistani oli täynnä koko sillan mitalta. Siinä samassa vastaus kirjaimellisesti käveli viereeni; nuori herra työnsi kaverinsa autoa eteenpäin. Kerrankin viereinen jono liikkui hitaammin kuin se, jossa itse sattui olemaan! Oi onnea!

Työnnettävän auton perässä kiroilevat päät katselivat hieman kummeksuen autoni suljettujen ikkunoiden takaa pursuavaa vahingoniloa.

Aamutoimet

Lääkärissä alvariinsa ravatessa olen tullut lukeneeksi naistenlehtiä. Viime viikolla jossain näistä naiset kertoivat omista aamutoimistaan, ja siitä kuinka päivä lähtee parhaiten käyntiin. Sanomattakin on kai selvää, että nämä naiset olivat ilmeisen menestyneitä joko työelämässä (jos poseeraaminen jakkupuku päällä on merkki menestymisestä) tai rakkaudessa (jos kolme lasta on merkki rakkaudesta).

Mutta ne aamutoimet. Joku juo aamulla ensimmäiseksi lasin kylmää vettä, "se kun tekee hyvää aineenvaihdunnalle." Epäilemättä.

Toinen tekee kuorinnan kasvoille, koska "sen jälkeen on raikas olo koko päivän." Epäilyttävää.

Ja juttujen mukaan kaikki (ainakin lehdessä mainitut) ihmiset käyvät suihkussa aamulla, kunhan ovat ensin venytelleet tai jumpanneet. Epäilen.

Olen herännyt jo yli tunti sitten. Ainakin nousin sängystä, herätin tyttären kouluun ja tuijottelin aamu-uutisia. Siellä oli taas ne kaksi hassua miestä jossain Afrikassa norsujen kakkaa tonkimassa. Vai oliko se unta?

Lehden mukaan, jos aamuisin on aikaa 45 minuuttia, voi ottaa jopa pienen kylvyn, mutta se lasketaan jo ylellisyydeksi. Ai se, että pääsee kylpyyn vai se, että on aikaa 45 minuuttia?

En ole jumpannut, en pessyt hampaitani saatikka käynyt suihkussa. Silti olen saanut tuhrattua jo yli tunnin olemattomiin aamutoimiin. Minulla on itse asiassa aamuisin rajattomasti aikaa lukemattomille aamutoimille, joilla saan lykättyä päivän töiden aloittamista.

Taidankin hipsiä tästä keittämään aamukahvit. Josko sitä vaikka heräisi.

Rakkaus

Rakkaus on kumma juttu. Sitä tuntee olevansa rakastunut, sanoo rakastavansa. Mistä tietää, onko rakastunut juuri siihen jokaisen odottamaan oikeaan. Vanha nainen sanoi, että sen vain tietää. Ei hitossa tiedä! En minä ainakaan. Joskus sydän hypähtää aivan tuntemattoman ihmisen edessä onnesta ja hyvästä olosta.

Mitä sitten ovat suuret rakkaustarinat? Ne ovat kaipauksen täyttämiä päiväkirjoja, runoja tai jotain muuta epätodellista. Nämä suuret rakkaustarinat ovat eläneet vain kuvitelmissa ja salaisissa hetkissä. Todellisuudessa ne eivät olisi voineet koskaan kestää tavallista elämää. Elämää, joka tuntuu!

Sisustusohjelmista se alkaa

Sunnuntaiaamuisin Remontti-Reiska korjaa kaiken ja Marianne muuntaa ihmisten asuintiloja asuntonäyttelytiloiksi. Minne joutuivat tänäaamuna muutoksen kohteena olleen työhuoneen kirjahyllyistä pursuilleet kirjat, valtavat paperipinot ja muut romut? Rakennettiinko niille oma huone? Mariannen jäljiltä ihmisille ja tavaroille ei jää tilaa, sillä kaikki tila on annettu "teemoille", "muodoille", "valolle" ja "väreille".

Yritän pitää kotiamme siistinä. Silti noita kallistuvia kirjapinoja ja hiljaista epämääräisyyttä huokuvia tärkeiden papereiden kasoja kasvaa nurkkiin. Eilen käytin kolmisen tuntia noiden pinojen analysointiin, hermostuin ja läpikäymättömät paperikasat tungin paperikasseihin. Nyt ne odottavat täyteenahdatun vaatekomeron perällä seuraavaa muuttoa ja hämmästyneitä huudahduksia: "Ai täälläkö nämä vuoden 2004 veroilmoitukseen tarvitut kuitit ovat!"

Niin mikä alkaa sisustusohjelmista? Sunnuntaiolo, tuo vähän utuinen ja nuutunut olotila, joka ei ole täysin väsymystä, mutta ei ihan virkeyttäkään.

Vuoden kakut

Teen vuodessa keskimäärin neljä täytekakkua.

1. Tyttäreni syntymäpäiväkakku vaatii erityista vaivannäköä. Sen tulee olla erikoinen, esittää milloin mitäkin perhosta tai yksisarvista. Kakun tulee olla mahdollisimman houkutteleva ja siinä pitää olla ehdottomasti kynttilöitä. Tänä vuonna leivon yhdeksännen syntymäpäiväkakun lapsille. Yhdeksännen kerran lapset kohteliaasti ottavat palan kakkua lautaselle ja siirtelevät sitä oikealla kädellä edestakaisin vasemman käden ahtaessa karkkeja ja sipsejä suuhun minkä ehtii. Turha työ.

2. Mieheni syntymäpäiväkakku. Juuri kun alan toipua jouluhässäkästä, pitää tarttua jälleen vatkaimeen. Tarkoitus olisi miellyttää päivänsankarin makutottumuksia, mutta taitaneepa nuo kaikki maistua samalta -vain kosteusprosentti vaihtelee.

3. Yritän joka vuosi tuloksetta vältellä syntymäpäiväkakkuni tekemistä. Sitten kun sellaisen teen, yritän kokeilla jotain uutta. Eräänäkin vuonna kokeilin kinuskikuorrutusta, joka kovettui hetkessä läpipääsemättömäksi kuoreksi kakun päälle. Kaunis oli.

4. Isänpäiväkakkupohja on tällä hetkellä uunissa. Sankarin toivomus oli saada käpykakkua, mutta en löytänyt sellaista lähikaupasta. Kakun täyttö (banaanilla ja hillolla) ja koristelu (ranskanpastilleilla) jää tyttären tehtäväksi.

Aina sama juttu

Taannoin televisiossakin esitetty Konttorirotat (Office Space, 1999) on mainio elokuva. Eräällä elokuvan hahmolla ja minulla on jotain yhteistä. Hahmon nimi on elokuvassa Michael Bolton, ja hän saa kuulla kommentteja nimestään koko elokuvan ajan.

Minulla on sukunimi, jonka säilytin mennessäni naimisiin. Meitä ei ole kovin montaa; Suomessa sukunimeämme kantaa 45 ihmistä. Yhteensä meitä on väestörekisterikeskuksen mukaan 47, eli kaksi heeboa asustelee ulkomailla.

Kovin on vähän. Jos vähennän 45:stä lähimpään perhepiiriini kuuluvat henkilöt, jäljelle jää 36 saman sukunimen omaavaa ihmistä. Näitä ihmisiä en tunne.

Eräs sukunimeämme kantanut ihminen oli/on kuuluisa taiteilija. Lähes poikkeuksetta jokainen uusi tapaamani ihminen (mikäli tietää tämän taiteilijan) kysyy sukulaisuussuhdettani tähän ihmiseen. No, en ole sitä koskaan selvittänyt, niinpä puhelen suhteettoman sekavia juurettomuudestani ja vaivihkaa käännän puheenparren muihin asioihin, kuten säätilaan.

Olen jo yli kohta kolmenkymmenen vuoden ajan joutunut selittelemään nimeäni välillä jopa täysin tuntemattomille ihmisille. Onkohan muilla sukulaisillani sama ongelma? Eipä ole tullut koskaan puheeksi. Eipä tietenkään, meillehän tämä nimijuttu on niin itsestäänselvä; emme kai kysele toisiltamme, että oletko sinä veljeni sukua sille kuuluisalle taiteilijalle?!

Premenstruaalinen oiretyhmä

High Fidelity - elokuvan päähenkilö pohtii, onko hän alakuloinen koska kuuntelee alakuloista musiikkia, vai kuunteleeko hän alakuloista musiikkia, koska on alakuloinen.

Minä mietin olenko raivotar, koska minulla on pms-oireita. Vai johtuvatko pms-oireet siitä millainen olen? Jos aivokemiani olisi toisenlainen, en kai kärsisi pms-oireista? Tällä hetkellä oireita ovat lähinnä täydellinen keskittymiskyvyn puute, ärsyyntyminen raivon partaalle maailman epäolennaisimmista asioista, itkuisuus ja ahdistuneisuus. Mutta en ole yksin:

"Toisille kuukautiset ovat suuri huolenaihe, sillä PMS oireet ilmenevät heillä suorastaan personaallisuuden muuttumisena."

Olen suunnattoman pettynyt siihen, että iän karttuessa ruumiini alkaa hallita mieltäni, eikä päinvastoin. Mutta jos kärsin pms-oireista kaksi viikkoa kuukaudesta ja olen "normaali" kaksi viikkoa, niin kumpi minä lopulta edustaa oikeaa persoonallisuuttani?

"Kuukautisia edeltävä mielialavaihtelu ja erilaiset fyysiset oireet saattavat joissakin tapauksissa ennakoida vakavaa oireyhtymää, joka voi taudinkuvaltaan muistuttaa depressiota, pitkittynyttä alakuloisuutta tai paniikkihäiriötä."

Tähänkö on tultu? Naiseuteni on tauti.

Hengittämisestä (muistiinpanonomainen huomio)

Olen jo yli kymmenen vuoden ajan kärsinyt ajoittaisesta hengenahdistuksesta, joka pahenee mm. eläimistä ja stressistä. Nyttemmin pelkkä nukkuminen ahdistaa. No, astmahan siellä on ollut kehittymässä pikku hiljaa, vaikka olen yrittänyt teeskennellä jotain muuta.

Eilen kävin LKS:ssa keuhko-jotain-osastolla täyttelemässä papereita. Sain mukaani muovipurkin, johon pitäisi saada yskäistyä kunnon limainen yskös. joka kuulemma irtoaa parhaiten lenkin jälkeen. Inhoan lenkkeilyä, enkä taida muutenkaan harrastaa ysköksiä irroittavaa liikuntaa, joten edessäni on probleemi, johon täytyy paneutua tarkemmin ensi viikolla.

Sain myös fysioterapeutin neuvoja kuinka hengittää oikein ja luonnollisesti. Luulin osaavani edes hengittää, mutta ei. Senkin teen väärin: käytän liikaa kylkiluiden päällä sijaitsevia apuhengityslihaksia, hengitän pintapuolisesti, uloshengitykseni on liian lyhyt, eikä pallealihaksenikaan ole kunnossa.

Miten tässä voi enää edes kuvitella hengittävänsä luonnollisesti, kun joka ikinen hengenveto vaatii oman huomionsa. Kuinka "luonnollinen" hengittäminen voi olla näin vaikeaa?

Hautajaistunnelma

Kasassa mietitään elämää, Yksityisetsivä on pohtinut kuolemattomuutta. Mitä loistavin aasinsilta minulle kirjoittaa kuolemasta, tai ainakin hautajaisista, lempiaiheestani.

Olen aina pitänyt hautajaisista. Tunnelma on juuri sopivan pidättäytynyt makuuni, ei turhaa keekoilua, vaan perimmäisten kysymysten äärellä olemista. Vuosien hiljaisuuden jälkeen sukulaiset ahdetaan samaan tilaan kyselemään kuulumisia, ilma on täynnä vaivautuneina vastauksia. Kerrankin voi tuntea hienoista ykseyttä jollei ihmiskunnan, niin ainakin sukulaisten kesken.

Edesmennyttä kehutaan (usein varmaan suotta), häntä muistellaan lämmöllä ja adresseja valitaan lukemaan vainajan tyttärentyttären poikaystävä, joka pystyy ääni väräjämättä luetella vuosien saatossa unohtuneiden naapureiden ja ruotsinsukulaisten nimiä ja osanottoja. Pappi yrittää pinnistellen muistella onko hän nähnyt vainajaa aikaisemmin seurakunnan tilaisuuksissa, luovuttaa ja latelee ympäripyöreyksiä tuonpuoleisesta elämästä.

Hautajaisruoka ansainnee oman maininnansa. Ainakin meilläpäin (lapissa) on tapana tarjota keittoa, ruisleipää ja lisukkeita. Poronlihakeitto maistuu ja lämmittää viimaisella hautausmaalla seisoskelun ja arkunlaskun jälkeen. Toisinaan tarjolla on myös kermaista lohikeittoa, jonka jälkeen nautitaan leipäjuustokahvit.

Suurten juhlien jälkeen tulee mietittyä milloin on seuraavat juhlat. Onko sukujulissa jokin tietty tasapaino; jokaista hää- ja kastejuhlaa kohden on yhdet hautajaiset? Viime kesänä äitini meni naimisiin, seuraavaksi on kai odotettavissa hautajaiset. Jollei kukaan sitten valmistu maisteriksi ennen sitä.

Outo paljastus

Erästä sarjakuvalehteä mainostettiin taannoin: "Oletko kuullut tyypistä joka ei olisi koskaan lukenut Aku Ankkaa?" Mielestäni mainos oli varsin onnistunut, sillä minulle ei ainakaan tullut yhtään akuankatonta ihmistä mieleen. Näytin tätä mainosta myös äidilleni, joka tuhahtaen totesi, ettei ole koskaan koskenutkaan tuohon lehteen.

Siis mitä?! Äitini ei ole koskaan lukenut Aku Ankkaa? Yritin väittää vastaan: kai hän nyt on sentään lukenut sitä joskus minulle ja veljelleni? Ei ole, ei koskaan. Itse asiassa hän inhoaa koko lehteä. Tässä taas vahva todiste kasvatuksen valtavasta vaikutuksesta ihmiseen; minäkään en lue akua, enkä erityisesti pidä siitä. Mitenkähän on veljeni laita? Täytynee ottaa asia oikein puheeksi.

Tänään odottelin tytärtäni koulusta, istuskelin autossa ja pyörittelin peukaloita. Aikaa oli, ja se kului hitaasti. Etupenkillä lojui kirjastosta lainattu Aku nro 11 / 2002, kannessa Milla Magia (suosikkini lapsuudesta). Vastentahtoisesti tartuin lehteen ja aloin lukea. Don Rosan käsikirjoittama ja piirtämä Unohda koko juttu!-tarina imaisi mukaansa ja pian huomasin hekottelevani suureen ääneen Akun ja Roopen toilailuille. Millan noituus sai molemmat unohtamaan aina seuraavan asian, joka lausuttiin heidän nimensä jälkeen. Välillä jompi kumpi tai molemmat unohtivat mitä tarkoittaa "portaat", "ovi", "kävellä" tai "puhua" ja luonnollisesti seurauksena oli käsittämätön kaaos!

Don Rosa osaa.

En silti vieläkään pidä Plutosta, ällöttävästä koninkaulusäijästä jonka nimeä en muista tai Minnistä.

Mukava paikka ja tapaus, jonka olisi ollut parempi olla tapahtumatta

1. Mukava paikka
Kotona ollessa on mukava lueskella kirjaa uunin edessä ruoan valmistumista odotellessa. Välillä voi vilkaista uuniin nousematta, nauttia kypsyvän aterian tuoksusta ja -mikä parasta-siinä on lämmintä.

2. Sieluni tuomioksi nautittu
Pyhäinpäivänä kirkossa ollessani päätin käydä ehtoollisella. Vakain askelin astuin eteenpäin, puhdistin mieleni ylimääräisestä roskasta ja kävelin eteenpäin vastaanottamaan elämän leipää ja viiniä. Keskityin - keskityin - ja epäonnistuin.

Päästin katseeni harhailemaan. Näin ympärilläni kumaraisia vanhuksia, alaspäin kääntyneitä suupieliä, vapisevia käsiä. Kaikki se vakavuus, ihohuokosista tihkuva synnintuska, viidennen penkkirivin voimakkaana ja hartaana kuuluva virrenveisuu alkoi kerääntyä pieniksi kupliksi vatsanpohjaani. Jännitin kasvolihaksiani, jotten olisi hymyillyt.

Polvistuin alttarille, täysin valmistautumattomana tähän pyhään toimitukseen. Kuiva ja mauton öylätti suussani näin viininjakajapapin lähestyvän. Varovasti hän kaatoi pikariin pisaran juomaa, nosti tuon äärettömän väsyneen ja lähes tuskaisen empaattisen katseen minua kohti ja lausui hiljaa: "Täss on jeesuksen ristuksen veri - syvä huokaus ja pitkähkö tauko - sinun erestäs annettu.."

Silloin se tapahtui. Juuri kun olin kulauttanut viinin suuhuni, kuplat nousivat hallitsemattomasti ylös ja tyrskähtivät ilmoille suustani aiheuttaen hämmennystä ja paheksuntaa vierustovereissa. Leukapieltä pyyhkien nousin kiireesti ylös, tein ristinmerkin ja kumarsin.

Jatkoin virrenveisuuta ja ajattelin kuolleita, kuten pyhäinpäivänä sopii.