Kylänvanhin

Kylänvanhin kuoli satavuotiaana. Tapaus järkytti minua suuresti.

Ensinnäkin kylänvanhin oli kylänvanhin jo silloin kun minä olin pieni kolmisenkymmentä vuotta sitten. Oliko hän vielä elossa?! Luulin kylänvanhimman kuolleen jo vuosia sitten.

Toisekseen kylänvanhimman kuollessa kuoli suuri osa kylän identiteettiä, saamelaisuutta. (Tai mistä minä tiedän millainen identiteetti kylällä enää on, sillä en ole asunut kylässä kohta kahteenkymmeneen vuoteen.) Mutta jos kylä mainostaa itseään eteläisimpänä saamelaiskylänä, kyllä siellä luulisi sitten saamelaisia asuvan. Ja jos satavuotias saamelainen kuolee, niin kyllä siinä menee melkoinen määrä kieltä, kulttuuria, maailmankuvaa ja sitä identiteettiä mukana. Hän oli kylän identiteetin kivijalka, sanoisin.

Kolmannekseen kylänvanhimman kuolema nosti mieleeni lakkiaistapahtuman vuodelta 1993. Isäni eno (vanha harmaatukkainen saamelainen ja hulluna päissään) tuli juhliin. Hän ei ollut käynyt koskaan meillä kylässä, sillä oli nähnyt Kansantahdolla tulipesää sytytettävän 1970-luvun puolessavälissä. Tuli sitten lakkiaisiin, puhui minulle ummikolle saamea (varmaan viisaita sanoja), joikasi minut ja lähti pois. Kuoli vuosia myöhemmin, enkä mennyt hautajaisiin, mikä näin myöhemmin ajateltuna kaduttaa suuresti.

Ei taida ahkkun lapsenlapsenlapsenlapsilapsi tietää, että täällä suren hänen isoisoisoisoisoäitinsä poismenoa.