Itsensä tunteminen

Tuuban pohdinta spermanluovuttajista sai minut jälleen identiteettikysymysten ääreen. Itseäni tarkkailevana yksilönä olen miettinyt usein omaa identiteettiäni. Liikaa? Ehkä. Se on ahdistavaa. Toisaalta, onko sen tarkoituskaan vain miellyttää. Elämä on kivaa mutta kuitenkin enimmäkseen kovaa.

En ole tiettävästi saamelainen, vaikka ymmärrän kieltä muutaman lauseen verran ja olen aina ollut kiinnostunut saamelaisesta perinteestä sekä tarinoista. 10 – vuotiaana luin ensimmäisen kerran Johan Turia. Silloin myös aioin muuttaa aikuisena niin kauas Lappiin kuin vain mahdollista. Ala-asteen opettajani kysyi ensimmäisenä koulupäivänä, että ”ootko sää joku lappalainen?” Samaan hengenvetoon monet ovat epäilleet minun olevan romani ja tarkistavat lompakkonsa. Uskomatonta!

En ole tiettävästi myöskään kreikkalainen, vaikka viime toukokuussa eräällä kreikkalaisella bussiasemalla virkailija puhui minulle vain kreikkaa. Vasta useamman käsien levittelyn ja päänpudistuksen jälkeen setä ymmärsi, ettei minulle kannattanut puhua muuta kuin englantia. Oli luullut minun tahallaan puhuvan sitä. En ole virolainen tai venäläinen, vaikka Tallinnassa minulle tarjottiin myös sitä vaihtoehtoa.

Eräs ystäväni sanoi, että olen ”kuin kala vedessä” missä vain. Jep, jep. Ehkä se on totta. Ihmiset ovat usein tärkeämpiä kuin paikat. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Tunnen jatkuvaa sisäistä levottomuutta ja lähtemisen kaipausta. Voiko se olla geneettistä? Tiiviistä perhe- ja sukuyhteydestä huolimatta olen jatkuvassa juurettomuuden tilassa. Suvun keskellä tunnen olevani ”mikä tai kuka ei kuulu joukkoon” –arvoituksessa. Vieläpä erittäin helpossa sellaisessa.

Kauas Lappiin olen edelleen valmis muuttamaan.