Vuokralaisen elämää

Keskiviikko on siitä hyvä päivä, että voin nukkua ainakin puoli yhdeksään, jos huvittaa. Tänään olisi huvittanut mutta vuokra-asuntojen kuntotarkastaja oli sitä mieltä, että nyt ei nukuta. Kymmentä vaille kahdeksan puhelin soi ja lupsakka miesääni kertoi tulevansa tarkastukselle. No niin, siitä sitten vain peremmälle. Setä kierteli ympäriinsä, minä ja kissat kintereillä.

"Asunto näyttää olevan ok, kosteutta ei oo, lattioissa, lämpötila on hyvä..." Onneksi pesuhuoneen lattiakaivo oli puhdistettu paria päivää aiemmin. (Maailman kuvottavin homma.) Setä konttasi olohuoneen lattialla ja kysyi: "Oottako työ kuvavveistäjä?" Ai kuvanveistäjä...ahaa, setä törmäsi huoneen nurkassa pönöttävään kipsiseen Heikki-torsoon (mallin nimi oli Heikki, muistaakseni).

Tarkastus kesti vain 20 minuuttia, mutta siinä ajassa setä kertoi taiteilija veljestään, taiteilijaelämän kurjuudesta, kuvanveistosta, omakotitaloasumisen mukavuudesta, eläinten pidosta...Aamutuimaan tällaisen puhetulvan vastaanottaminen on työlästä. Menee pää vähemmästäkin sekaisin. Sedän mentyä minun piti tosissani miettiä, mitä tänään olikaan tarkoitus tehdä. Mikä on elämän tarkoitus, tänään? (Heh, heh. Olen aamusta lähtien sutkaissut solkenaan huonoja vitsejä.)

Harmitonhan se pieni tarkastajasetä oli, teki vain työtään. Mutta silti minua tympii. Miksi vuokralaisen asunto ei ole koti ja yksityinen paikka? Sinne voi tulla ja mennä tarkastajat, kiinteistöhuolto tai ties mikä miten vain ja milloin vain heille sopii. Tulevat melkein omilla avaimilla! Ja jos suoraan sanotaan, niin minua ei kiinnosta pätkääkään tarkastajan rappiolle joutunut veli. Minusta on moneksi mutta ei jokapojan terapeutiksi, ei kahdeksalta aamulla.