Hautajaistunnelma

Kasassa mietitään elämää, Yksityisetsivä on pohtinut kuolemattomuutta. Mitä loistavin aasinsilta minulle kirjoittaa kuolemasta, tai ainakin hautajaisista, lempiaiheestani.

Olen aina pitänyt hautajaisista. Tunnelma on juuri sopivan pidättäytynyt makuuni, ei turhaa keekoilua, vaan perimmäisten kysymysten äärellä olemista. Vuosien hiljaisuuden jälkeen sukulaiset ahdetaan samaan tilaan kyselemään kuulumisia, ilma on täynnä vaivautuneina vastauksia. Kerrankin voi tuntea hienoista ykseyttä jollei ihmiskunnan, niin ainakin sukulaisten kesken.

Edesmennyttä kehutaan (usein varmaan suotta), häntä muistellaan lämmöllä ja adresseja valitaan lukemaan vainajan tyttärentyttären poikaystävä, joka pystyy ääni väräjämättä luetella vuosien saatossa unohtuneiden naapureiden ja ruotsinsukulaisten nimiä ja osanottoja. Pappi yrittää pinnistellen muistella onko hän nähnyt vainajaa aikaisemmin seurakunnan tilaisuuksissa, luovuttaa ja latelee ympäripyöreyksiä tuonpuoleisesta elämästä.

Hautajaisruoka ansainnee oman maininnansa. Ainakin meilläpäin (lapissa) on tapana tarjota keittoa, ruisleipää ja lisukkeita. Poronlihakeitto maistuu ja lämmittää viimaisella hautausmaalla seisoskelun ja arkunlaskun jälkeen. Toisinaan tarjolla on myös kermaista lohikeittoa, jonka jälkeen nautitaan leipäjuustokahvit.

Suurten juhlien jälkeen tulee mietittyä milloin on seuraavat juhlat. Onko sukujulissa jokin tietty tasapaino; jokaista hää- ja kastejuhlaa kohden on yhdet hautajaiset? Viime kesänä äitini meni naimisiin, seuraavaksi on kai odotettavissa hautajaiset. Jollei kukaan sitten valmistu maisteriksi ennen sitä.