Turhaa tavaraa

Yliopistolla on huomenna ”turhan tavaran” –päivä. Sinne voi viedä omia romppeitaan ja vaihtaa ne jonkun toisen omaan. Siis kierrätystä. Sehän on tosi, että toisen romu on toisen aarre. Toisinaan kaappien siivouksen jälkeen pidän kirpparipöytää. Myyn käyttökelpoisia vaatteitani, joita en vain nirsouttani halua itse käyttää. Myytävää ei kuitenkaan jää paljon, koska minun vaatteeni elävät kaksi elämää. Aluksi ne ovat vaatteita, jotka yllään voi liikkua ihmisten parissa. Sen jälkeen ne siirtyvät tallivaatteiksi, kunnes hajoavat.

Kirjoista ja esineistä en voi luopua. Olen yhden sortin hamsteri. Kerään kaikkea kivannäköistä, jotka varastoin odottamaan parempia aikoja. Pelastan vanhoja astioita ja huonekaluja, joilla täytän äitini varaston, jossa ne odottavat niitä kuuluisia parempia aikoja. Mutta miksi haluaisin viedä paripuoli astioitani ”turhan tavaran” -päivään? Niissähän se elämä näkyy edes jotenkin.

On minulla turhaa tavaraa. Esimerkiksi kaikki kortit. Nämä ihanat muoviläpyskät ajavat minut vielä jonain päivänä hulluuteen. Jokainen kauppa tarjoaa omaa bonuskorttiaan. Jos sitä ei omista, niin kassaneiti suorastaan vaatii hankkimaan sen. Toisinaan ihminen on niin heikko, että nielaisee syötin. Valitettavan hyvä syötti on se, että jonkin kalliimman puoleisen ostoksen sattuu saamaan bonuskortilla hieman edullisemmin. No, onhan siinä hetkellinen hyöty...

On myös kortteja, jotka ovat olemassa vain olemisen vuoksi. Omistan esimerkiksi Suomen ratsastajainliiton jäsenkortin, eikä minulla ole aavistustakaan mitä etuja sillä edes saisi. Hyödyllisimpiä kortteja lienevät opiskelijakortti ja ajokortti. Toisella saa alennukset ja toista voi reteesti näyttää ravintolan portsareille, jos niistä joku vielä erehtyy luulemaan minua alle 18-vuotiaaksi. Ehkä myös Kelakortista on hyötyä, toisaalta ilman sitäkin tulee toimeen.

Suurin osa korteista täyttää aluksi lompakon ja myöhemmin ne lojuvat laatikoiden pohjalla. Jos joku kortti paljastuu käyttökelpoiseksi, sitä ei varmasti löydy silloin, kun se olisi tarpeen.