28.2.04

Hiihtoloma

Ajattelin vain ilmoittaa, etten kirjoita tuubaa ainakaan kahdeksaan päivään. Minulla alkoi nimittäin tänään hiihtoloma.

Haluan toivottaa urheilullista, pirteää, aurinkoista ja rentouttavaa lomaa kaikille sitä viettäville, etenkin minulle itselleni! Aion hiihtää vähintään kaksikymmentä kilometriä (viikossa, ei siis mitään rehkimistä), käydä Oulussa luovuttamassa g:n käsikirjoituksen herrojen haltuun, kahvitella (tai nauttia teetä) Inkan kanssa Oulun yliopistolla, pelata Riskiä ja (kaikista lupauksista ja vannomisista huolimatta) maistella punaviiniä takkatulen ääressä hyvässä seurassa.

Loma tulee jälleen kerran tarpeeseen, unohdin nimittäin eilen illalla mennä esiintymään konserttiin. En ole koskaan unohtanut tuollaista asiaa, enkä toivottavasti toiste töpeksi noin törkeästi. Mitä, minäkö hajamielinen? En kai. Korkeintaan väsynyt.

27.2.04

Kriminaali

Nyt ahdistaa todella. Ajattelin, että en kirjoita tästä mitään. En edes voi tälle asialle tänään yhtään mitään, joten pitäisi kai vain rauhoittua. Mutta kun ahdistaa! Sain päivällä postissa kirjeen käräjäoikeudelta. Olin jo odottanutkin sitä. Toisaalta olin odottanut myös ihmettä, että asia järjestyisi ihan itsestään eikä minun tarvitsisi mennä käräjöimään. Mutta mennään nyt sitten. Ensi viikolla saan toivottavasti oikeudellisia neuvoja ja jos oikein hyvin käy niin minun ei tarvitse edustaa itse itseäni oikeudessa. Siihen en kykene. En ole katsonut tarpeeksi amerikkalaisia oikeussalidraamoja. Tällä hetkellä olen varma, että häviän koko jutun ja tuskinpa olo tästä muuttuu parissa viikossa. Ja hurraa! Ei minulla ole vara maksaa mitään kuluja, jota tästä ruljanssista koituu. Pitää kai mennä pariksi viikoksi vankilaan.

Tämän minun tapauksen myötä olen menettänyt viimeisetkin luottamuksen rippeet suomalaiseen oikeusjärjestelmään. Täällä syylliset pääsevät kuin koirat veräjästä ja ”hyväveli –järjestelmä” huolehtii lopusta. Syyttömät sen sijaan leimataan kireiksi ruikuttajafeministeiksi tai periaatteenmiehiksi, jotka ottavat yhteyttä Karpon Hannuun. Olen saanut poliisilta niin huonoa ja ala-arvoista kohtelua, että jos olisin rikas niin laittaisin isot pojat asialle. Siinäpä olisi pikkupitäjän kytillä selityksen paikka.

Voi, voi. Odotan kaksi viikkoa ja katsotaan joudunko vankilaan. Sitten täytyy ottaa puhelu Karpolle

Tervettä riippuvuutta

Kahvista luopuminen on turhaa. Juon edelleen kahvia. Miksi tehdä yhdestä tai kahdesta kupista niin suurta numeroa, kun kuitenkin juon päivässä enemmän teetä. Tunsin kerran yhden soittajan, joka yleensä oli jo puoleen päivään mennessä juonut kuusi kuppia kahvia. Eikä siinä ollut syynä se, että aikaisin heränneenä olisi ehtinyt muutenkin juoda niin paljon. Hän nukkui pitkään. Ja kupin koko ei tietenkään ollut se perinteinen. Nämä kahvimäärät mitattiin mukeissa. Hän joi kahvia taukoamatta, paitsi silloin kun soitti. Sitten hän sai burnoutin ja joutui sairaalaan. Samalla löytyi myös vatsahaava.

Terveys on ihmeellinen asia. Minua joskus tympäisee, että useimmat ihmiset ovat niin välinpitämättömiä itsensä suhteen. Ja tympäiseehän sekin, että jotkut ovat niin hysteerisiä jo pienen flunssan takia. Ikävältä flunssa toki tuntuu, mutta harvemmin siihen kuolee. Minun ympärillä on ollut niin paljon ilman omaa syytään sairastuneita ihmisiä, että tuntuu pahalta katsoa joidenkin huonontavan oloaan tarkoituksella. Mutta mikä terveyspoliisi minä luulen olevani, koska en itsekään vietä täysin puritaanista elämää.

Akkainlehtien mukaan kevät on uudistumisen aikaa. Silloin otetaan parin kuukauden projektiksi puhdistautua niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Paastotaan ja joogataan, laihdutetaan ja jumpataan. Käydään vielä parilla henkisen kasvun kurssilla ja sitten ollaankin jo kesässä, valmiina viettämään aikaa olutterasseilla. Kesän jälkeen ollaan taas lähtöpisteessä, mutta sehän ei haittaa, kun kuitenkin tulee talvi. Voi hyvät ihmiset, yrittäkää löytää se kuuluisa keskitie näissä elämännautinnoissa! Elämä kun ei koskaan ole vain parin kuukauden projekti. Ärsyttää.
***
Kahvikuppi on muuten tylsä juoma-astia. Tulee sellainen hienosteluolo ja pikkusormi nousee väkisinkin pystyyn.

Sekalaisia ja lapsellisia mietteitä

Sain tyttäreni ollessani 20-vuotias. En ollut teiniäiti, mutta silti sain kuulla tuntemattomilta mummoilta huomauttelua (busseissa, kaupungilla) elämäni pilaamisesta. Se oli äärimmäisen loukkaavaa, sillä lapsi oli toivottu ja elin tuolloin siihenastisen elämäni parasta aikaa.
***

Perheemme koostuu kolmesta erillisestä ihmisestä; mies, minä ja tytär. Jokaisella meistä on oma elämämme elettävänämme, ja olemme kasvattaneet lastamme ja suhtautuneet häneen aina ihmisenä. Hän on yhtä olennainen osa perhettämme kuin minä tai mieheni. Olemme olleet johdonmukaisia ja järkeviä kasvattajia, ja tyttäremme on yhtä paljon kasvatuksemme, geeniemme kuin oman persoonallisuutensa summa.
***

Vauvakuume on sitä potemattomille täysin käsittämätön asia. Suunnitellessamme lasta podin vauvakuumetta, ja lapsi tuntui luonnolliselta jatkeelta suhteellemme. Toki olimme äärimmäisen nuoria, kokemattomia ja lapsellisia itsekin, mutta jälkeenpäin tarkastellen kaikki tuntuu tarkoituksenmukaiselta. Koskaan tuon jälkeen en ole kokenut enää samanlaista voimakasta tarvetta lisääntyä. En silti pistäisi vastaan, mikäli perheenlisäystä alkaisi kuulua. Olisihan se mielenkiintoista testata olisinko (ja millä tavalla olisin) erilainen vanhempi ja äiti nyt, kuin kymmenen vuotta sitten.

Merkityksettömyys on poissa

Viime vuonna suurin piirtein näihin aikoihin kävelin jäällä -34 asteen pakkasessa ja podin puhdasta eksistentialistista ahdistusta. En tietenkään osannut analysoida itseäni sillä hetkellä, ja vasta kuukausia jälkeenpäin hämärästi ymmärsin mistä oli kyse. En ollut yksi ihminen, enkä kyennyt kokemaan yhtenäisyyttä mihinkään. Olin irrallaan kaikesta -myös itsestäni. Tätä aikaisemmin olin tuntenut jo kauan eläväni kuplassa, joka erotti minut ulkomaailmasta. Yhtäkkiä kupla oli poissa. Olin yhtäaikaa äärimmäisen vapaa, mutta myös äärimmäisen kahlittu. Vapaa tuntemaan yhteyttä ulkomaailmaan, toimimaan toisin, mutta samalla ymmärsin entistä kirkkaammin olevan mieleni, valintojeni ja tekojeni vanki.

Tämän asian tajuaminen ei auttanut muuttamaan mieltä, toimimaan toisin. Sen sijaan tunsin entistä enemmän syyllisyyttä elämästäni, teoistani ja ihmisyydestäni.
***

Jotain muutosta on silti tapahtunut, sillä tänä vuonna asiat ovat paremmin kuin aikoihin. On ollut muutamia ykseyden hetkiä, häivähdyksiä sisäisestä rauhasta. Jotkut asiat tuntuvat merkityksellisimmiltä kuin toiset, ja se kai on positiivista. Tänä talvena en ole kertaakaan (tai korkeintaan kerran) jäänyt sänkyyn koko päiväksi, olen ulkoillut paljon (suhteessa aikaisempaan) ja itkenyt vähemmän. Tätä lähemmäs normaaliutta elämässäni en kai pääse. Olen edelleen ahdistuneempi kuin annan ulkopuolisten ymmärtää, mutta ahdistukseni taso on tällä hetkellä melko matala. Kenelläkään ei pitäisi olla mitään hätää.

Kaikki on hyvin.

26.2.04

"Miten menee? Ai niin, täältähän sen näkee."

- totesi mieheni koneen ääreltä näppäillessään tuuban osoitteen.
***
Kaksitoista vuotta yhteiseloa, joista kymmenen naimisissa. Jotenkin tuntuu, että tämä yhtälö alkaa olla melko tavalla harvinainen kolmekymmentävuotiaiden (ja alle, koska minähän en vielä ole saavuttanut tuota maagista rajapyykkiä) ihmisten keskuudessa. Tästä kai voi olla jo ylpeä, ja olenkin.

Mieheni lukee kirjoituksiani. Hän myös myöntää, että joka kerta tuubaa lukiessa häntä hieman jännittää mitä hölmöyksiä tällä kertaa olen suoltanut sisuksistani kaiken kansan nähtäville. Raukka, luulee vieläkin ettei minulla ole mitään itsekontrollia.
***

Kirjoitan, koska toisinaan yksinkertaisesti on hiljaisempia kausia, jolloin en jaksa puhua -ainakaan arkipäiväisyyksiä raskaammista asioista. Esimerkiksi tunteiden ja erityisesti ahdistuksen tiivistäminen kirjaimiksi on usein helpompaa kuin niiden purkaminen puhumalla. Vasta viime vuosina mieheni on alkanut ymmärtää tämän, eikä pakota minua enää puhumaan vastoin tahtoani. Toisaalta, koska olen pakotettu puhumaan aikaisemmin (eihän avioliitto muuten käytännössä toimi), osaan ilmaista itseäni nykyään myös suullisesti -toisinaan jopa ilman pakottamista. (Lisäys: Mieheni mukaan puhun 600 % enemmän kuin tavatessamme). Mutta aina en pidä asioiden ääneen vatvomisesta.
***

Iltaisin ennen nukkumaanmenoa tulee mieleen asioita, etenkin jos on katsonut American Beautya. Esimerkiksi mieheni kysyi eilisiltana valitsisinko mieluummin äkkikuoleman vai piinallisen kidutuksen, jonka jälkeen ehkä voisi vielä jäädä henkiin. Vastoin yleisiä odotuksia valitsin kidutuksen.

Yllätyin itsekin tästä perin positiivisesta päätöksestäni.

25.2.04

Hiihtolomaa odotellessa

Sulalla asfaltilla lontostelua lyijykengät jalassa. Sitä tämä g:n tekeminen on juuri nyt.
***

On tapahtunut seuraavaa.
- Kommentointimahdollisuus ja kommentit ovat kadonneet noin vaan. En ymmärrä miksi, miten tai minne.
- Sain aamulla anopilta tekstiviestin "kiitos samoin". Sanottakoon, etten ole koskaan lähettänyt hänelle tekstiviestiä. Enkä edes muista milloin viimeksi puhuin hänen kanssaan. Jotenkin minusta tuntuu että hän ei ole vieläkään oikein tullut sinuiksi matkapuhelimen kanssa.
- Sähköpostiini tuli tyhjä viesti tuntemattomalta lähettäjältä. Epämiellyttävää. Sain myös elektronisen Risto Räppääjä postikortin tekstillä "oigjugjujufjuf hfjfjuffuinhfnhfuhfh vuvfcjfuj". Näinkö edesmenneet yrittävät nykyään kommunikoida? Uusmeedioksiko tässä nyt pitää ryhtyä?

***

Jaahas, lyijykengät jalkaan ja tarpomaan. Voisiko joku ystävällisesti vetää irti mikäli juutun lopullisesti kiinni.

24.2.04

Koulussa kuultua

Muutamia noin 8-vuotiaita tyttöjä keskustelee koulun käytävällä:
-Tykkääkkö nää enemmän tytöistä vai pojista?
-Ai miten niinku...
- Äää hähää...se tykkää molemmista, ko se on bi!

Niin, minä tiesin kahdeksanvuotiaana ne ydinkatastrofit, Reaganin metkut ja Libanonin jutut, otsonikadon ym. Mutta en ollut millään tavalla perehtynyt sukupuolikysymyksiin. Apua!

Vieroitushoidossa

Olen ollut viime päivinä voimaton, henkisesti. Aamuisin olen ollut hyperaktiivinen ja herännytkin jo ennen seitsemää, mutta jo yhteentoista mennessä toimeliaisuuteni on kuihtunut satunnaisiksi, mitättömien asioiden näpräilyksi. Tänään on puristettava itsestä kaikki, koska aamuisen koulurupeaman jälkeen musiikillista tiedonvaloa kaipaavat vielä yläasteikäiset...jääkön mainitsematta mitkä.

Mutta ensi viikolla koululaisilla on loma! Minulla ei ole. Väsyttää. En ole varmaan vieläkään toipunut laskiaissunnuntain konsertista, joka oli tietysti kaunista kuultavaa. Mutta sitähän eivät useimmat ihmiset tienneet, koska eivät saapuneet paikalle.

Tämä on ollut huono ajankohta aloittaa vieroitushoito kahvista. Liian paljon kaikenlaista yhtä aikaa, mutta ainahan sitä on jotakin...Olen juonut sammioittain itsetehtyä yrttiteetä. Välillä olen kuitenkin miettinyt teen ainesosia, että näinköhän voin olla varma, mitä kesällä tuli pellonpientareelta kerättyä ja mahtaakohan äiti tietää mitä ryytimaassaan kasvatti. Sen verran hurjia unia olen viime öinä nähnyt. Männä yönä heräsin, kun nauraa hekottelin niin, että vanha jousipatjakin nitisi. Mutta se nauru oli oikein rentoa ja siihen olikin kiva herätä.
***
Nyt tässä tuli vielä mieleeni, että miksihän oikeastaan haluan kahvista eroon? Kahvi maistuu hyvälle.

Kielivalinta

Tyttäreni valitsee ensi vuonna a2-kielen, eli toisen vapaaehtoisen vieraan kielen englannin lisäksi. Tämän vuoksi olin eilen koulun kielivalintoja koskevassa infotilaisuudessa. Pari asiaa jäi vaivaamaan.

Ensinnäkin vieressäni istuva nainen koko ajan nyökkäili ja puheli puoliääneen "joo", "näin on", "aivan totta". Vierustoverini huokailun, nyökkäilyn ja höpötyksen vuoksi koko tilaisuus alkoi tuntua ärsyttävältä. Vika oli tietysti minussa, koska tilaisuus oli oikeasti informatiivinen ja antoisa. Olisi pitänyt olla joustavampi, eikä antaa pikkuasioiden ärsyttää. Mutta jos mieli on lähes vereslihalla puolitoistapäivää kestäneen kireyden jälkeen, pienetkin yksityiskohdat muuttuvat suhteettoman suuriksi ja raastaviksi.

Se toinen asia tuli mieleeni vasta kotona. Koko kieli-infossa ei ollut sanallakaan puhetta saamen kielen opiskelusta, vaikka tiedän tyttäreni koulussa ja luokalla olevan saamelaisia. Paljon puhuttiin kielitaidon merkityksestä yhtenäistyvässä euroopassa, tai siitä kuinka on mahdollista lukiossa sitten valita kirjoittaako pitkän tai lyhyen ruotsin, jos on neljänneltä luokalta saakka lukenut ruotsia. Ruotsin (ja jopa saksan!) opiskelun tärkeyden merkitystä korostettiin moneen kertaan.

En ole kiihkoilija. Tuli vain mieleen jälleen kerran, että näinkö helposti lapissakin unohdetaan saamelaisten olemassaolo? Matkailussa kyllä muistetaan hyödyntää kaikki mitä saamelaisuudesta irti saadaan, oli se sitten aitoa tai ei. Muulloin saamelaisuutta ei kai ole olemassakaan -ainakaan näillä leveysasteilla.

23.2.04

Jos kehtaisin

..niin poistaisin koko äskeisen postauksen. Muutosta mielialassa ei ole tapahtunut, mutta satunnaiselle lukijalle suunnattu purkaus alkoi kaduttaa.
***

Katumuksesta huolimatta aion jatkaa vielä hetken purkaustani. Ahdistukseni nimittäin palailee pätkittäin. Nyt puren jo kynsiä, hermoilen. Hengitys on muuttunut pinnalliseksi. Palelee. Negatiiviset ajatukset ja tuntemukset raivaavat tilaa kaikelta hyvältä. Toivon tämän olevan pikaisesti ohimenevää, mutta samalla pelkään ettei se ole. Haluaisin oppia kontrolloimaan ahdistustani, en olemaan sen armoilla.
***

Viisi päivää aikaa viimeistellä g. Olen jumissa.

"Käytä tuo vimma siivoamiseen, mutta älä riko paikkoja"

.. totesi mieheni töihin lähtiessään.

V-käyrä lähti nousuun eilen iltapäivällä. Tänä aamuna erittäin huonosti nukutun yön jälkeen se jatkoi nousuaan ekspotentiaalisesti. Tällä hetkellä pysyn juuri ja juuri nahoissani, ja koska kotona ei ole ketään, käytän tätä suunnatonta negatiivista energiaa raivoamisen sijaan siivoamiseen. Tässä mielentilassa siivoaminen kasvattaa ketutusta edelleen; imurointi v-tuttaa, pyykkäys v-tuttaa, pölyjen pyyhintä v-tuttaa ja wc:n siivous se vasta v-tuttaakin.
***

Riehuin äsken imurin kanssa tehokkaasti viisitoista minuuttia. Hinkutin parkettia vanhalla suuttimella oikein olan takaa, siirsin sohvaakin. Hetken kuluttua huomasin parkettiimme tulleen monta yli kaksikymmentäsenttistä naarmua. Voi _____.
***

Mitä vielä? Kaikissa villapaidoissani on kyynärpäissä reikä. Rahat on loppu. Pakkanen kiristyi yöllä kaksikymmentäviisi astetta ja naapuri näyttää lapsille huonoa esimerkkiä pipotta käyskentelemällä. Afganistanilaislapsia on kadonnut ties mihin elinkauppoihin. Ja mitä v-ttua ne israelilaiset sitä aitaa kyhää siellä palestiinalaisalueille?
***

Pyydän nöyrimmästi lukijoiltani anteeksi lapsellista purkaustani. Tästä ei voi päivä enää muuta kuin parantua.

21.2.04

Osaapas olla liukasta

Lämpötila nousi yllättäen viiteen asteeseen.

Näin liukkaalla pitävät nekin pariskunnat toisiaan kädestä, jotka eivät ole sitä tehneet vuosiin. Tällaisella kelillä kölvi-ikäiset pojat liirauttelevat innoissaan polkupyöriensä takaosaa. Tavalliset pyöräilijät sen sijaan pitävät kielen keskellä suuta ja ihmettelevät mikseivät tänäkään talvena hankkineet talvirengasta pyöräänsä.

Mummot kävelevät käsikynkkää ystävättärensä kanssa, nuoret miehet eivät. Hyvinvarustautuneilla on kengissä piikit, jotka pureutuvat jäähän rapsahtaen terävästi joka askeleella. Jotkut yrittävät tukeutua sauvakävelysauvoihin, mutta voi - niiden päässä ei ole piikkiä. Kumi lipsuu.

Autoilijat eivät taaskaan ymmärrä jarruttaa ajoissa. Ja sitten osa ajaa taajama-alueella kahtakymppiä varmuuden vuoksi, hermostuttaen kaikki muut kanssa-autoilijat. Peltikorjaamoiden omistajat ja hiihtäjät toivovat liukkaiden jatkuvan.

20.2.04

Nuoret miehet

Nuoret miehet ovat toisinaan raivostuttavia. Luulisi, että ihminen, joka on jo yli kaksikymppinen, olisi omaksunut jonkinlaisia käytöstapoja. Tällä hetkellä eniten nuorissa miehissä ärsyttää se, että he eivät ole kohteliaita. Näinä tasa-arvon aikoina on silti hyvien tapojen mukaista päästää naiset ovesta edellä ja ylipäätään avata se heille. Eikö järki sano mitään, kun ahtaasta oviaukosta täytyy väkisin tunkea yhtä aikaa ja vielä töniä naisihmistä mennessään. Eikö olisi aivan loogista ja kohteliasta avata ovi, jos nainen kädet täynnä yrittää edetä ovien toiselle puolelle. Bussiin on turha yrittää sisälle ennen näitä mahtisonneja. Tai ulos. Siinä jää jalkoihin. Mutta niinhän se on, ettei voi vaati täyttä niiltä, joille sitä ei ole edes annettu.

Tällä viikolla...

Maanantaina tein töitä ja harrastin kuntoilua. Kuuntelin baritonisoolon sydän väristen, niin kaunista se oli. Illalla katsoin Conan O’Brienia.

Tiistaina tein taas töitä. Opettelimme pienten pillipiiparien kanssa soittamaan duettoja. Teini-ikäisten kanssa menivät hermot, taas. He luulevat voivansa tulla ja mennä niin kuin lystäävät. Sori vaan, mutta aikataulu se on minullakin ja jotkut tulevat ajoissa tunnille! Illan olin tallilla ja katsoin Conan O’Brienia.

Keskiviikkona kävin yliopistolla. Ei mitään uutta auringon alla. Illalla olin jälleen hevostelemassa, siivosin ja katsoin Conan O’Brienia.

Torstaina olin yliopistolla; Ei edelleenkään mitään uutta. Iltapäivällä kuntoilin ja tein töitä. Kirjoitin muutaman sivun kuva-analyysia. Tekstistä uhkaa tulla liian pitkä. Olen vasta päästellyt alkuhöyryjä, enkä ole vielä edes käsitellyt analysoitavaa kuvaa ja silti sivuja on jo viisi. Täytyy silpaista jotain säästöön...Illalla en katsonut Conan O’Brienia, koska olin väsynyt ja flunssainen.

Perjantaina eli tänään päivä on vielä kesken. Kävin ostamassa ”mokkanahkaisten kenkien uudistimen”. Oli muuten kallis noinkin mitättömäksi rapsutuskapineeksi. Uudistin kenkäni ja sumuttelin niihin hengen salpaavaa suoja-ainetta. Olen imuroinut ja pessyt pyykkiä, sivuakaan en ole kirjoittanut. Illalla menen elokuviin. En tiedä, ehkä katson Conan O’Brienia.

Lumisouvi

Kappas, täällä Rovaniemellähän on meneillään tämmöinen kansainvälinen Snow Show. Mitäs sieltä löytyykään? Ainakin Yoko Ono yhdessä Arata Isozakin kanssa suunnitellut jääkuution. Minnehän noin iso kuutio on piilotettu? Minä en ainakaan ole siihen törmännyt.

Koska olen suomalainen, en kykene antamaan kunnon kehuja tapahtuman järjestäjille. Show on ollut käynnissä jo ties kuinka kauan ja vasta eilen näin ensimmäiset opastekyltit paikalle, josta löytyvät suuri osa Rovaniemelle pystytetyistä taideteoksista. Järjestäjät kai ajattelivat ihmisten löytävän nämä kansainvälistä kuuluisuuttakin kahmineet työt jonkin ihme taidevaiston varassa. Itse asiassa löysimme perheinemme paikalle jo viime viikolla, mutta lippujen hinta (5 euroa per henkilö, eikä lipunmyyjä tiennyt edes lastenlipun hintaa vaan) käännytti meidät portilta takaisin kotiin. Ihan oikeasti luulin näyttelyyn pääsevän joko ilmaiseksi (en ollut kuullut mistään lipuista), tai vähintään kohtuulliseen kahden - kolmen euron hintaan. Mutta jos järjestelykustannukset ovat miljoonissa euroissa, on kai pakko budjetoida mukaan myös lipputuloja.
***

Aion käydä katsomassa projektin työt jossain vaiheessa (lipun hinnasta huolimatta). En silti pääse eroon mielessäni pyörivästä ajatuksesta; nuo hurjasti hypetetyt superkalliin projektin teokset sulavat muutaman viikon kuluttua pois. Jäljelle jää valtavia lätäköitä. Jee.

19.2.04

Pitkien ihmisten maailma

Tuuban myötävaikutuksella kirjoitan pituudesta (kts. alempaa). Minä olen pitkä. Tai en ole pitänyt itseäni niin kovin pitkänä, vaikka 7-vuotiaana olin jo 144 cm:ä. Se nyt vaan meni niin, että minä kasvoin ja lopetin sen 173 sentin tienoilla. Enimmäkseen tästä pituudesta on ollut hyötyä. Moniin paikkoihin minun ei tarvitse kurkotella tai käyttää tuolia korokkeena. Koroketta tarvitsee vain, kun vaihtaa lampun kattovalaisimeen. Pituuden ansiosta en tarvitse akrobaattisia muodostelmia, kuten 160 senttinen tuttavapariskunta. Asunnon korotettu sisäkatto kun on korkealla, ainakin tuon mittaisille. Neuvokkaina he laittoivat miehen seisomaan tuolille ja emännän kieppumaan miehen hartioille. Ja lamppu tuli vaihdettua, vaikka se vaatikin kohtuuttomasti sydämen tykytystä. Pituudesta on myös se hyöty, että sillä saa uskottavuutta ja auktoriteettia. Vaikka olo tuntuisi luuserilta, niin tällä metrimäärällä voi heittää tuikean katseen ja se hiljentää useimmat piipittäjät.

Huonona puolena pituudessa on se, ettei itseään saa kovin kompaktiin pakettiin. Esimerkiksi autot ovat sellainen paikka, siis pienet autot. Kyllähän sitä voi taitella itsensä muutamalle vekille ja asettautua pienen Fiatin takapenkille, mutta on eri asia, kuinka kauan siinä voi istua saamatta veritulppaa. Eivätkä edes lentosukat auta tässä tilanteessa.

Oma pituuttaa ei yleensä tule ajateltua. Kaikkihan ovat vähintään 160 cm:ä! Niinhän sitä luulisi. Tästä sain taas tänään hieman nolon muistutuksen. Olin lähdössä yliopistolta, naulakolla pyörähdin pitkien takinliepeitteni kanssa ja tulin kahmaisseeksi lyhytkasvuisen ihmisen osittain takkini alle. En vain ollut huomannut tätä n. 70 cm:ä pitkää kulkijaa selkäni takana. Sattuuhan sitä, mutta kyllä hävetti.

"Vähiin käy ennen kuin loppuu"

Mitä pidemmälle gradussani etenen (96 sivua), sitä enemmän vakuutun, etten tiedä enää yhtään mistään mitään. Työni tuntuu tyhjänpäiväiseltä jaaritukselta, ja välillä kirjoittaessa kaikki ajatukseni ja ylöskirjaamani asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Olen täysin kyllästynyt aiheeseen, kirjoittamiseen, lähdeluettelon päivitykseen ja yleiseen pilkunviilaukseen. Olen kurkkua myöten täynnä haastattelujen analysointia, lähdekirjojen lukemista ja teorian soveltamista aineistoon. Inhoan suoltamaani tekstiä, joka vaikuttaa sekavalta ja merkityksettömältä. Tähän kai sitä ajautuu väkertäessään "tutkimusta" yksin kotona neljän seinän sisällä.
***
On siis aika lähteä hiihtämään. Olen suksitellut ja muutaman kerran tälle talvelle. Mieheni kysyi aionko kokeilla niitä uusia teippivoiteita. No en. Minulla on luistelusukset.

Terveystarkastus

Olin mukana tyttäreni terveystarkastuksessa. Vanhempi/vanhemmat saivat tulla mukaan ja tottakai halusin olla paikalla kuulemassa kuinka ne pituuskäyrät poukkoilevat. Mikäli kasvu muuten tätä menoa jatkuu, tyttärestämme tulee 170 senttinen nainen. Ei huono, 20 senttiä pidempi kuin minä.

Terveydenhoitaja ei tarkastanut ainoastaan ryhtiä ja näköä, vaan kyseli myös monenlaisia asioita tyttäreltäni. Mitä hän katsoo tv:stä, mitä ja miten syö? Miten kotona on rutiinit, käyttekö perheen kanssa hiihtelemässä? Entäpä muut harrastukset? Siinä tyttö istui tuolilla selkä suorana ja vastaili reippaasti kysymyksiin. Jos olisin ollut ulkopuolinen, olisin luultavasti ajatellut että "siinäpä vasta mallikas perhe! Aamuin illoin pestään hampaat ja yhdessä ulkoiluakin harrastetaan. Terveellinen ruoka maistuu ja TV:stäkin katsotaan vain elokuvia ja dokumentteja."

Ote todellisuudesta: lauantai.
Herään katsomaan Turtleja tyttäreni kanssa, mieheni nukkuu pitkään. Puolenpäivän aikaan ilmassa leijuu riidanpoikasta, kiistelyä uloslähtemisestä; mieheni jää koneelle, minä lähden ulos tyttäreni kanssa. Puolen tunnin kuluttua alan vinkua ja haluan kotiin. Iltapäivä menee ruokaa suunnitellessa ja vähän liian usein päädytään eineksiin. Illalla Avaran luonnon jälkeen saunotaan ja jäädään koko perheen voimin kuola valuen makaamaan sohvalle.
***
Terveydenhoitajan terveiset: "Reipas, iloinen koululainen. Terveystottumukset ok."
Mikäs siinä, olen tyytyväinen.

Hurjastelija

Joka kerta, kun pyöräilen tallille lellipolleni luokse, ohitseni ajaa mies hurjaa vauhtia: Fhiuuu!!! Mies ajaa sellaista kapearenkaista maantiepyörää, myös talvella. Niin taas eilenkin. Itselle tulee etana –olo.

Viime viikolla tunsin kuitenkin pientä voitonriemua, kun sain polkea tukevaa maastopyörääni yksin -30 asteen pakkasessa. Niin, kenenkäs pyörä nyt kulki lujaa. Tai ylipäätään kulki ollenkaan. Odotan jo oikein innolla lumisateita ja auraamattomia teitä...Tietysti voi ajatella, että mies on vain fiksu, kun pysyttelee sellaisilla jumalanilmoilla sisätiloissa. Aivan, mutta silti minun pyöräni ei ole riippuvainen kelistä tai lämpötilasta.
***
Lukemattomien kirjojen pino vain kasvaa. Keittiölukemistoon olen ottanut naisrockin historiikin, Rockin korkeat korot. Keittiölukemiston arvoa ei alenna se, että nimi voi kuullostaa...no, keittiölukemistolta. Tähän sarjaan kelpuutan sellaiset teokset, joita voi lukea pätkän sieltä toisen täältä. Niin kuin Aku Ankka, siitäkin voi lukea vaikka vain yhden tarinan kerrallaan.

18.2.04

Tapahtui kuntosalilla

Kaksi toisilleen tuntematonta miestä treenaavat. Toinen reuhkaa punttien kanssa ja toinen lataa levytankoon painoja. Hieman vaivautuneena levytankomies menee ja pyytää tuskin kuuluvalla äänellä punttimiestä avustamaan. Ilmeisesti hänellä on tarkoitus laittaa itsensä äärimmilleen ja siksi tarvitsee varmistajaa. Levytankomies käy penkille makaamaan ja tarttuu tankoon. Alkaa hirveä puhina ja pihinä, karjuntaa, huutoa ja voihkinaa. Varmistajan paikalla oleva punttimies huutaa tsemppausta:” Nousee, nousee! Vielä kerta! Vielä!” Adrenaliini virtaa molemmilla. Hetkessä koko show on ohi. Levytankomies kiittää (tuskin kuuluvalla äänellään) ja punttimies vastaa äänettömästi, että homma oli ihan ok. Molemmat jatkavat treeniään vaiti.

Maanraossa

Olen viime aikoina lähetellyt työhakemuksia. Ennen hakemuksen lähettämistä olen yleensä ottanut yhteyttä kyseiseen paikkaan. Ellei minua ole jo tässä vaiheessa nujerrettu, olen kirjoittanut itsestäni markkinointikirjeen. Se ei olekaan mikään helppo homma. Ei sellaiselle ihmiselle, jolle on aina opetettu, että itseään ei saa korostaa, ettei luulla ylpeäksi. Olen ollut jo varhain tietoinen siitä, että vaatimattomuus ei kaunista ja siitäkös olen joutunut törmäyskurssille muutamien perheenjäsenten kanssa. No, se siitä. Mutta turhasta vaatimattomuudesta eroon pääsy on vaikeaa.

Nyt on tullut aika, jolloin täytyy ottaa yhteyttä näihin kirjeen saaneisiin paikkoihin. Työtä hakiessa mieliala vaihtelee hurjasta itsevarmuudesta säälittävään nuhjakkeeseen. Miksi ihmeessä ihminen vapaaehtoisesti haluaa, että hänet teilataan tämän tästä hyvin heppoisin perustein...

Työtä tarjoaviin paikkoihin ilmeisesti valitaan henkilö, joka huolehtii yli-innokkaista työnhakijoista eli niistä, jotka hakemuksen lähettämisen jälkeen vielä piipittävät puhelimessa. Yli-innokkaille hakijoille on aina jokin vastaus valmiina. Ellei riitä, että ”emme nyt tarvitse tällä hetkellä uutta työvoimaa”, niin viimeistään koulutuksen määrän kommentoiminen ahdistaa työnhakijaa: ”Olet liian koulutettu”. Vai niin, enkä ole vielä edes valmistunut!


17.2.04

Vainajia kunnioittakaamme

Kasassa on ollut puhetta kuolleista.

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka hautajaiset ovat niin mukavia tilaisuuksia. Salaa haaveilen joskus jopa hautaustoimiston perustamisesta. Saisin pukeutua mustaan jakkupukuun, pitää tukkaa nutturalla ja olla läsnä silloin kun ihmiset ovat herkimmillään. Voisin ehdotella hautajaismusiikkia ja suunnitella muistotilaisuuden ménua lesken kanssa. Kaikki hankalat asiat, kuten ruumiinkäsittelyt ja -pukemiset kuuluisivat yhtiökumppanilleni.

Nykymaailma on sitten hieno paikka kuolla. Vainajille on perustettu jopa omat muistosivustot internettiin. (Sivut eivät taida vielä aivan täysin toimia.) Idea silti on ihan hieno; vainajilla rakennetaan omat kotisivut, jonne voi laittaa kuvia ja tietoja vainajasta, taustamusiikkia mielen mukaan ja vaikka pätkä häävideosta. Vierailijat voivat sytytellä virtuaalikynttilöitä ja ottaa osaa suruun koneiden kautta.

Pistää miettimään. Näinköhän vieraannumme kuolemasta lopullisesti?

Velvollisuus suoritettu

Äänestin Kuukkelissa. Ehdokkaita läpikäydessä huomasin olevani varsin ranttu. Lopulta annoin ääneni vain muutamissa kategorioissa, ja vain muutamalle blogille. Aika vähän äänestetty. Mutta ei ollenkaan huonosti.

Olo oli yhtäaikaa juhlallinen ja välinpitämätön. Alkujaan ajattelin olla kokonaan äänestämättä, sillä tunnen itseni vieläkin blogvillen ulkojäseneksi, vaikka Pinserin listalla on tullut keikuttua jo lokakuusta 2003 lähtien.

Toisaalta, ulkopuolisuuden tuntu on tuttu myös liha-avaruudessa, joten jälleen kerran voin todeta; ei mitään uutta taivaan alla. Tai ainakaan elämässäni.

Omien mielipiteitteni vanki

Olin lauantaina Amnestyn koulutustilaisuudessa Rovaniemellä. Paikalla oli minä ja parisenkymmentä muuta parikymppistä opiskelijanaista (tosin itse olen jo viittä vaille kolmekymmentä). Ei yhtään miestä, ei yhtään yli kolmekymppistä (paitsi kouluttaja), ja vain yksi yliopistosta valmistunut nainen. Seuraavassa ilmainen vinkki poikamiehille: Rovaniemelle perustettavan ihmisoikeusjärjestön paikallisosaston seuraava kokous on ensi viikon torstaina kirjastolla klo 18.

Jälleen kerran huomasin tilaisuudessa ennakkoluulojeni valtaavan mieleni. Miksi en voi luottaa siihen, että nämä innokkaat rastatukkaiset nuoret idealistit kykenisivät pitkäjännitteiseen taisteluun ihmisoikeuksien puolesta, vääryyttä ja väkivaltaisuutta vastaan? Pitkään pohdin myös omia motiivejani ja halujani asian suhteen ja jälleen kerran tunnistin ristiriitaisuuden peikon nostavan päätään. Olen liittymässä järjestöön, jonka keskeisenä tavoitteena on taata ihmisoikeuksien toteutuminen tasapuolisesti jokaiselle ihmiselle kulttuurista ja maasta riippumatta. Samaan aikaan olen sitä mieltä, että maapallon elämä on vinksahtanut liian ihmiskeskeiseksi. Elämme ikään kuin planeettamme olisi olemassa vain meitä ihmisiä varten, vaikka näin ei ole.

Ole siinä sitten aktiivinen mielipidevankien puolesta taistelija, kun itsekin olen vielä mieleni ja ennakkoluulojeni vanki. Josko tässä on sitten taas se kuuluisa kasvun paikka.

16.2.04

Politiikkaa ja kiirettä

Kiireestä on tullut muotia. Tänään Kalevassa muuan mies kertoo opiskelevansa, tekevänsä töitä ja viettävänsä aikaa kahden lapsensa kanssa. Yöunet jäävät kuulema vain muutamaan tuntiin, mutta ”pää kestää” sen. Tietysti hänellä on mahdollisuus tähän kaikkeen, koska vaimo hoitaa kodin. Eniten kuitenkin ihmettelen ihmisten oman kiireisyytensä mainostamista. Tuleehan sitä itse kenenkin joskus kerrottua omia töitään, mutta täyden kalenterin esittelyssä on aina jotain outoa. On kivaa, kun on niin tärkeä ihminen, että pitää olla monessa mukana. On muodikasta, kun burn out vaanii olan takana. On kivaa ja egoa kohentavaa kertoa olevansa hyvä vanhempi, vaikka tekee niin paljon muitakin asioita. Ja ”pää kestää”. Entäpä ne, joilla ei kestä. Ne, jotka haluavat vain olla perheensä kanssa, opiskella rauhassa tai tehdä töitä omien voimiensa mukaan. Enpä tunne montaa, jotka arvostaisivat ihmistä, joka rehellisesti haluaa välillä laiskotella tai nukkua normaalit yöunet.
***
Lopuksi olen vielä poliittisesti aktiivinen ja kirjoitan hieman siitä. Tampereella ollessani päädyin ystävieni kanssa kahvilaan, jossa kävi ilmi, että olimme mukana ”kokoomuskahveilla”. Istuimme tyytyväisinä kupposten kanssa pöytään ja ihmettelimme, kun maamme poliittinen kerma hyöri ympärillä ja nuoret broilerit liehittelivät puolueen auktoriteetteja. Sitten muuan ylipirteä nainen astui pöytämme eteen ja kyseli olimmeko tulleet kokoomuskahveille. Siinäpä meni jokaiselta kahvi hengityselimiin. Ystävällisesti hymyillen kieltäydyimme kunniasta...Eipä täti aavistanut, mitä mieltä heistä oikeasti olemme...


13.2.04

Perjantai 13. päivä

Olin lähdössä kaupungista ja edelläni bussiin nousi nuori mies, joka tuoksui uskomattoman hyvälle. Mitähän merkkiä hänen parfyyminsa mahtoi olla...Jouduin istumaan hänen edessään, koska paikat hänen takana ja vieressä olivat varattuja. Aina väillä mies kohensi istuma-asentoaan ja hajuaistini tavoitti häivähdyksen tuota miellyttävää tuoksua.
***
Olen lähdössä tänään Tampereelle niin kuin se kuuluisa maisteri, joka juontaa sitä tv-visailua. Miten minusta tuntuu, että lähes jokaisella blogikirjoittajalla on joitakin intressejä tähän kaupunkiin. On sama luenko blogeja listan alku- tai loppupäästä, niin aina joku on Tampereella...Niin, ja nyt pakkaamaan.

Tänään on hyvä päivä.

12.2.04

Otteita metsäsanastosta

Aavistushakkuu = Valtion mailla suoritettu pikainen paljaaksihakkaus alueella, jota epäillään tarvittavan asutukseen tai rauhoituskohteeksi.

Apulantahirvi = Hirvieläin, joka on nauttinut metsälannoitteita maastoon jätetyistä, auki revityistaä säkeistä. Läheistä sukua apulantaporolle.

Dynaaminen luonnonsuojelu = Metsänraiskauksen salakielinen nimi, jota käytetään etenkin MERA -ohjelman yhteydessä.

Itsemurhakuusikko = Paksusammalkuusikon metsänhoidollinen termi. Hoitotoimenpide: paljaaksihakkuu.

Lannoitusmetso = Apulantaa nauttinut lentokyvytön kanalintu.

Näköalahakkuu = Näköalaa avartava, peninkulmainen paljaaksihakkuualue.

(Suomen Luonto 3 / 1970.)
Enpä ihmettele, mikseivät luonnonsuojelijat ja metsäväki kyenneet kommunikoimaan keskenään kultaisella 1970-luvulla.

Yltin koe

Tyttärelläni on tänään yltin koe (eikös yltti ole jotain ympäristö- ja luonnontieteisiin liittyvää?) Kyselin eilen häneltä aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja hämmästyin täydellisen tietämättömyyden määrää. Eivätkö ne olekaan käyneet kappaleita läpi siellä koulussa? Vaikutti siltä kuin joka ikinen asia olisi jäänyt ymmärtämättä; hän tunsi kyllä paljon sanoja, muttei sisältöä.

Kysyin montako järveä Suomessa on. Pitkän pohdinnan jälkeen sain vastaukseksi "kuusi". "Kuusi järveä! Ja mitkähän ne ovat...." Hän luetteli kiltisti kuusi opettelemaansa nimeä, jotka osoittautuivatkin olevan Suomen tärkeimpiä lohijokia. Siinä oli onnellisesti mennyt sekaisin järvet, joet ja luvut. Oppikirjan mukaan Suomessa on noin 190 000 järveä, mutta eihän tuollainen luku kerro lapselle yhtään mitään.

Nykylasten on omaksuttava valtava määrä tietoa pleikkapeleistä, vaatteista, uusimmista trendileluista, musiikista ja elokuvista mikäli mielii pysyä "messissä". Rajansa se on lastenkin aivoilla; miten sinne enää mitään koulussa opetettuja asioita edes mahtuu, jos pitää koko ajan olla ajan hermolla! Esimerkiksi tyttäreni muistaa kokonaisia kohtauksia lempielokuvistaan ulkoa, tunnistaa näyttelijöitä, rakastaa ja kuuntelee monenlaista musiikkia ja haluaisi palavasti ps2:n. Pitäisikö minun siis alkaa rajoittaa tätä (kodistammekin vyöryvää) populaarikulttuurin tulvaa, jotta hän voisi keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten opettelemaan vesistöjä?

Auttakaa nyt joku epätietoista kasvattajaa, joka piiloutuu tällä kertaa nimimerkin "Heitänkö Bratzit roskiin?" taakse.

11.2.04

Ydinpommi

Tällä viikolla ostin uudet toppahousut. Olen etsinyt niitä jo kauan. Kiersin alennusmyynnistä toiseen löytämättä mitään. Tai oikeastaan löysin jos jonkinlaista toppavaatetta, mutta en mitään kelvollisen hintaista. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisiä pannaan halvalla näin euroaikana. Vai heijasteleeko hintamuistini aivan omiaan...(kts.edellinen blokkaus). Tavallinen toppapuku voi maksaa yli 500 euroa! Ja se on jo puoleen hintaa. Pelkät toppahousut muka maksavat 200 euroa! Eikös vielä pari vuotta sitten olleet samat hinnat, mutta markkoina?

Aikansa kun etsii, niin löytää (myös edullisesti). Mutta tavalliset toppahousutkaan eivät enää ole tavallisia. Aluksi myyjä halusi tietää, missä aion housuja käyttää (laskettelussa, retkeilyssä, ulkoilussa, lenkkeilyssä...) ja pitääkö housujen kestää -10 vai -20 astetta pakkasta? Lopulta yhdet housut päätyivät kassalle, mutta siinä vaiheessa luulin jo ostaneeni ydinpommin. Olin etukäteen tietoinen ”high-tech” –vaatteiden hoidosta, mutta myyjän pelottavalta kuulostava pesuohjeiden luettelu ja kankaan rakenteen selostaminen saivat minut melkein perumaan koko kaupan. Aiemmin olen kertonutkin, että lapsena pelkäsin äärettömästi kaikenlaisia ydinkatastrofeja.
***
Onko -30 astetta paljon vai vähän pakkasta?

Muistitauko

Oletteko ajatelleet, että meillä ei ole välttämättä lainkaan muistoja jostakin tapahtumasta, vaan ne ovat muistoja suhteessa tähän kyseiseen tapahtumaan. Muistot vain heijastuvat mielessä nykyisyyden muokkaamina. Uskaltaako tässä enää uskoa omia mietteitään edes sen vertaa kuin tähän asti... Mutta tuosta ilmiöstä voi olla kyse, koska toisinaan olen ajatellut, ettei se teininä olo ollut aina niin ahdistavaa. Samoin kuin isovanhempani muistelevat entisaikoja mukavana aikana, vaikka peltoa kuokittiin verenmaku suussa ja monen sukupolven perheyhteisö kiristi hermoja.

Aivot on sitten ihme järjestelmä...

Tuhlattu päivä?

Olen taas onnistunut tuhlaamaan koko päivän aivan turhanpäiväiseen touhuiluun. Olisi siis oikeasti pitänyt laatia kuva-analyysia! Eilen lueskelin vimmalla ”pitäisi-lukea-kirjoja”. Tein merkintöjä, muistiinpanoja, suunnittelin jopa väliotsikoita, vaikka varsinaista tekstiä ei ole vielä pätkääkään. Tänään aioin kirjoittaa. Aivan, ja mitä olen saanut aikaan? Olen harrastanut sisäliikuntaa kuntosalilla (täytyy kuntoilla, että jaksaa kirjoittaa), surffaillut netissä (pitää seurata maailman tapahtumia), lukenut sanomalehden (maailman tapahtumat ovat parempia paperiversiosta luettuna), käynyt kaupassa (joskus sielläkin on käytävä) ja suunnitellut uutta leikkausta hiuksiini (kampaajalle meno edellyttää erityistä suunnittelua).

Jotakuta ihmetyttää, miksi minun täytyy valmistautua perusteellisesti kampaajalla käyntiin. Siihen on todellakin ihan oikea syy. Minua kauhistuttaa joka kerta, kun istun siihen tuoliin ja jätän itseni jonkun toisen ihmisen käsiin. Olin noin kuusi vuotta käymättä kampaajalla. Hankin oikeanlaiset sakset ja äitini toimi kampaajana (joka muuten oli hänen toiveammattinsa ennen kuin hän päätyi ompelijaksi ja sittemmin hoitsuksi). Rahansäästö oli huomattava ja eipä pitkässä perustukassa niin ihmeitä tarvitse tehdäkään. Viime vuonna kuitenkin menin kampaajalle, koska muuan ystäväni sai minut vakuutettua oman kampaajansa vakaasta kädestä ja hyvästä tyylitajusta. Ja huttua! Itse täytyi parsia kotona. Sitten kävin toisen kerran eräällä toisella kampaajalla ja hänen luokseen uskallan mennä jälleen ensi perjantaina. Silti aioin tehdä tarkan visuaalisen esityksen toiveistani, että edes osa niistä toteutuisi.

Niin, alkuperäiseen aiheeseen palatakseni, näin olen päiväni hassannut. Enää ei kovin paljon ehdi tehdä, koska ajattelin mennä katsomaan lellihevostani (taas yksi sijaistoiminto lisää). Ehkäpä inspiraatio iskee yön pimeinä tunteina, kuten niin usein ennenkin...ja aamulla väsyttää. No, ristinsä kullakin.

Myönnetään

Joo joo, olen halpa elitisti. Koska en ole oikeasti rikas, voin tyydyttää piilevää elitismiäni kuvittelemalla löytäväni elitististä elämäntapaa arkipäivän estetiikasta. Toisin sanoen lainailen kirjastosta hyvännäköisiä levyjä ja vaikeatajuisia kirjoja, joita molempia levittelen muka-älykkö-boheemisti kotona sinne tänne ympäriinsä, joko hallitun sekalaisiin pinoihin tai asetelmiin yöpöydälle.

Työpöytäni kuitenkin paljastaa totuuden; kyseessä ei ole boheemi tapa, vaan yksinkertaisesti laiskuus, aikaansaamattomuus ja epäsiisti luonne. No tämähän taas on ristiriidassa äskeisen "arkipäivän estetiikan" kanssa. Josko olenkin esteetikko vain osittain? Silloin tällöin kun huvittaa? Taidankin olla kymmenesosaesteetikko, sadasosaelitisti ja tuhannesosaboheemi. Loppu minuus koostuu pinnallisuudesta, ajattelemattomuudesta, epäröinnistä, ahdistuksesta ja haahuilusta. (Niin ja siitä loputtomasta etsimisestä ja yrittämisestä.)

Loppujen lopuksi eilen lainaamieni levyjen joukosta kuunteluun asti pääsi tiibetiläistä rituaalimusiikkia (ruma kansi!) ja luettavaksi Krishnamurtia (haiseva kirja). Toivoa ehkä sittenkin vielä on.

(Mikä oli tämän kirjoituksen takana? Turhauma työpöydän ylettömään epäjärjestelmällisyyteen; jälleen kerran olen kadottanut tärkeitä muistiinpanoja. Etsiminen pistää ajatukset harhailemaan, joten tuloksena oli sekä sekava postaus että tarpeeton tauko.)

Etsimisestä

Tuumailin eilen kirjastossa käyskennellessäni, että olisikohan sellaista zen-sarjakuvaa olemassa. Astelin kohti sarjakuvahyllyä ja katseeni kohdistui välittömästi Zen comics -albumiin. Että olihan sellainen. Olin jo varautunut tuskalliseen tiedonhakuprosessiin, mutta mitäs sitä turhia tuhlaamaan energiaa moiseen, jos noinkin onnistaa.

Olen usein ennenkin turvautunut samaan taktiikkaan kirjallisuutta etsiessä. Keskityn, kävelen intuitiivisesti ja kas! kopsahdan juuri siihen paikkaan mihin oli tarkoitus ja useimmiten etsimäni löytyy juuri siitä missä ajattelin sen olevan. Samalla tavalla teen tiedonhakua myös kirjoista; avaan kirjan, selailen, silmäilen, pysähdyn ja alan lukea. Usein etsimäni ajatus on juuri siinä. Sellainen tuntuu joskus jopa pelottavalta, mutta useimmiten pelkästään hyvältä. Todennäköisesti kyseessä on monivuotisen opiskelun harjaannuttama mieli, tai sitten ei. Ehkä se on pelkkää sattumaa.

Kotona kadonneiden tavaroiden etsimisessä käytän intuition apuna muistipolkua. Usein se toimii, etenkin jos olen itse ollut tavaraa kadottamassa. Menen ajassa taaksepäin niin kauan kunnes näen minne olen avaimet, pipon tai lompakon laskenut. Tämä ei tietysti toimi jos etsin muiden kadottamia tavaroita; silloin on turvauduttava valokuvanomaiseen muistiin. Käyn läpi aivojeni arkistoissa olevia kuvia kunnes näen kohteen. Toimii ehkä 88 %:lla tarkkuudella (minulla ei ole kovin hyvä muisti.)

Jaahas. Aika hiippailla alakertaa keittelemään kahvit. Sen jälkeen etsin tälle päivälle kaavailemani tekemiset, kirjat ja muistiinpanot. Sitten onkin aika etsiä se ajatuksentynkä, jonka kadotin jo monta päivää sitten.

10.2.04

Edistys, jätätys ja kaikkea siltä väliltä

Yleiset kellot ovat harvoin yhdessä ajassa, vielä harvemmin oikeassa. Kellottomille (nykyään jo katoava ihmisryhmä) tämä aiheuttaa päänvaivaa.

On ihmisiä, jotka tahallaan säätävät kellonsa edistämään, jotta ehtisivät joka paikkaan ajoissa. (Usein nämä samat ihmiset ovat silti myöhässä.) Itse myöhästyn harvoin, tuskin juuri koskaan. Paitsi jos varta vasten haluan antaa vaikutelman kiireisyydestä ihmisenä jollekin "olevinaan tärkeälle" ihmiselle. Eihän minulla oikeasti ole ikinä kiire minnekään. Lähden aina juuri sopivasti tai vähän aikaisemmin liikkeelle. Jos on olemassa (sovittu) aika, miksi ei voisi elää sen mukaan? Itsekästä on myöhästyminen, minusta.

Edistävä kello ärsyttää. Olen aivan varma, että jollain tajunnan tasolla olen huolissani niistä kahdesta minuutista jotka näyttävät jo menneen, mutta jotka vielä oikeasti ovat edessäpäin. Ikään kuin ajassa olisi aukko. Hirveää on myös jätättävä kellonaika. Se muistuttaa ikävällä tavalla minua ihmisenä elämisen heikkoudesta; en onnistunut taaskaan elämään tuossa menneessä hetkessä. Hetki on jo mennyt, mutta tuossa se silti muistuttaa olemassaolostaan. Enkä voi sille enää mitään.

Digitaalinen ajannäyttö ei anna armoa, se harppoo eteenpäin minuutti kerrallaan. Mikäli sekunnit tai sadasosasekunnit näkyisivät, aika vaikuttaisi suorastaan valuvan sormien lomasta. Viisarikello sen sijaan rauhoittaa. Sekuntiviisarin on kierrettävä kokonainen ympyrä minuutissa. Sehän on paljon. Viisarikellon aika on myötämielisempi, armollisempi. Ja havaintojeni mukaan myös herkemmin ja useammin väärässä; sinne onkin piilotettu ripaus inhimillisyyttä. Tämä löytyy jopa viisariherätyskellosta; koskaan ei aivan tarkalleen tiedä milloin kello herättää, toisin kuin digitaalisessa herätyksessä. Jos joskus (harvoin) asetan kännykkäni herättämään aamulla, asetan herätysajaksi 06:37 tai 07:12 tai jotain muuta vähän epämääräisempää. Jotenkin karseaa on herätä jollakin tietyllä kellonlyömällä, koska elämä itsessään ei etene kellon mukaan.
***

Miksi kaikki tämä vuodatus? Koska haluan vedettävän rannekellon. Sellaisen Leijona-merkkisen, josta opettelin aikaa lapsena. Olen kyllästynyt digiaikaan.

9.2.04

Keski-ikäistyminen alkaa

Nykyajan nuoret ovat vastuuttomia. He eivät ymmärrä hauskanpidosta mitään. He käyttävät omituisia konsteja päänsä sekoittamiseen. He eivät harrasta liikuntaa, kaikki eivät osaa edes hiihtää. Nuorilla ei ole mitään periaatteita, eivätkä he ymmärrä rahan päälle mitään. He eivät pidä tavallisesta kotiruuasta, vaan syövät pelkästään hampurilaisia. Nykynuoret luulevat olevansa maailmannapoja. He eivät kestä pettymyksiä ja ei-sanoja. Heitä ei saa komentaa, koska he ilmoittavat siitä vanhemmilleen tai lastensuojeluun.

***

Mikä olikaan sen muinaisen kuution nimi, jossa on niitä värineliöitä ja joita yritetään käännellä kukin väriryhmä kokonaiseksi yhdelle kuution sivulle? Löysin viikonloppuna sellaisen kaupasta, mutta sillä oli nyt nimenä jokin ”Magic...jotain”. Muutenkin se tuntuu kädessä kovin heikkotekoiselta, ei ole vanhaa hyvää laatua sekään...

Hiljaa

Harvinaisen täyteläinen viikonloppu. Olen kai tottunut siihen, että viikonloppuisin saa elää rauhassa, eikä kuluttaa voimia tekemiseen. Perjantaina kävi vieraita, lauantaina siivosin aamupäivän, illalla menimme elokuviin, jonka jälkeen vielä ystävällemme istumaan iltaa. Sunnuntaina piti vielä uskaltautua ulos syömään.

Lauantai-iltana nautin lasillisen (oliko se suuri?) punaviiniä ja kaksi sherrypaukkua. Seurauksena oli jälleen kerran koko sunnuntain kestävä kooma. Olen siinä(kin) mielessä naurettava ihminen, että saan krapulan määrättömän pienestä alkoholimäärästä. Olen täysin vakuuttunut, että elimistöstäni puuttuu se jokin entsyymi, jonka pitäisi pilkkoa alkoholia. Se on juuri se sama, jota ei ole osalla japanilaisia ja saamelaisia.

Oloni on vieläkin jähmeä, hidas ja huono. Pitäisi alkaa ajatella, mutta ei tästä tule mitään. Eilen muuten jälleen kerran muistin, miksi olin aikoinaan vuosia juomatta. Ajatus alkoholittomuudesta on alkanut tuntua viime aikoina yhä paremmalta.
***

Tuleva viikko tuntuu rauhalliselta ja miellyttävältä; kalenterissani ei ole yhtään merkintää. Jos tuo pakkanen hieman laskisi, voisin harkita sitä hiihtämistä ihan tosissaan.

7.2.04

Pullaihmiset

Ihmiset pitävät eri asioista. Esimerkiksi suomalainen leivonnainen, pulla, herättää tunteita. On ihmisiä, jotka hekumoivat ajatuksella uunituoreesta pullasta. Uunituoreus on kuulema paras hetki syödä, jos ylipäätään aikoo syödä pullaa. Minusta tuore nisu on tympeää. Se litistyy suussa tiiviiksi littanaksi ja lopulta muuttuu uudestaan taikinaksi. Pulla on parasta, kun se on noin päivän verran kuivahtanut pussissa.

Sitten on pullaihmisiä, jotka eivät halua tarjoilla tai edes nähdä tarjoiltavan pullaa. Tätini esimerkiksi ei laita koskaan sitä tarjolle, koska se on hänen mielestään niin tavallista. No niin on, entä sitten! Isoisäni mielestä paras tapa syödä pulla, on laittaa siihen voita päälle. Makunsa kullakin...Hänen mielestään voi ja läski ovat muutenkin niitä ihmisen tarvitsemia peruselintarvikkeita. Niitä kun saa oikeassa suhteessa, niin ei kärsi näivetystaudista ja jaksaa tehdä töitä. Näin sanoo mies, joka jo pikkupoikana oli savotalla töissä. Ei edes myöhempi valtion valkokaulusvirka saanut mieltä muuttumaan.

Ahdistunut nuori

Edellisestä plogitarinastani voisi päätellä, etten ole nuoruudessa ehtinyt juomiseltani muuta tehdä. Todellisuudessa tein monenmoisia juttuja. Päänsekoittamisen ohella harrastin mm. ahkerasti musiikkia. Halusin soittajaksi. Halusin sitä jopa niin kovin, että muut asiat jäivät pitkäksi aikaa taka-alalle. Esimerkiksi peruskoulun olen mennyt kirjaimellisesti lukematta läpi, vaikka olinkin hyvä oppilas.

Jossakin nuoruuteni vaiheessa minusta tuli aktiivinen seurakuntanuori. Uskovaisia sukulaisia tämä harraste miellytti. Olinhan lähempänä pelastusta, vaikka en tietenkään niin lähellä kuin he omassa liikkeessään kokevat olevansa. No, kestihän sitäkin aikansa. Sitten touhu alkoi ahdistamaan. Kaikki ovat kaikkien kanssa niin imelän hyvää pataa ja silti selän takana parjataan ikäviä ihmisiä. Ja uskovaisten eväät ovat yhteisiä...

Suurimman osan nuoruudestani vietin vain tekemällä tavallisen tylsiä asioita. Maalla vaihtoehdot ovat vähissä. Siksi paras vaihtoehto oli useinkin sulkeutua sekä henkisesti mutta myös fyysisesti omaan huoneeseen. Olin ahdistunut nuori.


Viinahuuruinen nuoruus

Vihreä teemuki pohdiskelee mukavaa aikuista viikonlopunviettoa, ilman teiniyden tuomia velvollisuuksia. No olihan se joskus rankkaa olla nuori. Perjantaisin piti mennä kylille kiertämään rundia. Ne, joilla oli auto, kiersivät p****rallia. Kylille pääseminen oli aina oma vaivansa, mutta sinne oli päästävä. Kesäisin ei ollut homma eikä mikään ajaa pyörällä toistakymmentä kilometriä ”elämää sykkivään metropoliin”, mutta talvella kyyti oli keksittävä vaikka kiven alta. Liftaamalla pääsee pitkälle, iItsellä kun ei ollut ajokorttia (ja sitten kun sen sain, en ollut enää kiinnostunut kylillä hengailusta).

Jäätynyttä pussikaljaa, pakkasessa värjöttelyä, vaihtoehtonuorten vaihtoehtoisia tempauksia (joilla ilmeisesti haluttiin vain ravistella ”junttien” turrtuneita skeemoja)... Ja voi sitä sisäistä huvittuneisuutta, kun koulun "suosituin" tyttö oksensi joka viikonloppu sisuksensa ulos.

Lauantai oli oma lukunsa siksi, että sen perinpohjaiseen toteuttamiseen ei aina ollut rahaa eikä välttämättä jaksinkia. Vaikka nuorenahan sitä jaksoi valvoa vuorokaudet läpeensä. Lauantaisin paikallinen nuoriso siirsi itsensä naapuripitäjän diskoon. Osa porukasta kiersi autolla pihaa, osa juopotteli diskotalon takana tai läheisen sillan alla, osa riehui sisätiloissa ja diggaili bändejä. Jos suunitelmissa oli tulevan lauantain vietto kyseisessä paikassa, täytyi juomapuolen järjestely tehdä jo hyvissä ajoin viikolla. Yleensä viina löysi reittinsä jonkun kaverin isoveljenkumminkaiman kautta. Jossakin vaiheessa yläasteella muuan luokkatoverini myi isänsä valmistamaa kotiviiniä pilkkahintaan. Kysyntä oli kova, vaikka maku siinä litkussa ei ollut mikään makuhermoja hivelevä. Kännin sillä silti sai.

Juopottelua ei voinut oikein aloittaa kotona, joten kaikki putelit oli salakuljetettava. Kovilla pakkasilla ulkonajuopottelu ei edes innostanut, joten salakuljetukset oli hoidettava myös diskotalon sisälle. Reppu on liian ilmeinen piilopaikka, joten se kannatti unohtaa. Hyviä paikkoja sen sijaan olivat takin huput sekä takin päällikankaan ja vuoren väli, johon muuten voi piilottaa mitä vain.

Lauantain viettäminen helpottui olennaisesti siinä vaiheessa, kun ystäväjoukkomme alkoi pariutua täysi-ikäisten kanssa. Juomat ja kuljetukset järjestyivät itsestään. Siinä säästyi ulkonavärjöttelyltä, liian nopealta juomiselta (puolikas Koskenkorva alle puolessa tunnissa voi olla kova pala), ärsyttäviltä kännisiltä tuttavilta...No, tässä vaiheessa koko touhu alkoi tuntua jo niin tylsältä. Onneksi säästyin pahimmilta munauksilta. Toisin kävi ystävälleni, joka kerran kotibileiden tuoksinassa huusi naapurin uskovaisen perheen pihalla toljottaville lapsille: ”S****na, täällä ryypätään!”. Että näin fiksua käytöstä...

6.2.04

Pakko retostella

Olen istunut koneella kuusi tuntia gradun kimpussa ilman taukoja. Aivan säikähdin äsken kun vilkaisin kelloa.

Voi että, kyllä olen hyvä! Työssäni on jo 81 valmista sivua. Siitä puuttuu enää kaksi kappaletta, joista toinen on jo puoleksi työstetty. Tottakai edessä on vielä viilaamista, mutta ensimmäistä kertaa tuntuu oikeasti siltä kuin olisin voiton puolella tässä piinaavassa painissa Goljattia vastaan. Luulen saavani käsikirjoituksen valmiiksi kolmen viikon päässä häämöttävään palautuspäivämäärään mennessä.

Köysi kaulan ympärillä alkaa löystyä.

(Oikeasti minulla ei ole mitään syytä retostella, sillä minunhan piti valmistua jo monta vuotta sitten...)

Buorre beaivi, olbmot!

Ja näitä liputuspäiviähän riittää. Saamen kansallispäivä, mutta myös mummun syntymäpäivä. (Ainakin yliopisto muistaa laittaa saamenlipun salkoon, muista en tiedä.) Mummu ei liene itseään liputa, mutta kortin laitoin eiliseen postiin. Toivottavasti ehtii tänään perille.

Juokaapas nisukahvit minun mummuni synttäreiden kunniaksi ja loppupäivän voitte yleissivistyksen vuoksi tutustua saamelinkkeihin, joita löytyy tuosta oikealta.

Nyt saamenlippu liehumaan, hulabaloobalai...

Tänään on saamelaisten kansallispäivä. Sen kunniaksi vetäkäätte saamenlippu salkoon, ken sellaisen omistaa! Virallisesti tänään saa (vai oliko se että pitää) liputtaa saamelaisalueella. Saa nähdä näkyykö päivä täällä Rovaniemellä mitenkään.

Mahtaisivatkohan naapurit hämmästyä, jos vetäisin pihapiirin salkoon värikkään saamenlipun liehumaan? Eihän minulla tietenkään sellaista ole, mutta voisi olla. Nousisikohan pihalla tunnekuohuja asiaan liittyen, vai suhtauduttaisiinko asiaan neutraalisti? Entäpä mikä mahtaa olla tilanne saamenmaan virallisessa rajakylässä, Vuotsossa? Olisi mukava tietää kuka liputtaa ja kuka ei. Rajapaikoissahan tuollaiset "kansallismieliset" teot saattavat herättää ties millaisia reaktioita.

Liputtamiseen liittyvät lait ja säädökset tuntuvat ainakin näin äkkiseltään hirmu hankalilta, joten ehkä on parempi jättää koko touhu asiaan vihkiytyneiden hoidettavaksi.

5.2.04

Ruuneperi

Runebergin päivä meni. Söin nimikkotortun ja siinäpä olikin kylliksi koko vuodelle. Joskus sanotaan, että joku ”puhuu, kuin Ruuneperi”. Mutta miten se Ruuneperi sitten oikeastaan puhui?

Minun täytyy tunnustaa, että Runebergin kirjallinen tuotanto on jäänyt melkoisen tuntemattomaksi. Epäsuomalaista käytöstä, kun en ole tutustunut suomalaisten tuntojen tulkkiin tämän paremmin! Sopii tietysti miettiä, että niinköhän se Ruuneperi tiesi tavallisen suomalaisen tunnoista mitään...

Tarkka pitää olla

Mieheni huomautti kielenkäytöstäni. Olen hänen mielestään liian epämääräinen etenkin puheissani, mutta myös teksteissäni.

Puhun toisinaan miehelleni sekavia, myönnettäköön. Mutta sille on selitys. Olen päivät yksin kotona graduni kimpussa ja illalla ilostun hänen tullessaan töistä ja käyttäydyn kuin yli-innokas kultainen noutaja; hännän heilutuksen korvaavat sanat, jotka suorastaan pursuilevat suustani kuin liian kovalla paineella tuleva vesi suihkusta.
Tottakai silloin tällöin voi ilmaantua sekavuutta lauseisiin, jos on koko päivän yrittänyt vääntää analyysia kirjalliseen muotoon koneen ääressä. Helposti sitä unohtaa kuinka niitä järkeviä lauseita suullisesti tuotettiinkaan, kun päivä toisensa jälkeen menee kirjoittamista opetellessa.

Ulosanti on ollut minulle hankalaa siitä lähtien kun opin puhumaan. Tuota ennen asiaan liittyviä vaikeuksia ei kuulemma ollut. Minulla ei ole koskaan ollut puhevikaa, vaan itseilmaisuani esti järjetön ujous. Olin suunnattoman estynyt ja jäykkä lapsi. Puhuin harvoin mitään, ja jos jotain sain sanottua, kaduin heti sanomaani. Yleensä sanat tulivat ulos suunnattoman puserruksen, sydämentykytyksen ja punastumisen kera.

Vähitellen olen opetellut puhumaan, tai tarkemmin sanottuna ilmaisemaan ajatuksiani suullisesti. Ilmeisesti parantamisen varaa edelleen on. Tästä lähtien mietinkin kolme kertaa asiat läpi ennen kuin sanon (tai kirjoitan) mitään. Tämä ei silti tarkoita, että lopputulos olisi parempi, ainoastaan ulosannin viive voi kasvaa huomattavasti.

Eikös hitaus yhteiskunnassamme assosioidu voimakkaasti tyhmyyteen? Olnen siis tästä lähtien entistä tyhmempi.

4.2.04

Hukutan kaukokaipuuni kahvimukiin

Kärsin jatkuvasta kaukokaipuusta. Ehkä kärsimys on väärä sana kuvaamaan tilannetta.Kärsimys alkaa varsinaisesti siinä vaiheessa, kun raha loppuu. Eli kutakuinkin kotiovella...

Olen ollut taas niin pitkään aloillani, että pieni maisemanvaihdos alkaa tuntua välttämättömältä. Melkein mikä tahansa maailmankolkka kävisi oikein hyvin. Viime aikoina Espanja on ollut usein mielessä. Espanjan kieli on hieman ruosteessa ja sitä pitäisi terästää...Toisaalta, jos menen Barcelonaan niin siellä puhutaan jotain ihan muuta, kuin espanjaa. Espanjan kielellä pärjäisi tietysti myös Kuubassa. Tuo maa on jo monta vuotta kiehtonut minua, en tiedä miksi. En ole innokas rantaihminen, mutta liekö tässä tapauksessa ne valkoiset hiekkarannat syynä...Takuuvarmaa hiekkarantaa löytyisi ainakin jostain päin Polynesiaa. Jokin aika sitten suunnittelin ratsastusretkeä Mongoliaan. Se ei ole enää tämän hetken ykkösjuttu, mutta en vielä unohda sitä kokonaan. Muita pidemmän aikavälin suunnitelmia on, että voisin asua Kreikassa tovin ja pääsisin taas New Yorkiin.

Ainoa ongelma suunnitelmien toteuttamisessa on siis raha. Niin, vaikka luulisi sitä jo nykyaikana kaikilla olevan. Suunnitelmia on hyvä olla, jos yhtäkkiä koen äkkirikastumisen. Helpotusta akuuteimpaan kaukokaipuuseen saa, kun juo kahvia Myyrä-mukista, jonka ostin pari vuotta sitten Prahasta. Tescon tavaratalossa oli kokonainen Myyrä-osasto! Tämän mukin arvoa ei rapista edes se, että nyt näitä samaisia astioita saa myös lähes jokaisesta Suomen puodista. Valtameren taakse haikailessani otan kahvituopposen, jossa lukee klassinen ”I (sydän) NY”.

Jaahas, nyt on tyydyttävä käymään vain Tampereella... sinnekin menen vasta parin viikon päästä.

***
Pieni huomio urheilusta: Jos joku vielä joskus rohkenee väittää, ettei ratsastus ole liikuntaa saati urheilua, tekee suuren virheen. Kehotan menemään tunniksi harjoittelemaan perusratsastusta eli istuntaa ja muuta ”leppoisaa”. Katsotaan sen jälkeen uudestaan...


En halua

Tuli taas katsottua aamu-tv:tä. Ja taas oli tehty uusi tutkimus (niitähän satelee aina vähän väliä). Tutkimuksen mukaan nuoret aikuiset uupuvat jo joko työuransa alkuvaiheessa tai jopa ennen työelämän alkua. Uupumuksen taustalla eivät ole yksistään työhön liittyvät paineet, vaan elämästä kumpuavat suorituspaineet. Nuoret aikuiset (eivät kaikki, yleistäminen on aina pahasta) haluavat kaiken heti tässä ja nyt; kokemuksia, rahaa ja täydellisiä ihmissuhteita. Jos jotakin jää saavuttamatta, tulee riittämättömyys ja uupumus.

Nuorten uupumus kuulostaa jotenkin vaaralliselta. Toisaalta, ihminen on outo olento, ja usein elämä alkaa maistua ja sen mielekkyyttä miettiä vasta kun oma (mielen)terveys horjuu. Siksi en menisi tuomitsemaan tuota uupumispelkoa suoralta kädeltä, koska siinä voi olla myös jotain hyvää. Kansantaloudellisesti työssä käyvien sairaiden tai uupuneiden ihmisten hoito on rasite, mutta yksilöille eli ihmisille pakon edessä pysähtyminen voi kääntää koko elämän suunnan parempaan päin. Itse asiassa ihminen ilman kriisejä ja pysähtymisiä on minulle kauhistus.

Itse joudun miettimään joka päivä mitä oikeasti haluan tältä elämältä. Ja mitä enemmän sitä mietin, sitä pienempiä asioita haluan. Kaikki tämä ympärillä oleva tuntuu välillä liialta, liian paljolta. En ole tehnyt mitään niin hyvää elämässäni, että ansaitsisin tämän kaiken.

Tunnen huonoa omaatuntoa elintasostani.

(Todennäköisesi tunne on ohimenevä ja huomenna suunnittelen jälleen remonttia ilman omantunnontuskia. Ristiriitainen on ihminen.)

3.2.04

Onnellinen

Erinäisten yhteensattumien kautta käsiini kopsahti Dalailaman ja Howard C. Cutlerin Onnellisuuden taito - kirja. Kirjan kirjoittajista Cutler on psykiatri ja Dalailama henkinen johtaja (jonka kaikki tuntevat). Ensimmäisen kappaleen nimi on kuvaavasti Elämän tarkoitus - Oikeus onneen. Elämän tarkoitus on onnen etsintä, siinä sanotaan. Ja että jokainen voi olla onnellinen.

Mutta tämähän ei sovi lainkaan länsimaiseen/suomalaiseen/varsinkaan lappalaiseen ajatteluun. Eihän siinä ole mitään hienoa, jos on onnellinen. Eihän onnellinen ihminen voi olla luova! Onnellisissa ihmisissä on ainakin minun mielestäni jotain vikaa. He huijaavat, ovat olevinaan onnellisia. Kiusaavat meitä onnettomia maan matosia. Onnelliset ihmiset ovat jotenkin pinnallisia ja vajaita; eiväthän he tiedä mitään kärsimyksestä, eli elämästä.

Tottakai tunnistan oman typeryyteni tässä asiassa. Mutta näin kieroon olen kasvanut. En voi nauttia edes toisten onnesta, vaan kateellisena pihisen onnellisen ihmisen vieressä.

Cutler toteaakin (s. 24), että hänen on psykiatrina varsin hankala ymmärtää ajatusta, että onnellisuus olisi jokin saavutettavissa oleva päämäärä. Sen sijaan hän (ja ilmeisesti monet muut samalla alalla toimivat) ovat tulleet siihen lopputulokseen, "että enin mitä voi toivoa [mielenterveyspotilaiden kohdalla], on hysteerisen epätoivon muuttuminen tavalliseksi onnettomuudentunteeksi." Potilaiden onnellisuus on jotain täysin ennenkuulumatonta.

***
Tämä on jo toinen elämän tarkoitus, jonka olen löytänyt. (Se toinen oli tämännäköinen.) Kylläpäs näitä nyt ropisee. Mutta ei huolta, etsintä jatkuu.

Vanhus tulee

Äsken kolatessa se tapahtui. Noidannuoli lamaannutti minut täysin. Jäin saman tien niille sijoilleni kumaraan ja haukkomaan henkeä. Tämä on tapahtunut aikaisemminkin; 1991 tarjoilijana ollessani retkotin olutkoria liian epämääräisesti ja vuonna 1995 Särkänniemeen mennessä nostin lasta vaunuista huonossa asennossa. Pienempiä selkäväännöksiä tapahtuu tämän tästä, mutta nämä lamauttavimmat hetket ovat melko harvassa.

Vanhenen. Se on tosiasia, josta ruumiini muistuttelee tämän tästä. Eilen olin vähällä ostaa ryppyvoidetta, mutta koska purkin kyljessä luki "ei suositella herkkäihoisille", jätin väliin. Mikä ihmeen ryppyvoide se sellainen on, joka kiristää naamaa entisestään? Nämä ovat taas niitä "mieluummin - kuin " - asioita. Mieluummin rypistyn kuin kiristyn.

Toivottavasti selkäni tästä oikenee vielä tämän päivän aikana. Auts.

2.2.04

Eikomus

Eikomus on tilanne, jossa on aikonut tehdä jotain, mutta saman tien päättääkin olla tekemättä.

Hiihtoeikomuksia on aika usein. Viimeksi tänään aioin lähteä hiihtämään, mutta käännyin ovella takaisin.

Kahvinkeittoeikomuksia on joka päivä; juuri kun olen kaatamaisillani kahvivettä koneeseen, alkaakin tehdä mieli teetä.

Kävelyeikomus on hankala. Juuri kun on mielessä, että kävelen tuonne minne silmät katsoo, tuleekin käännyttyä yllättäen toisaalle jostain ihmeen mielijohteesta. Siinä menee helposti jalat solmuun. Tilanne muistuttaa hämärästi sitä epätoivon hetkeä, kun juo lasista nestettä, joka ei olekaan sitä miksi luuli; maidon sijasta suuhun tuleekin piimää tai kylmäksi luultu juoma onkin lämmintä.

Nyt yritän jatkan elämääni, joka tuntuu olevan yhtä suurta eikomusten sarjaa.

Kriisin paikka

Pankissa käytyämme ja myönteinen vastaus repussa ryttääntyen astelemme luottavaisin mielin kohti kesää. Tuolloin alkaa kodissamme täydellinen remontointi. Seinät pysyvät paikoillaan, mutta lähes kaikki muu muuttuu.

Muutama vuosi sitten laitoimme mieheni kanssa valolistoja keittiöön. Seurauksena oli henkilökohtaisuuksiin saakka mennyt riita, joka päättyi yhteiseen päätökseen olla koskaan rakentamatta taloa. Haluamme mieluummin elää seesteistä parisuhdetta hamaan mummouteen ja pappouteen saakka kuin kiristellä hermoja lankunpätkien ja porakoneiden keskellä.

Oli myös eräs hyllyprojekti. Päätimme ostaa seinähyllyn olohuoneeseen. Kului vuosi, ostimme lankun puuliikkeestä. Puoli vuotta kului ja toin prismasta petsin. Siitä muutaman kuukauden kuluttua lankku oli petsattu. Sopivia pidikkeitä etsin koko tuon ajan ja lopulta löysin; viimein hylly saatiin seinälle kahden ja puolen vuoden jälkeen. Hylly ehti olla seinällä kuukauden, kunnes otin sen pois tapetoinnin tieltä. Nyt hylly on varastossa.

Tätä taustaa vasten tuleva remontti hieman hirvittää.

Kuka on kukin?

Minäkin ajattelin laatia itsestäni listan. Aivan. Juuri siksi, että kaikki varmasti tunnistavat minut kadulla.

- olen nainen
- olen juuri sopivan ikäinen
- minulla on pitkät hiukset; noin 4-vuotiaana ne olivat lyhyet, koska äitini ei ehtinyt viemään minua ensimmäiselle kampaajakäynnilleni ja siksi menin sinne isän kanssa
- hiukset ja silmät ovat samanväriset (tummanruskeat)
- olen pitkä ja painoindeksin mukaan normaali
- opiskelen ja enimmäkseen pidän siitä
- teen töitä harvakseltaan ja pidän myös siitä
- haluan työskennellä yksin ja vapaasti
- asun luhtikerrostalossa, mutta oikeasti haluan 1950-luvun rintamamiestalon ja pari hehtaaria maata
- en pidä ryhmätöistä
- pidän rakentavasta keskustelusta, mutta en siitä, jos joku väittää tietävänsä millainen ihminen olen
- harrastan musiikkia, ratsastusta ja muuta liikuntaa
- luen kirjoja ja ostan mielelläni kirjoja (varsinkin alennusmyynneistä)
- kuuntelen eri musiikkigenrejä, mutta inhoan Popedaa, Eppu Normaalia, Kaija Koota, Laura Voutilaista, Tommi Läntistä ja keinotekoista rn’b:a
- pidän kengistä, myös korkokengistä
- minusta on joskus hauskaa korostaa omaa sukupuolista merkkiäni ja siksi käytän korkokenkiä
- en ole hyvä kokki, mutta karjalanpiirakat onnistuvat aina
- inhoan imurointia
- pidän talvesta
- pidän hiljaisuudesta, tuulesta ja korkeista luonnonmuodostelmista; pidän myös suurkaupungeista, koska siellä kukaan ei välitä kuka olen
- ahdistun välillä ja tunnen oloni turhaksi/tukalaksi
- olen visuaalinen ihminen, (lay out ennen kaikkea)
- katson televisiosta poliisisarjoja ja dokumentteja
- hyväksyn homoliitot ja heidän adoptio-oikeuden; kannatan tasa-arvoa kaikissa parisuhteissa
- olen pitkäpinnainen, mutta toisinaan en
- unissani olen usein hukkumassa tai juoksen karhua pakoon; kettu tai susi pelastavat minut kiperistä tilanteista (myös hukkumiselta)
- minulla on lievä tinnitus oikeassa korvassa, mutta se vaivaa vain flunssan aikana
- nukun vähän (menen myöhään nukkumaan ja herään aikaisin)
- pidän kahvista ja teestä
- en tupakoi
- minulla on kaksi kissaa

Hmm...taisin löytää itsestäni sellaisia ominaisuuksia, joita en tiennyt olevankaan. Hyödyllistä tai ei, mutta tulipahan tehtyä.

Tulevaisuuden mummelit ja paapat

Nykyään vanhainkodeissa ja palvelutaloissa ei ole tietokoneita saati nettiyhteyksiä (ainakaan asukkailla). Ja onkos tuo ihme, kukapa niitä käyttäisi. Vaan entä sitten, kun nykyiset 20 – 30-vuotiaat joutuvat vanhainkotiin? Jokaisella blokkaajalla täytyy olla suora verkkoyhteys omasta kömmänästään maailmalle. Mummoblogeja lisää! Ja chatit tietysti tuovat vaihtelua, jos naapurihuoneen asukas käy hermoille. Elämä on mukavaa myös himopelaajille. Ei muuta kuin koko omaisuus sileäksi maailmanlaajuista vedonlyöntiä harrastaen ja loput voi tietysti sijoittaa arvopapereihin tai osakesalkkuun. Ei jäisi perintöä sukulaisille riideltäväksi.