Pitkien ihmisten maailma

Tuuban myötävaikutuksella kirjoitan pituudesta (kts. alempaa). Minä olen pitkä. Tai en ole pitänyt itseäni niin kovin pitkänä, vaikka 7-vuotiaana olin jo 144 cm:ä. Se nyt vaan meni niin, että minä kasvoin ja lopetin sen 173 sentin tienoilla. Enimmäkseen tästä pituudesta on ollut hyötyä. Moniin paikkoihin minun ei tarvitse kurkotella tai käyttää tuolia korokkeena. Koroketta tarvitsee vain, kun vaihtaa lampun kattovalaisimeen. Pituuden ansiosta en tarvitse akrobaattisia muodostelmia, kuten 160 senttinen tuttavapariskunta. Asunnon korotettu sisäkatto kun on korkealla, ainakin tuon mittaisille. Neuvokkaina he laittoivat miehen seisomaan tuolille ja emännän kieppumaan miehen hartioille. Ja lamppu tuli vaihdettua, vaikka se vaatikin kohtuuttomasti sydämen tykytystä. Pituudesta on myös se hyöty, että sillä saa uskottavuutta ja auktoriteettia. Vaikka olo tuntuisi luuserilta, niin tällä metrimäärällä voi heittää tuikean katseen ja se hiljentää useimmat piipittäjät.

Huonona puolena pituudessa on se, ettei itseään saa kovin kompaktiin pakettiin. Esimerkiksi autot ovat sellainen paikka, siis pienet autot. Kyllähän sitä voi taitella itsensä muutamalle vekille ja asettautua pienen Fiatin takapenkille, mutta on eri asia, kuinka kauan siinä voi istua saamatta veritulppaa. Eivätkä edes lentosukat auta tässä tilanteessa.

Oma pituuttaa ei yleensä tule ajateltua. Kaikkihan ovat vähintään 160 cm:ä! Niinhän sitä luulisi. Tästä sain taas tänään hieman nolon muistutuksen. Olin lähdössä yliopistolta, naulakolla pyörähdin pitkien takinliepeitteni kanssa ja tulin kahmaisseeksi lyhytkasvuisen ihmisen osittain takkini alle. En vain ollut huomannut tätä n. 70 cm:ä pitkää kulkijaa selkäni takana. Sattuuhan sitä, mutta kyllä hävetti.