Sekalaisia ja lapsellisia mietteitä

Sain tyttäreni ollessani 20-vuotias. En ollut teiniäiti, mutta silti sain kuulla tuntemattomilta mummoilta huomauttelua (busseissa, kaupungilla) elämäni pilaamisesta. Se oli äärimmäisen loukkaavaa, sillä lapsi oli toivottu ja elin tuolloin siihenastisen elämäni parasta aikaa.
***

Perheemme koostuu kolmesta erillisestä ihmisestä; mies, minä ja tytär. Jokaisella meistä on oma elämämme elettävänämme, ja olemme kasvattaneet lastamme ja suhtautuneet häneen aina ihmisenä. Hän on yhtä olennainen osa perhettämme kuin minä tai mieheni. Olemme olleet johdonmukaisia ja järkeviä kasvattajia, ja tyttäremme on yhtä paljon kasvatuksemme, geeniemme kuin oman persoonallisuutensa summa.
***

Vauvakuume on sitä potemattomille täysin käsittämätön asia. Suunnitellessamme lasta podin vauvakuumetta, ja lapsi tuntui luonnolliselta jatkeelta suhteellemme. Toki olimme äärimmäisen nuoria, kokemattomia ja lapsellisia itsekin, mutta jälkeenpäin tarkastellen kaikki tuntuu tarkoituksenmukaiselta. Koskaan tuon jälkeen en ole kokenut enää samanlaista voimakasta tarvetta lisääntyä. En silti pistäisi vastaan, mikäli perheenlisäystä alkaisi kuulua. Olisihan se mielenkiintoista testata olisinko (ja millä tavalla olisin) erilainen vanhempi ja äiti nyt, kuin kymmenen vuotta sitten.