Maanraossa

Olen viime aikoina lähetellyt työhakemuksia. Ennen hakemuksen lähettämistä olen yleensä ottanut yhteyttä kyseiseen paikkaan. Ellei minua ole jo tässä vaiheessa nujerrettu, olen kirjoittanut itsestäni markkinointikirjeen. Se ei olekaan mikään helppo homma. Ei sellaiselle ihmiselle, jolle on aina opetettu, että itseään ei saa korostaa, ettei luulla ylpeäksi. Olen ollut jo varhain tietoinen siitä, että vaatimattomuus ei kaunista ja siitäkös olen joutunut törmäyskurssille muutamien perheenjäsenten kanssa. No, se siitä. Mutta turhasta vaatimattomuudesta eroon pääsy on vaikeaa.

Nyt on tullut aika, jolloin täytyy ottaa yhteyttä näihin kirjeen saaneisiin paikkoihin. Työtä hakiessa mieliala vaihtelee hurjasta itsevarmuudesta säälittävään nuhjakkeeseen. Miksi ihmeessä ihminen vapaaehtoisesti haluaa, että hänet teilataan tämän tästä hyvin heppoisin perustein...

Työtä tarjoaviin paikkoihin ilmeisesti valitaan henkilö, joka huolehtii yli-innokkaista työnhakijoista eli niistä, jotka hakemuksen lähettämisen jälkeen vielä piipittävät puhelimessa. Yli-innokkaille hakijoille on aina jokin vastaus valmiina. Ellei riitä, että ”emme nyt tarvitse tällä hetkellä uutta työvoimaa”, niin viimeistään koulutuksen määrän kommentoiminen ahdistaa työnhakijaa: ”Olet liian koulutettu”. Vai niin, enkä ole vielä edes valmistunut!