En halua

Tuli taas katsottua aamu-tv:tä. Ja taas oli tehty uusi tutkimus (niitähän satelee aina vähän väliä). Tutkimuksen mukaan nuoret aikuiset uupuvat jo joko työuransa alkuvaiheessa tai jopa ennen työelämän alkua. Uupumuksen taustalla eivät ole yksistään työhön liittyvät paineet, vaan elämästä kumpuavat suorituspaineet. Nuoret aikuiset (eivät kaikki, yleistäminen on aina pahasta) haluavat kaiken heti tässä ja nyt; kokemuksia, rahaa ja täydellisiä ihmissuhteita. Jos jotakin jää saavuttamatta, tulee riittämättömyys ja uupumus.

Nuorten uupumus kuulostaa jotenkin vaaralliselta. Toisaalta, ihminen on outo olento, ja usein elämä alkaa maistua ja sen mielekkyyttä miettiä vasta kun oma (mielen)terveys horjuu. Siksi en menisi tuomitsemaan tuota uupumispelkoa suoralta kädeltä, koska siinä voi olla myös jotain hyvää. Kansantaloudellisesti työssä käyvien sairaiden tai uupuneiden ihmisten hoito on rasite, mutta yksilöille eli ihmisille pakon edessä pysähtyminen voi kääntää koko elämän suunnan parempaan päin. Itse asiassa ihminen ilman kriisejä ja pysähtymisiä on minulle kauhistus.

Itse joudun miettimään joka päivä mitä oikeasti haluan tältä elämältä. Ja mitä enemmän sitä mietin, sitä pienempiä asioita haluan. Kaikki tämä ympärillä oleva tuntuu välillä liialta, liian paljolta. En ole tehnyt mitään niin hyvää elämässäni, että ansaitsisin tämän kaiken.

Tunnen huonoa omaatuntoa elintasostani.

(Todennäköisesi tunne on ohimenevä ja huomenna suunnittelen jälleen remonttia ilman omantunnontuskia. Ristiriitainen on ihminen.)