Kurkkaus ja kiitos

Avasin koneen ensimmäisen kerran kahteentoista päivään. Hetkinen, mitenkäs tämä taas toimikaan?

Joulu oli kaunis ja rauhallinen. Nyt tulee puuttellinen kiitoslitania:
Kiitos miehelleni elokuvista ja musiikista. Kiitos äidille jouluruoasta, kiitos veljenpojille elämänilosta. Kiitos veljelleni ja hänen vaimolleen oudosta tikkukaramellista, jonka sisällä oli oikea skorpioni ja maistui tequilalle. Kiitos anoppi nahkatumpuista, niitä tarvitsee täällä pakkasessa. Kiitos tyttärelleni jouluisesta rasiasta. Kiitos ystävilleni Tampereelle, erityiskiitos ystävättärelleni tapetoinnin onnistumisesta!

Voisin jatkaa listaa vielä vaikka kuinka, mutta enpä taida. Sen sijaan hiippailen alakertaan, yritän ratkaista tyttäreni kanssa ps2:n Kuninkaan paluu-pelin Pelennorin kentän arvoitusta. Siis miten tappaa olifantti, jos sitä ei voi ampua? Juuri sopivaa ajankulua joulunajaksi. Niin, ei se vielä ole ohi! Loppiaiseen on vielä melkein viikko.

Tänään sitten paukutellaan raketteja ja valetaan tinoja, eikös juu?

Luistelemaan eli sinne ja takaisin

Ajattelin tänään mennä luistelemaan. En ole luistellut ainakaan kahteen vuoteen. Luistelulla tarkoitan ihan oikeaa jäällä viilettämistä, rullaluistelua ei tähän lasketa. Mutta sitten se alkoi, hurja lumisade. Olin jo luistimet kädessä pihalla mutta takaisin oli käännyttävä, koska tuiskulta ei eteensä nähnyt. Harmitti niin vietävästi. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut mennä vaikka vain kiusallanikin, kun olin kerran valmistautunut luistelemaan. Toisaalta voin mennä huomenna tai milloin vain, koska luistimet ovat eteisessä odottamassa eikä niitä tarvitse enää kellarista hakea. Aloin kuuntelemaan musiikkia.

Ehdoton suosikkini on edelleen, kuten eilenkin, Liekki. Sitä jaksaa kuunnella uudelleen ja uudelleen. Mutta vaihtelu virkistää ja päätin siis perehtyä kummitädiltä joululahjaksi saamaani Hidria spacefolkin levyyn. Ensimmäisellä kuuntelulla musiikki kuulosti varsinaiselta etnoprogelta. Ja sitä se oli myös toisella kerralla... Onko se hyvä vai huono asia, enpä tiedä. Uudet levytuttavuudet ovat aina mukavia.

Levyhyllyä rapistellessani löysin uuden levyn tai ainakaan en muista nähneeni mokomaa aiemmin. Liekö edes minun. Se näytti tavalliselta kotipolttoiselta tuotteelta, ei nimeä eikä mitään muutakaan selvitystä sisällöstä. Se täytyi siis kuunnella. Kävi niin, että totuus oli karua totuutta eikä ihmeellistä tarua. Levy paljastui orkesterimme konserttitaltioinniksi lokakuulta. Äänitys ei ole kovin laadukas, mutta muuten oikein hyvää musiikkia. Soittaessa ei varsinaisesti tiedä mitä oikeastaan soittaa. Kuulokuva kokonaisuudesta jää hyvin olemattomaksi. Hyvin kuuluivat klarinetit selviävän Borodinin Polovetsialaisista tansseista, vaikka ensimmäisellä harjoittelukerralla soitto oli enemmänkin ”tuhituhikolikoli” ääni sinne, toinen tänne.

Selvisipä siis sekin mitä tuli tehtyä muutama kuukausi sitten.

Arki

Joulu on vietetty ja jälleen pitäisi päästä mukaan arkiseen elämänrytmiin. Olin ollut viime vuonna kilttinä, koska joulupukki toi vain hyviä lahjoja mm. Liekin CD:n. Se on kauttaaltaan hieno levy, joskin kotelon retro ulkoasu kävi välillä ilkeästi silmään. Retro on muotia.

Aivot pitäisi käynnistää ja viritellä sopivaan arjen toimintavalmiuteen. Onneksi pääsin jo pois äitini nurkista ja voin pyöriä omissa nurkissani niin kuin haluan. Ja viritellä aivojani...Viikon liikunnattomuus ja passiiviset kävelylenkit kolottavat jo jäseniä. Tänään viimeinenkin lihaksen hiven muuttuu pullataikinaksi. Asiaan täytyy saada parannus.

Jännitystä elämään

Jouluaatto. Nyt kyllä jännittää...

Sähläyksiä ja kulttuurin pureskelua

Blogimme ulkonäkö muuttui yllättäen ja on vielä toistaiseksi melko valju, ei linkkejä eikä mitään hienouksia. Tästä kaikesta ilosta kiitos kuuluu minulle. Mutta malttakaahan rakkaat lukijat, me teemme tästä entistä ehomman ja lukuhetkistänne miellyttävämpiä kuin olette osanneet hurjimmissa unissannekaan toivoa. Muistakaa, että sisältö on aina pintaa tärkeämpää.

****************

Olen saanut parin päivän aikana suuren kulttuuriannoksen, jonka sulatteluun menee muutama hetki. Torstaina kävin katsomassa tämän elokuvan ja eilen tämän näytelmän. Molemmat ovat varsin laadukkaita, joten niitä ei sovi noin vain unohtaa. Täytyy miettiä...

Elokuvaa katsoessa koin flashbackin taannoiseen uneeni, jossa taistelin niitä hurjia nahkasiipisiä olentoja vastaan...

Valinta

Nyt on niin, etten enää kirjoita kuten haluaisin. On käynyt ilmi, että Tuuban lukijoista osa tuntee minut ja minä heidät. On siis valittava jatkanko samaa linjaa, vaihdanko tyyliä vai perustanko täysin uuden blogin ja yrittäisin sitten säilyttää anonymiteettini? Kiperä kysymys.

Toisaalta.. olen jo paljastanut synkän puoleni, enkä voi enää kumota tai perua omia kirjoituksiani, joten edes jonkinlaisen uskottavuuden säilyttääkseni linja jatkukoon samana siihen päivään, kunnes kyllästyn tai kuolen.

En ehkä kirjoita enää ahdistavista päivistä, painajaisista ja elämän raadollisuudesta. Ehkä kirjoitan. (Älä kirjoita, sanoo kohta joku.) Alkujaan aloin kirjoittaa nettipäiväkirjaa terapiamielessä, joten miksi suotta muuttaa alkuperäistä ideaa vain sen vuoksi, että jotakuta hyvänpäiväntuttua kirjoitukseni saattavat hämätä... En tiedä vielä mitä Tuuballe tapahtuu tulevaisuudessa. Onneksi kaikkea kirjoitettua ei tarvitse uskoa tai ottaa niin tosissaan, kuten valistuneimmat ihmiset tietänevät.

***
Kuulin juttua kyliltä, jotta juttuni ovat huonontuneet. Mutta kun tämä lyijynraskas pimeys kerta kaikkiaan painaa pienen ihmisen mielen maahan, niin eihän tässä enää jaksa ajatella enää yhtään mitään. Taas toisaalta, minun on pakko kirjoittaa, jotta pysyn edes jotenkuten järjissäni kaamoksen yli. Väsymys varmasti näkyykin teksteistäni. Odottakaahan kun tulee tammikuu. Se on yleensä pahinta aikaa, vaikka valon määrä alkaakin lisääntyä jo ensi viikolla.

***
Joulumieli on katossa. Ystäväni soitti Tampereelta, hän tulee alkuviikosta kylään! Tämä ihana ihminen matkustaa 683 kilometriä nähdäkseen minua!

Oi onnea, ihan hymyilyttää.

Vanhusmietteitä

Jaa, mihinköhän sitä onkaan tullut tuhlattua elämänaikaa viime päivinä?

Eilen seisoin kaupan liha- ja kalatiskillä ja tuijottelin siikoja siinä odotellessani. Edessäni oleva mummo valikoi eri silakka- ja kinkkulaatuja kuin irtokarkkeja: "Saisinko tuota valkosipulisilakkaa neljä filettä... ja tuota lasimestaria voisit laittaa semmoisen kymmenisen filettä... ja saisinko vielä tuota ylikypsää palvikinkkua sata rammia... ja..." Sitä jatkui ja jatkui. Viimein tuli vuoroni, ja siihen mennessä olin jo kahdeksan kertaa ehtinyt unohtaa mitä pitikään ostaa.

Vanhukset ovat hupaisia. Täällä Rovaniemellä vanhuksilla on tapana tapailla toisiaan paikallisessa ostoskeskuksessa. Muualla Suomessa nuorisoa roikkuilee ostarilla, täällä karvalakkipapat valloittavat kaikki paikat, ja "että duoda-duoda" vaan raikuu. Milloinkahan joku tuo mukanaan pöydän ja tammipelin?

Kuulin tarinan satakolmevuotiaasta, joka kaatui kotonaan ja mursi lonkkansa. (Tätähän tapahtuu kuulemma aika usein.) Lääkärit olivat jo valmiit tekemään lonkkaleikkauksen, jolloin tämä mummo tuhahti lääkäreille:" Äläkää nyt hulluja puhuko, että näin vanhaa alatta leikkamhan!" Eikä leikattu.

Tällä hetkellä taustalla soi Tango-orkesteri Unto: Finnish tango, featuring Maria Kalaniemi, 1999. Avarasylisen naisen laulu (Anna-Mari Kähärä / Anna-Leena Härkönen) sopiikin tähän vanhus-teemaan (tai sitten ei, mutta on silti varsin hupainen):

"Rakastan tottakai miestäni niin
(vaan muutamaa muutakin myös)
Ei varmaan se rakkaus yhteen
estää voi myös muitakin rakastamasta

Uskollinen oon -tietenkin!
(tai miten sen nyt ottaa)
Jos toisinaan muuallakin pistäydyn,
ei kaada se kai maailmaa

Kerto:
Mut mieheni kanssa kun oon syleilyssä
niin muita en muistele yhtään
Silloin on maailmassa yks ainoastaan
ja yhden vain silmissäin nään

---
Kaikista tapaamistani
tiedä ei mieheni tuon taivaallista
Ja miksi sen hänelle kertoisinkaan
kun ilmankin on onnellista

Ja hyötyä mitään ei varmaan oo siitä
jos alkaa näin antautuvaksi
Tai ehkäpä sittenkin -kuka sen tietää?
Se vanhuutta vie kauemmaksi"

(Niin, lauluhan kertoo kuvitteellisista avarasylisistä naisista, jollaisia ei ole oikeasti olemassakaan.. Ja laulussa on vielä yksi säkeistö, joka puuttuu tästä. Kuunnelkaa tuota levyä, hieno on se.)

***
Joskus pelkään, että minusta tulee katkera vanhus. Katkera siksi, etten osannut elää tätä elämää. Todennäköisesti minusta tulee samanlainen kuin äidinäidistäni; kärttyinen, kireä ja pahantuulinen ämmi. Toivottavasti olisin kuin isänäitini, joka vielä yli 80-vuotiaana piristi elämäänsä värjäämällä hopeanharmaan tukkansa kirkkaanpunaiseksi. Niin, hän oli se meidän perheen kovia kokenut saamelainen. Kaikista koettelemuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) hän oli positiivinen ja elämäniloinen kuolinpäiväänsä saakka.

Okranpunainen väsymys

Tänään on ollut väsymyksen päivä. Jossain vaiheessa yöllä havahduin siihen, että en ollut täysin hereillä, mutta en nukkunutkaan.

Olin välitilassa. Sitä kesti tunnin, ehkä neljä. En uskaltanut vilkuilla kelloa.

Tiesin, etten nuku, mutta tiesin myös sen, että jos yritän pakottaa itseni nukkumaan, niin siitä ei tule yhtään mitään. Niinpä olin liikkumatta paikoillani. Hieman paniikissa odotin tätä väsymyksen päivää, mutta ei tämä nyt niin kauhea ollutkaan. Sellainen 7+. Sain sentään tällä kertaa torjuttua kaikki pahat ajatukset, ne pahimmat, jotka syntyvät öisen välitilan aikaan.

***
Keskiluokkaisen päiväni tärkein päätös ja teko: tapetti.
Se on okranpunainen, jossa on ripaus kultaa. Ei liian tumma, eikä liian imelä. Ei kukkia, palloja tai raitoja.

Pakkasenergiaa

Kun lämpömittarin elohopea painuu alle –20 asteen, minun energiatasoni nousee huimaa vauhtia. Eilen huomasin, että yleensä niin jurnuttava lellikkipolleni oli myös kuin uudesti syntynyt. Oli ilmeisesti tyytyväinen, kun oli tullut kasvattaneeksi niin hurjan talvikarvan: ”Siinäpähän värjöttelette kylmissänne kurjat lämminveriset nirppaturvat”.

Tulin kotiin kymmenen aikaan illalla. Olin niin täynnä tarmoa, että kellon jo käydessä kahtatoista puuhailin vielä sitä sun tätä. Aamulla heräsin jo kuudelta, vaikka olisin voinut nukkua kahdeksaan. Ei kukkokaan käskien laula, joten nousin ylös. Mitäpä sitä turhaan itseään hiertämään lakanoiden välissä, kun ei nukuta. Tänään pakkanen on hieman lauhtunut, mutta lunta tuiskuttaa vaakatasossa ja viima pitää huolen, ettei ilma varsinaisesti tunnu lämpimältä. Tällaisia päiviä ei näin nykyaikaisen säävaihtelun nimissä kovin usein ole, joten nyt on otettava kaikki ilo irti.

Olen joskus tullut siihen tulokseen, että ulkoilman vältteleminen pakkasella on useimpien ihmisten kohdalla vain laiskuutta. Pitää pukea vaatteita päälle! Luulisi ihmisten näillä leveysasteilla jo oppineen, että pakkanen puree. Eipä kai. Näin pari tuntia sitten teinejä bussipysäkillä ilman pipoa, käsineitä ja olipa muuan tyttönen takki auki. Mutta menköön tämä teiniyden piikkiin...

Lopuksi vielä: Kaikki ihanat miehet, käyttäkää pitkiä kalsareita. Nykyään ei tarvitse tyytyä Black Horsen siniruutuisiin, kun voi humoristisesti pukeutua sarjakuvahahmoin koristeltuihin vetimiin. Jälleen kerran ikiviisasta mummuani siteeraten: ”Pitkät ruojut säästää monelta vanhuuen riesalta”.

Terapiaa?

Hieman epäröin tehdä tuota Inkan suosittelemaa testiä, mutta lopulta uskaltauduin.

Tulos: Suuri osa näytti olevan "moderatea", paranoid, schizotypal, depentent ja avoidant olivat "high". Näistä parhaiten minua kai kuvaa avoidant:

"Avoidant personality disorder is characterized by extreme social anxiety. People with this disorder often feel inadequate, avoid social situations, and seek out jobs with little contact with others. They are fearful of being rejected and worry about embarassing themselves in front of others. They exaggerate the potential difficulties of new situations to rationalize avoiding them. Often, they will create fantasy worlds to substitute for the real one. Unlike schizoid personality disorder, avoidant people yearn for social relations yet feel they are unable to obtain them. They are frequently depressed and have low self-confidence."

En ole tuloksesta lainkaan ylpeä. Miten minusta tämmöinen tuli? Piti tulla onnellinen ja tasapainoinen. Sosiaalisuuskin oli toivomuslistalla.
***

Tänään on ollut hyvä päivä. Valitsin tummanvioletin tapetin olohuoneen yhteen seinään. Sen olisi tarkoitus piristää, mutta ainakin tässä valossa se näyttää kovin synkältä, melkein mustalta. Ehkä keltainen olisi sittenkin parempi? Tai punainen. Tai harmaa. Värikäs? Mansikkakuvioinen, marjainen... vihreä? Tapetin valitseminen on maailman vaikeinta. Siis heti ajattelun ja sukeltamisen jälkeen.

Psykologin sohvalla

No huh, huh. Kävin heti näin aamutuimaan tekemässä psykologisen testin. Enpä olisi arvannut olevani paranoidinen. Syy tietysti voi olla siinä, että en ymmärtänyt kaikkia kysymyksiä oikein.

Kyllä minä tiedän, että nyt siellä sitten tietokoneiden ääressä puhutaan minusta vaikka mitä...

Edelliset elämät

Olen toistaitoinen edellisten elämien etsinnässä. Melko todennäköistä olisi, että olen jossakin vaiheessa ollut merimies, joka on kuollut hukkumalla.

Minulla on mereen kahtalainen suhde. Voisin tuijotella tuntikausia ulapalle ja mietiskellä aaltoja. Voisin uida loputtomasti aavalla merellä tai purjehtia maailman tappiin asti. Kuitenkin meri tuntuu nielaisevan minut hetkenä minä hyvänsä. Liian voimakas eläytyminen aallokkoon saa minut voimaan pahoin jo Hailuodon lautalla. Kesällä olin menossa uimaan mutta en voinutkaan, ahdisti kun vesi ulottui vasta polviin asti. Unissani olen tämän tästä veden varassa enkä pääse ylös.

Tietysti olen yhtä hyvin voinut olla kissa...

Joululaulut ja eettinen ongelma

Kävin eilen Kauneimmat joululaulut –illassa. Laulaminen on aina mukavaa, vaikka ympärillä kuului jos jonkinlaista versiota suosituimmista viisuista. Välillä luulen tavoittaneeni murrosikäisen pojan tunteen siitä, kun oma ääni ei tottele. Laulamiseen piti todella keskittyä, että pysyin kanttorin kanssa samassa sävellajissa. Sinänsä ikävää, koska tällaisessa tilaisuudessa pitäisi voida laulaa ilman suorituspaineita, niin kuin useimmat kyllä tekevät.

Näissä tapahtumissa kerätään aina kolehti, tänä vuonna raha menee Etiopiaan. Minulle tuli eettinen ongelma: Laitanko rahaa kolehtiin vai en? Laitoin, kun muutkin kerran tekivät niin. Silti lähetystyö on minusta kinkkinen juttu. Siinä on nykyajan sivistyksestä ja poliittisesta korrektiudesta huolimatta mukana aina hivenen ”valkoisen miehen taakkaa”. Kysyn vaan, että millä ihmeen oikeudella? Kotimaassa vierailevat lähetystyöntekijät kertovat usein vain niistä puutteista, mitä siellä kaukana ei ole. Ja voi, kuinka etuoikeutettuja olemmekaan! Niin varmasti olemme, mutta onko ”siellä kaukana” kysytty niiden ihmisten mielipidettä. Ovatko he valmiita lähetystyöntekijän tuomaan elämänmalliin? Kulttuuriantropologina sydäntä kylmää perinteisen elämäntavan häviäminen. Toki maailma muuttuu kaikkialla, eivätkä ketkään voi elää kuten sata vuotta sitten. Kuitenkaan kaikkia vuosituhansien aikana toimiviksi havaittuja tapoja ei voi hylätä noin vain. Myönnän, että kolehdin keruulla saadaan paljon hyvääkin aikaan, kuten kouluja, lastenkoteja ja sairaaloita. Mutta millä ehdoilla?

Että tällainen probleemi piti vielä ennen joulua ottaa pureskeltavaksi...Parasta lopettaa tästä asiasta kirjoittaminen, koska en itsekään tiedä aivan varmasti, mitä mieltä olen.

Luvassa tihenevää pimeyttä

Talvipäivänseisaus on viikon kuluttua, 22.12.2003 klo 09:04. Alkaa vähitellen jo tuntua, etteivät nämä päivät voi enää tästä pimetä. Mutta kyllä vain pimenee, uskottava se on.
***

Michael Mooren voittoisa Bowling for Columbine-dokumentti sopi sunnuntai-illan ratoksi vallan mainiosti. Esimerkiksi tästä voi lukea dokumentin saamasta kritiikistä ja muusta.
***

Pitäisi suunnitella strategia. Jahka saan sen väsättyä, livahdan ulos ennen kuin tulee taas pilkkopimmeetä. Pilvimassa on sen verran tiuha, että valon voi vain aavistella lymyävän jossain tuolla harmauden takana.

Monitoimityökalu

Terminaattori 3:ssa Arnold käyttää monitoimityökalua, joka ei ole klassikko Leatherman. Hän suosii suomalaista Fiskarsia!
Tämän tiedon sain uusimmasta Mondo -lehdestä.

Nyt sekin on nähty

Manaaja II, tuo kuoliaaksivaiettu tekele jätti jälkeensä typertyneen olon; kuinka on mahdollista, että ihmiset tuhlaavat rahaa, aikaa, työpanosta ja luovuutta vaikka kuinka, ja lopputuloksena on noin huono elokuva.

Melkein säälitti. Sekä leffan tekijöitä että katsojia.

Joutavanpäiväistä jorinaa lauantaipäivän kuluksi

Inka näyttää viihtyneen legendaarisessa 45:ssa perjantaina. Minulla viime baari/kännikerrasta on jo niin kauan, etten enää edes muista milloin se oli. Viime kesänä yritin istua jossain jonkin aikaa, totesin ettei onnistu ja lähdin kotiin. Jos tuo, että lähtee kahden aikaan kotiin (ks. alla) on merkki vanhaksi tulemisesta, niin itse taidan olla jo siinä iässä, että pitäisi täyttää elintenluovutuskortti ja suunnitella hautajaisia.

Muutamia vuosia sitten olin täysin alkoholiton vuosien ajan. Se aiheutti suurehkoa hämmentyneisyyttä ihmisissä, ja se etten ollut raskaana, kuskina tai krapulassa lisäsi ihmettelyä entisestään. Joka ikinen kerta selittäessäni kieltäytymisiäni oloni oli äärimmäisen vaivautunut ja tunsin itseni hirmuisen epäkohteliaaksi kieltäytyessäni tarjotuista juomista. Kännäys lienee osa suomalaisuuden normistoa, jonka mukaan on elettävä, mikäli mielii kuulua joukkoon.

***
Unessani sekoittuivat Gangs of New York ja Matrix, mukana oli myös hieman Terminator 2:sta. Ripaus unille tyypillistä surrealismia ja voilá, öinen helvetti oli valmis. Onneksi en ole nähnyt Kill Billiä. Se olisi ollut liikaa, luulen.

Baariperhonen

Kävin eilen baarissa. Join viinaa ja minusta tuli hauska, kaunis ja seksikäs. Minä ja kaksi ystävääni jorasimme koko illan ja yritimme olla välittämättä wannabe alternative –ihmisistä. Joku nainen halusi ostaa niittivyöni. En myynyt.

Olenko tulossa vanhaksi, koska minulla ei ole krapulaa ja yöllä kello kahden aikaan tuntui hyvältä ajatukselta lähteä nukkumaan...

Harakoita ja niittyheinää

Kävin tutustumassa Lapin maakuntamuseon uuteen perusnäyttelyyn. Esillä oli monia pohjoisen selviytymisen keinoja ja uutta näyttelytekniikkaakin oli hyödynnetty varsin mielenkiintoisella tavalla. Lapin kamariorkesterin esittämä näyttelyä varta vasten sävelletty "taustamusiikki" oli ehkä hivenen ahdistava; välillä tuli olo kuin olisin tahtomattani eksynyt kauhuelokuvaan.

Ehkä musiikki oli hieman liian isolla. Katsoessani filminpätkää sompiolaisesta niittyheinän teosta, musiikki tunki kuulokkeiden läpi, jolloin kauhuelokuvamaisuus vain kasvoi; samaan aikaan kuulin sekä riitasointuja että innostunutta selostusta heinänteon vaiheista.

Näyttelyn parasta antia oli Picalogin valokuvista koottu lintukollaasi. Yllättäen kuvat eivät olleetkaan luontokuvia, niitä perinteisiä "kuikka järvellä auringon noustessa", vaan lintuja kuvattiin niiden sen hetkisessä luonnollisessa elinympäristössä, eli ihmisen rakentamissa rakennelmissa tai ihmisen jälkeensä jättämissä jäljissä. Mieleeni jäivät erityisesti harakka repimässä auton tuulilasin sulkaa ja harakka tutustumassa uusiin kenkiin. Sekä Picalogin päiväkirja että valokuvat ovat erittäin mielenkiintoisia tuttavuuksia.

Erityisen paljon pidin myös perusnäyttelyn oikeanpuoleisen seinän tummanvioletistä väristä.

Näyttelyssä oli osio myös saamelaisista, joiuista ja saamenpuvuista. Citysaamelaisista ei tainnut olla tälläkään kertaa sanaakaan, mikä on outoa, sillä heidän osuutensa saamelaisista kasvaa koko ajan.
(Huom! Minä en ole citysaamelainen, vaikka saamelaisverta virtaakin suonissani. Kirjoitan joskus lisää suhteestani saamelaisuuteen.)

Andreas Alarieston töistä koottu vaihtuva näyttely nostatti vängälläkin suupieliä ylöspäin.

Kielikoulu, osa II

Savolaiset ovat mukavia. Tai sitten eivät, eihän niistä ota selvää. Minulla on ystäviä, jotka sanovat olevansa savolaisia. Viäntävät savvoo. Joskus sitä viäntöö on niin pitkään, että kyllästyttää: ”Mene jo asiaan, ole hyvä!”. Siitä kai on saanut alkunsa heidän kuuluisa kierous. Puhutaan kuulija pyörryksiin, ettei tämä enää muista mistä alunperin oli kyse.

Täältä löytyy kaikkea savolaista, esimerkiksi kielenkääntäjä eli muljaatin. Sillä voi siis muljauttaa yleiskielisen tekstin savoksi. Oman heimolaisasteensa voi myös testata. Ja loppukevennykseksi oma testitulokseni, joka näyttää minun olevan melkein savolaenen.

Testattavamme selvisi lävitse Savon Sanomien alkuperäisen savolaistestin hyvillä pisteillä.
Elikkä kyseessä on leokava toplokas, ilimiselevee piällysmiesainesta.

Testattava osoitti hyvää Savon murteen, hyvää Savon historian ja hyvää savolaisen elämäntavan tuntemusta.
Kaiken kaikkiaan: hän on matkalla koti satarosenttista savolaesuutta, kuhan malttaa olla hötkyilemättä tässäi testissä!

Hänestä voitaneen käyttää sitä luonnehdintaa, jonka pakinoitsija Aapeli antoi lähimmäisistään:
Hyviä on vähän, pahoja vielä vähemmän, mutta meitä siunatusti hulluja laskematon määrä.

Kotitaloustyöterapiaa

Taloustyöt vievät uskomattoman paljon aikaa. Siivosin kaksi tuntia enkä silti saanut kaikkea tehtyä. En jaksanut jatkaa. Vielä täytyy pyykätä. Tuntuu siltä, että hyvää aikaa menee hukkaan. Siivouksen tai pyykkäämisen voisi unohtaa ja tehdä jotain hyödyllistä.

Kodinhoito on kummallinen juttu. Kiireisimpään tenttiaikaan tai esseesuman edessä tuntuu hyvin houkuttelevalta ryhtyä siivoamaan. Eikä se ole mitään pientä imurointia. Silloin kierretään kämppä nurkkia myöten hammasharjan kanssa, pölyt pyyhitään, kaapit järjestetään, matot tampataan, tyynyt ja peittot tuuletetaan...Kun siivoukseen olisi varsinaisesti aikaa, kuten tänään, ei sitä sitten jaksa. Pakon edessä tartuin moppiin. Onpahan ainakin puolet vähemmän kissankarvoja ilmassa.

Siisti koti on mukava. Pidän järjestyksestä. En kuitenkaan toteuta määrätietoisesti viikkosiivousta. Kaaoksen täytyy saavuttaa tietty piste, ennen kuin se alkaa häiritä ajatuksia. Siivoaminen ja paikkojen järjestäminen on minulle eräänlaista terapiaa. Ympäröivän sekamelskan hallinta tuo jotain hallintaa myös harhailevaan mieleen.

Ai niin, jo kolmas ensilumi suli tänään. Nyt sataa vettä. Murjotan.

Yöllinen hiki

On hirveää herätä yöllä hikisenä, nousta yhtäkkiä istumaan ja muistaa siinä samassa myös syy tähän kaikkeen.

Ajoin unessani pimeää tietä, yhtäkkiä vastaani ajoi valtava rekka-auto. Ajoin kolarin ja kuolin. Viimeinen asia minkä muistan, oli se riipivä ääni, joka lähtee kun auton pelti taittuu ja menee murskaksi.

Siinä istuin patjalla tuskanhiki valuen selkää pitkin.
***
Jo muutaman päivän ajan eräs menneisyyden muistikuva on vaivannut mieltäni. Ehkä uni liittyy siihen.

Noin yhdeksänvuotiaana näin enoni koiran jäävän rekan alle. Kävelin hiekkaista kotitietäni, leikin koirani kanssa. Kaikki oli hyvin.
Yhtäkkiä pysähdyin ja tuijotin nelostiellä seisovaa koiraa, jonka tunnistin enoni koiraksi. Samalla hetkellä, kun aloin kutsua koiraa luokseni, rekka ajoi sen päälle. Holtittomasti koira poukkoili rekan alla, renkaiden välissä, välillä koskettaen asfalttia. Se ei kuollut heti, vaan jäi makaamaan tielle. Siirsin koiran tien reunaan ja juoksin enoni luo kertomaan uutisen. En saanut sanaakaan suustani, huohotin ja itkin.

Miksi en kutsunut koiraa luokseni? Kaksi sekuntia aikaisemmin, se olisi riittänyt.

***
Kaamosahdistukseni alkaa jälleen pahentua. Pyydän anteeksi kaikilta työtätekeviltä ja raskautetuilta synkkiä juttujani. Ei tässä sentään vielä köyttä olla rasvaamassa.

Kansi

"Äidiltä ei koskaan heru nokkelaa vastausta, hän ei ole sillä tavalla lahjakas."

- J.M.Coetzee: Poikavuodet. 1999.
***

Harhailin kirjastossa. Selailen siellä usein kirjojen selkämyksiä umpimähkään, annan intuition johdattaa. Eilen käteeni tarttui edellä mainittu teos. Takakannen mukaan kyseessä on "eteläafrikkalaisen kirjailijan puhutteleva kertomus lapsuuden lopusta poliittisten ristiriitojen uurtamassa maassa." En olisi ehkä ottanut kirjaa pelkästään tuon tekstin perusteella, sillä olen epäluuloinen ja kapeakatseinen ihminen, mutta kirjan kannessa oli jotain vetovoimaista. Siksi luen kirjaa nyt -ja pidän siitä.

Olen aina valinnut luettavakseni vain hyvän näköisiä kirjoja. Yritin kerran lukea Waltarin Appelsiinin siementä, mutta eihän siitä mitään tullut; käsissäni ollut kappale haisi ja siinä oli ällöttävät kannet. (Luin myöhemmin kirjan kauniimman painoksen.) Haluan, että kädessä oleva kirja kaiken kirjallisen nautinnon lisäksi myös tuntuu hyvältä. Pidän eniten mattapintaisista kirjoista; mattapintainen kansi tuntuu pehmeältä käsissä. Kirjaston kirjat yleensä päällystetään muovilla, ja valitettavasti suuri osa nautinnosta jää kontaktimuovin alle.

***
Joulumieltä nostattavat:
Astrid Lindgren - Ilon Wikland: Melukylän joulu.
Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita.
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä.

Kielikoulu

Voi että, kun minua aina jaksaa riepoa media -sanan käyttö. Tämän tästä ja taas tänään Kalevassa (joka kyllä siteerasi Lipposen puhetta) näkyi siitä kumma väännös. Media on media eikä siitä voi tehdä muotoa "medioissa". Jos en ole aivan väärin käsittänyt, niin media pitää sisällään kaikki tiedotusvälineet ja on itsessään sanana jo monikko, joten siitä on turha tehdä enää monikon monikkoa. Sanokaa ihmeessä, jos ole ihan metsässä. Eipä tarvitsisi minunkaan takertua pikkumaisuuksiin...

*********************

Tarkistin asian sivistyssanakirjasta, joka määrittelee median (joukko)tiedotusvälineiksi. Suomi on sitten jännä kieli, vaikka vailla parempaa tietoa minä tässä paasaan.

Opettajista

Kävin tänään yliopistolla ja lounastin erään ystäväni kanssa. Olemme tunteneet toisemme suurimman osan elämistämme tai ainakin niin kauan kuin olemme klarinettia rääkänneet. Jostain kumman syystä päädyimme muistelemaan vanhoja soitonopettajiamme. Niistä löytyy aina meheviä tarinoita, etenkin muille kerrottavaksi. Toisaalta, mitä sitä turhia muille kertomaan, koska he eivät voi nähdä niitä tilanteita tai ihmisiä. Silti on aina hauska retostella opettajakokemuksillaan, vaikka silloin aikanaan niissä ei ollut kerrassaan mitään hauskaa.

Ensimmäiset opettajat olivat ihan mitään sanomattomia. Eivät erityisen hyviä tai huonoja. Ehkä se johtui siitä, että ei vielä itsekään osannut erottaa hyvää opettajaa huonosta. Sitten tuli se venäläinen, joka oli aina puku päällä ja ajoi ruosteensyömää Volgaa. Tunneilla hän käytti kaksia silmälaseja. Toisia silloin, kun piti kirjoittaa ja toisia, kun piti lukea nuotteja. Venäläinen opetti pari vuotta ja sinä aikana sain kuulla monta tarinaa eri säveltäjien elämästä ja teosten taustoista. Se oli kivaa, vaikka teini-ikäisen muisti tuppaa olemaan lyhyt ja valikoiva. Venäläisen jälkeen tuli mies, joka oli aina krapulassa ja jota kaikki pelkäsivät. Kukaan ei enää uskaltanut soittaa, kun piti pelätä, jos soittaa väärin. Hullu mies, onneksi sitä kesti vain vuoden. Sen jälkeen tuli vielä muutamia, kuten se nainen, joka selvitteli omaa perfektionismiongelmaansa oppilaiden kautta. Niillä tunneilla harrastettiin joogaa.

Ja olipas lounasaika hauska. Helppohan se nyt on virnistellä.

Ensimmäinen lomapäivä

Eilen alkoi loma. Mutta ei kai eilistä voi vielä laskea, sillä istuin puoli päivää LKS:n käytävillä. Tänään olenkin sitten loman kunniaksi tehnyt rästiin jääneitä töitä. Ei pitäisi, mutta ei niitä kukaan muukaan tee. Pari esseetä on jäänyt roikkumaan jo liian pitkäksi aikaa. Yksi kirja-arvio pitäisi kirjoittaa ennen joulua, tosin kirjakin on vielä lukematta. Istun siis koneella kuten tavallisestikin.

Esseen aiheeseen tutustuessa eksyin Vatikaanivaltioon. Erityisesti Vatikaanin museoissa voisin kierrellä jopa virtuaalisestikin. Eihän tuota voi verrata aitoon läsnäoloon kolmiulotteisessa tilassa, mutta koska en ole menossa Vatikaanivaltioon näillä tietämin (ikinä?), täytynee tyytyä tähän mitä tarjolla on.

Elämän tarkoitus

"Ruumiillistaa transkendentti, se on syy meidän täällä oloomme."
- Sogyal Rinpoche: Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta. 2001. (s. 111.)

***
Tuossapa lienee tekemistä kerrakseen koko loppuelämäksi.
Metodeiksi sopivat esimerkiksi rukous, meditaatio tai syvä laulu.

(Aloitan heti huomenna.)

Totuus julki

Tyttäreni totesi tänään:

"Äiti, sä oot kuule tosi tylsä tyyppi. Ihan samanlainen kuin mun kaveri; sekin aina mutisee omiaan ja kysyy sitten mun mielipidettä. Enhän mää tiiä ees mistä se on puhunu! Ketä kiinnostaa jotku ihme asiat, joista ei saa mitään selvää, eikä ne ole edes mielenkiintosia."

Ai että ulosantiko tökkii? Sitäkö se tarkoitti?
Ja miten niin mutisen omiani? En tietääkseni. Pitäisikö huolestua? Taas?

Sairaskertomus, johon liittyy myös pääkallo ja eroahdistus

Diagnoosi: allerginen astma.

***
Olin aamupäivän LKS:ssa, taas.

***
Spirometriassa puhalsin putkeen, jonka jälkeen hengitin puhdasta antihistamiinia, ja taas puhallettiin. Jo ensimmäisen antihistamiiniannoksen jälkeen olin tukehtua siihen paikkaan. Silmissä musteni, hengitys vinkui ja kiltti setä vain kysyy hymyillen että "joko ahdistaa?" No ahdisti niin etten voinut edes puhua. Avaava lääke annettiinkin heti, ja pystyin taas hengittämään.

Röntgenissä kuvattiin keuhkot ja pää. Uumalleni aseteltiin painava suojus. Myöhemmin katselin pääkalloani ihmetellen. Siinä se oli, samankokoisena kuin minä. Näytti melko lailla samalta kuin merirosvon pääkallolipussa. Tuijotin silmien välissä hieman ylhäällä keskellä otsaani olevaa vaalentumaa. Juuri siinä kohtaa sanotaan olevan ihmisen kolmannen silmän, kuulemma.

Olin itse asiassa varsin tyytyväinen kalloni muotoon. Bioantropologian luennolla tutkimme kerran kalloja, etsimme miesten ja naisten välisten kallonmuotojen eroja. Opettelimme myös arvioimaan lapsen ikää kallon aukileen sulkeutuneisuudesta ja hampaiden puhkeamisjärjestyksestä. Kalloni näytti melko tyypilliseltä naisen kallolta. Jos en olisi tiennyt sen olevan oma pääni, olisin veikannut tietojeni perusteella kuvan esittävän noin kolmekymppistä naista. Eipä olisi kauas heittänyt.

***
Joudun luopumaan viimeisistäkin viherkasveista. Se on jokseenkin surullista. Erityisen kiintynyt olen traakkipuuhun, joka on jaksanut vihertää vuodesta toiseen, vaikka hoito ei ole aina ollut sen arvoista. Se on tuonut elämääni iloa ja kauneutta.

Toinen kasvini ei ole koskaan löytänyt paikkaansa kotoamme. Se on ollut hieman heittopussin asemassa, yleensä tungettu nurkkaan pois tieltä. En edes tiedä sen nimeä. Mikä lie vehka. Sen voisin viedä vaikka kompostiin. Mutta traakkipuuta en. Sitä tulen ikävöimään.

Itsenäisyyden juhlintaa

Taas kerran Suomen kerma juhlisti itsenäisyyttä kahdella tv-kanavalla ja molemmilla virallisilla kielillä. Myös MTV 3 halusi näyttää kisakoosteen tapahtumasta.

Viime viikkoina lehdistö on arvaillut leidien pukuja. Kuka mahtaa säväyttää tänä vuonna? Toinen kiinnostava aihe on ollut, kuka tulee ja kenenkin kanssa ja mitä kuuluu maan hallinnon lemmenkiemuroihin? Tällä viikolla käydään läpi viikonlopun saldo: kuka säväytti iltapuvullaan ja ketkä seurustelevat? Oliko meidän Tarjan puku hyvä? Siinäpä sisältöä itsenäisyyden juhlintaan. Toivottavasti joku lehti julkaisee juhlien sijoittuneet ja koko rankinglistan.

Olen ilokseni huomannut, että parina viime vuonna presidentin juhliin on päässyt myös ns. tavallinen kansa. Ehkä olisi hyvä laittaa tavalliselle kansalle oma kiintiö. Esimerkiksi joka vuosi sata matti meikäläistä kutsuttaisiin. Kutsut jaettaisiin arvonnalla ja ne, jotka pääsisivät tänä vuonna eivät olisi mukana arvonnassa ensi vuonna. Olisihan se kohtuullista päästä nauttimaan omilla rahoilla järjestetyistä kutsuista.

Tunnustan, että kanavasurffailun ohessa pysähdyin pari kertaa uteliaisuuttani katsomaan juhlintaa. Ihan vaan amatöörin vinkki: Hjalliksen ex olisi voinut laittaa jotain fyllinkiä korsettimaisen pukunsa yläosaan tai ehkä olisi pitänyt hankkia kokonaan erilainen puku. Hjalliksen nykyinen olisi puolestaan voinut suoristaa ryhtinsä.

Niksi ja muita nurputuksia

Jos haluat säästää jouluna rahaa, kirjoita pienen lapsesi kanssa kirje joulupukille jo hyvissä ajoin syksyllä, esimerkiksi lokakuun alussa. Hyvässä lykyssä lapsi unohtaa kaikki toivomansa krääsän ja on aattoiltana tyytyväinen kaikkiin lahjoihinsa, myös pehmeisiin. Tämä toki edellyttää, että lapsi on joko todella huonomuistinen -tai niin pieni ettei ymmärrä koko joulujuttua. (Ei toimi enää meillä, valitettavasti.)

***
Olen muuten hieman pettynyt tuohon blogvillen wannabe-joulusivustoon. On tainnut ajaa muoto sisällön edelle... Tuo voisi periaatteessa olla veljeni sivusto (mutta ei oikeasti ole). Hän nimittäin viimeksi jutellessamme totesi, että voisi yrittää tätä blogijuttua, mutta taitaisi juttuideat loppua viikossa. Sekin olisi jo paremmin kuin tuolla joulublogissa. Haloo! Huomenna on jo itsenäisyyspäivä!

***
Tuolla top-listan yläpäässä on nähty kuulemma painajaisia blogosfäärin asukeista. Ehkä tämänaamuinen ahdistukseni johtui näkemästäni Kysyn vaan -painajaisesta; unessani kysynvaan käyttäytyi aggressiivisesti kaikkia kanssaihmisiään -erityisesti minua- kohtaan. Tosin näin tuon unen jo toissayönä. Mutta oli se kyllä aika ahdistava, joten epäilen näiden kahden seikan olevan yhteydessä toisiinsa. (Toivottavasti kysynvaan ei nyt ahdistu, että on aiheuttanut ahdistusta täällä hännillä.. Tokkopa saa edes tietää tästä ahdistuksesta. Nyt riittää ahdistelu.)

***
Leivoin tänään pipareita tyttäreni kanssa. Ja nyt on muuten kaikki lahjatkin jo plakkarissa, hehee. Tänä vuonna en aio kärvistellä kaupassa aattoaamuna! Joulukortitkin odottavat enää postitusta. Ai mikä joulustressi?
Huomenna mummolassa lämpenee leivinuuni, ei muuta kuin lanttu- ja porkkanalootia sinne väsäämään. Karjalanpiirakoita en uskalla tehdä extreme-ystäväni Inkan tyyliin, siihen olen liian arka.

Pieni vinkki muuten piparinpaistoon; äläkää pukakko uunin lämpösäädintä pepulla 230 asteeseen, siitä tulee kaamea käry. (Oikea lämpötila on 175 astetta.)

Itsensä ylittäminen

Ei, ei, ei. Ei näy lumenkipenettäkään, jos ei siis lasketa niitä likaisenruskeita lumikasoja teiden varsilla. Viime yönä näin unta oikeasta talvesta ja aamulla tarkistin asian. Untahan se tosiaankin oli ollut.

Mutta en minä varsinaisesti tästä lumineuroosistani aikonut kirjoittaa. Oikeastaan halusin kirjoittaa itsensä ylittämisestä. Eilen yritin leipoa englantilaista hedelmäkakkua. Ohjeen täsmällisestä noudattamisesta huolimatta se ei onnistunut. (Ohjeessa täytyy olla vika, ei leipojassa.) Täytyy myöntää, että minulla ei ole lainkaan jauhopeukaloa, ei edes keskellä kämmentä. Näissä toistuvissa leipomisepäonnistumisissa on joskus pakko tsempata itseään. Esimerkiksi eilen muistelin karjalanpiirakoiden leipomista. Vuosi sitten kesällä opettelin tekemään niitä. Olen pitänyt sitä jotenkin henkimaailman juttuna, siis onnistunutta piirakantekoa. Mummulta se luonnistuu kuin itsestään mutta minun äitini ei ole koskaan uskaltautunut siihen maailmaan. Mummua en tähän ensimmäiseen piirakkaprojektiini saanut hätiin, joten päätin selvitä itse. Ja selvisinhän minä. Karjalanpiirakat syntyivät helposti ja kuoret rypyttyivät kauniisti. Työläin osa koko projektissa oli riisipuuron keittäminen. Maitokeitosta kun on vahdittava alituiseen ettei se ryöppyä pitkin liettä tai palaa käristy kattilan pohjaan. Olo tuntui voittajalta. Olen tehnyt piirakoita toisenkin kerran ja ne onnistuivat myös silloin. Ensimmäisellä kerralla ei siis ollut kyse ”aloittelijan tuurista”.

Lauantaina olen päättänyt onnistua piparileipurina. Ostin valmista taikinaa kaupasta.

Hyökyaalto horisontissa

Varoitus: Teksti on ahdistuneen mielen tuottamaa kaamosterapiaa.
---
Eilen oli hyvä päivä. Tein piparitaikinankin, johon ei muuten tule lainkaan leivinjauhetta, vaan soodaa.

Herätessä kaikki oli toisin. Maailma oli jälleen kerran nyrjähtänyt pois paikoiltaan yön aikana. Koko aamun olen yrittänyt vältellä tätä tunnetta, mutta en pääse eroon siitä järkeilemällä. Ajattelin kirjoittaa tämän hetken olotilasta. Vaikka vain itselleni, tulevan varalle.

Kaikki alkoi hitautena. Makasin sängyssä, kello oli 6.15. Toisen kerran kääntäessä katseeni kellon suuntaan, se oli jo 6.40. Hukkasin kaksikymmentäviisi minuuttia. Pukeutuminen vaati puolisen tuntia, mikä ei välttämättä ole huono asia. Sain sentään puettua.

En ymmärtänyt aamu-uutisista sanaakaan. Mikään ei ollut tärkeää. Tuijotin tv:tä, sammutin sen ja katselin pimeää ruutua. Maailmani alkoi kutistua. Lopulta istuin jälleen kerran kuplassa, ahdistuksen aallot huuhtelivat mieltäni. (Mieheni ei pidä näistä kielikuvista, mutta en tiedä kuinka muuten kirjoittaa niistä. Mitään konkreettistahan ei tapahtu, kaikki negatiivisuus, yksinäisyys ja eristyneisyys vain valtaa mielen ja ahdistun. Ulkoa päin kaikki näyttää vielä normaalilta tässä vaiheessa.)

Yritin toimittaa aamuaskareita kuten normaalina aamuna. Ajattelin positiivisia asioita, yritin sulkea ahdistusta pois. Tuttu paine alkoi tuntua jälleen kerran sisälläni. Tällä kertaa se tuntui keskiruumiissa, vatsassa, palleassa ja rintakehässä (en voi hengittää). En tarkalleen ottaen tiedä mitä se on, mutta se tuntuu mustalta ja kuristavalta. Se vetää minua pienemmäksi, käperryn.

Vähitellen kuristava tunne kipuaa ylöspäin, juuri tällä hetkellä se on kurkussa. Yritän hengitellä rauhallisesti, keskittyä tämän kirjoittamiseen.

Jostain syystä minua ei lainkaan lohduta ajatus siitä, että on olemassa ihmisiä, joita ahdistaa vielä enemmän. En myöskäänn saa lohdutusta siitä, että monilla menee paljon huonommin kuin minulla, sillä pahimpien ahdistuskohtausten aikana yksinkertaisesti mikään ei lohduta.

Toisinaan ahdistusta kestää tunnin (tai kuusi), toisinaan menee päiviä. Ajalla ei sinänsä ole merkitystä noina hetkinä, sillä rationaalisuus katoaa lähes kokonaan. Kuten myös keskittymiskyky ja selkeä ajattelu.

En voi enää kirjoittaa. Ajatukseni ovat kankeita ja liikkeet kuin hidastetusta elokuvasta. Tuijotan horisontista vauhdilla luokseni tulevaa hyökyaaltoa ja pimeää taivasta.

Kohta kaikki selkenee.

Mietelause

"Kuta pienempi on itse, sitä suurempi joulu tulee." Sanoi Tove Jansson.

Värillä ei niin väliä...

.. kunhan on punainen, tuumi isäni muinoin vaatekaupassa. Lähestyvästä joulunajasta innostuneena vaihdoin tuuban väriä valjusta vihreästä tuimempaan punaiseen. Kyllä nyt kelepaa joulua odotella.

Aion tehdä piparitalon. Siihen tarvitaan:
- piparitaikina, jossa ei ole liikaa leivinjauhetta
- talon rakennepiirustus elikkä kaava ja talon asukeista muotteja
- tomusokerihässäkkää ja karkkia koristeluun
- sulatettua sokeria kiinnittämiseen
- mielentyyneyttä ja vakaata kättä

Kaksi viimeistä kohtaa hankaloittaa prosessia huomattavasti; sulatettu sokeri on pirun kuumaa ja vakaampikin käsi täräjää, jos sulaa sokeria tippuu kämmenen ulkosyrjälle.

Liikuntaa

Jostain syystä koulun liikuntatunnit tulivat tänään mieleeni. En tiedä mistä se johtuu, mutta harvoin olen kenenkään kuullut muistelevan niitä positiivisessa mielessä. Minusta liikunta oli kivaa...paitsi koulussa. Liikunnasta tuli ahdistusta heti ensimmäisellä tunnilla ala-asteella. Opettaja teki sanattomasti selväksi, että liikunnassa ovat hyviä vain ne, jotka harrastavat liikuntaa. Liikunnan harrastaminen oli hänen mielestään sama, kuin urheiluseuran jäsenyys. Siinäpä meni innokkaan ekaluokkalaisen liikkumisenilo. Eikä asiaa parantanut se, että satuin olemaan jo silloin pitkä ja romuluinen. Voitte vain kuvitella, miten pahalta tuntui, kun opettaja kommentoi liikuntatunnilla: ”Ootkos muka liittynyt naisvoimistelijoihin, kun on uudet jumppatossut?”

Kun koulu alkoi, myös minun antiliikunnallisuuteni alkoi. Sitä kesti seitsemän vuotta. Vasta yläasteella liikunnasta tuli siedettävää ja kun koulu oli kokonaan ohi, liikunta muuttui taas hauskaksi. Siitä tuli jopa niin hauskaa, että se oli jo aivan ylihauskaa eikä viikossa ollut tarpeeksi päiviä harrastaa liikuntaa niin paljon, kuin olisin halunnut. Jumppasin itseni irti sisäliikunnasta enkä vieläkään jaksa olla punttisalia pidempään sisäliikkumassa. Tiedän, tiedän, että aina ei tarvitsisi mennä ääripäästä toiseen, vaikka dramaattisena ihmisenä siitä pitäisinkin.

Jos liikuntatunnit tai opettajat eivät ole yhtään vuosien myötä muuttuneet, en kyllä hetkeäkään ihmettelisi sitä, että nuoret eivät liiku. Taannoin seurasin sivusta tokaluokkalaisten telinevoimistelua ja siellä nuori opettaja huuteli ohjeita tytöille, joista osa itku kurkussa opetteli volttia puomilta alas. ”No niin, ja sinne meni taas ihan pullataikinana koko tyttö...ei onnistu!” Ja mitä tästä voi päätellä: opettajat eivät ole muuttuneet pätkääkään...

Kuluttamisen riemua?

Lueskelin tänään muuatta paikallislehteä. Keskiaukeamalla ei komeillut keskiaukeaman tyttö, vaan iso otsikko ”Voisimme kuluttaa enemmänkin”. Tekstissä joku pankkiheppu ruoti suomalaisten taloudellista tilannetta ja Suomen taloutta kokonaisuudessaan. Siis voisimme kuluttaa enemmän (kuin jo kulutamme!). Onko kuitenkaan pakko? Täytyykö ihmisten kuluttaa vain kuluttamisen ilosta? No, voihan kuluttaminen tuottaa nautintoa ja mikäpä siinä, kyllä minäkin shoppailen. Onko silti pakko hankkia tavaraa, jota ei välttämättä edes tarvitse. "Älä osta mitään" –päivä on hyvä mutta tämän ajan muotijuttu. Onko ihminen vain markkinoiden tahdoton sätkynukke (mikä voi olla totta!)? Kuluttaminen ei ole enää ihmisestä itsestään kiinni. Sitäkin täytyy kontrolloida ulkopuolelta. Ihmisellä on oikeus ajatella itse. Miksi niin monet jättävät tämän mahdollisuuden käyttämättä?

Lahjaräpellyksiä ja himmelihaaveita

Sukkia on mukava kutoa. Kuta pienempi jalka, sitä sukkelammin sukka syntyy. Valmis sukka jalassa on mukava tapsutella kylmällä lattialla. Vielä mukavampaa kai olisi, jos jalassa olisi huopa- tai lampaannahkatossu, mutta se kai on jo pröystäilyä.

Lapanen on hankala juttu. En ole oikein koskaan sisäistänyt sitä peukalosysteemiä. Olenkin kutonut vain yhden lapasen isoisälleni 1980-luvun alussa. Hänen sormensa halkesi puunhalkomakoneessa, eikä tavallinen lapanen mahtunut käteen. Mutta kutomani liian leveä ja lähes täysin muodoton kudelma sopi lastoitettuun käteen kuin kumihanska tullivirkailijalle! Toista lapasta en ole vieläkään tehnyt.

Miten voin osata tehdä sukan, mutta en lapasta? Mystistä.

On jokseenkin surullista, että suurin osa joululahjoista ostetaan nykyään kaupasta. Ihmisillä ei kai yksinkertaisesti ole aikaa paneutua joululahjoihin. Itse olen aina yrittänyt tehdä ainakin muutaman joululahjan omin käsin; joka vuosi joku harva ja valittu saa jotain omatekoista (halusi tai ei). Tänä vuonna äitini saa pellavaisia lautasliinoja joulupöydän kattaukseen. Tuskin maltan odottaa, että pääsen ompelemaan niitä ensi viikolla.

Jo muutaman joulunalusajan olen suunnitellut tekeväni himmelin. Toissavuonna sain tehtyä yhden pienen olkitähden. Siihen meni kaksi tuntia... Viime vuonna tein yhden ainoan himmelin kolmiulotteisen peruskuution. Koko ilta meni, eikä se loppujen lopuksi pysynyt edes kasassa. Siispä tyydyn 1990-luvun alussa Tiimarista ostamaani enkelihimmeliin niin kauan kunnes kärsivällisyyteni kasvaa harjoituksen myötä zeniläisiin mittoihin. Valaistuttuani voinkin sitten kirjoittaa "Zen ja himmelinteon taito"-kirjan.

Mutta miksi himmeli? Siksi, koska se on täydellisen symmetrinen, siinä on yhtä aikaa syvyyttä ja keveyttä, luonnonläheisyyttä ja jatkuvuutta. Ja hei, himmeli on mun mandala!

Toisaalta, kansalaisopiston olkityökurssi kuulostaa hieman helpommalta vaihtoehdolta.

Joulustressi

Joulustressi on jo minunkin ovella. Ei, nyt ei ole kyse siivouksesta, leipomisesta tai lahjoista. Minulla on stressi lumesta. Kurkkua kuristaa, kun vain katson ulos; Musta maa ja vesisade. Pidän vuodenaikojen vaihtelusta ja myös syksystä, mutta ylipitkä syksy on ihmiselle ihan liikaa. Mummu sanoi, että Antinpäivän vesisade tietää lunta vasta Tuomaanpäivän tienoilla. Mene ja tiedä, kun nyt vain tulisi sitä lunta. Ja pakkastakin mielellään.

Nämä muut mainitsemani joulustressin aiheuttajat ovat kaikesta huolimatta todellisia, vaikka toistaiseksi olen onnistunut välttelemään niitä. Sain niistä pienen aavistuksen, kun erehdyin eilen menemään Citymarketiin ja tänään ”häävimmän väen kauppaan” eli Stockmannille. Ihmiset kulkevat hyllyltä toiselle kärryjensä kanssa kuin tavarajunat asemalta toiselle. Massan mukana on pakko velloa eteenpäin, ei ole varaa ryhtyä itsenäiseksi kulkijaksi. Kassajonossa sitten viimeistään otetaan naisesta tai miehestä mittaa. Jonotusta ja jonotusta, lapset itkevät, vanhemmat huutavat, vanhukset valittavat. Minä huokaan ja pyyhin hikeä otsalta; Halusin vain ostaa jatkojohdon jouluvaloja varten. Joulukuu on vasta alussa ja meno muistuttaa jo nyt maailmalopunmeininkiä.

Hairahduksia ja harhapolkuja

Toivoisin olevani suoraviivaisempi ihminen. Sellainen, että olisi selkeä päämäärä elämässä, olkoonkin se sitten vaikka tietty ammatti ja siitä saatava raha. Vanhuus kolkuttelee ovella, ja edelleen tunnun harhailevan sivupoluilla. Vain hetkittäin tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Lapsena olin hetken aikaa varma, että minusta tulee aivokirurgi tai terroristi. Myöhemmin halusin pianistiksi. Ei tullut mitään näistä. Yliopistoon hain opiskelemaan mm. biologiaa, maantiedettä ja jossain mielenhäiriössä hain myös opettajankoulutukseen. Päädyin lukemaan etnomusikologiaa. Se jäi, luin itseni metallialan artesaaniksi ja kuvittelin olevani käsityöläinen. Enpä ollutkaan, vaan jatkoin jälleen yliopistossa, tällä kertaa historiaa, mutta vaihdoin senkin vielä kulttuuriantopologiaan. Ja koko ajan olen tehnyt siinä sivussa töitä, muuttanut ja matkustanut Suomen pitkää maata edestakaisin.

Ei ihme että väsyttää.

Viime päivien säikähdyksiä

Otsikko sen kertoo. Olen parin viime päivän aikana säikähtänyt monia asioita.

Toissapäivänä olin ostoksilla erittäin sekavassa ja halvassa kaupassa. Juuri sellaisessa, josta stockmann-ihmiset näkevät painajaisia. Siellä kaartelin ja katselin, tarttuipa mukaani yksi pikkuauto kummipojalle joululahjaksi. Kaikessa rauhassa astelin kohti lautapelihyllyä, kunnes hyllyn vieressä oleva suunnilleen kokoiseni muovijoulupukki alkoi huojua ja hohottaa kauhialla mekaanisella äänellä, että "hou-hou-hou!!" Kai sitä vähemmälläkin saa asiakkaita kaupasta kaikkoontumaan, pakkoko on vielä säikytellä!

----

Eilenillalla olin menossa iltapesulle. Nostin vessanpöntön kannen ja mitä näinkään! Pönttö oli täynnä jotain epämääräistä, punaista, lilluvaa ja ties mitä. Mielikuvitus tunnetusti käy tämmöisissä tapauksissa ylikierroksilla, joten sekunnin milliosassa ehdin jo ajatella, että A) joku on käynyt oksentamassa, B) joku on saanut keskenmenon tai C) joku on murhattu, pilkottu ja yritetty vetää meidän pöntöstämme alas.
Siis jos ihminen kaataa jotain (tässä tapauksessa sillipurkin jämät) pönttöön, niin kyllä se siitä pitää vetää pois toisia säikyttelemästä.

----

Liukkaat kelit ovat aiheuttaneet turhankin monta säikähdystä. Kaiken järjen vastaisesti lähdin eilen pääkallokelillä lenkille (en harrasta lenkkeilyä, mutta kun piti saada se yskös sinne LKS:aan..) Eipä riittänyt, että tuskanhiki otsalla ja kieli keskellä kämmentä yritin selvitä hengissä kanaljalla, mutta että vielä koiranomistaja kirottuine ylipitkine naruineen antaa rakin tulla risteyksessä noin vaan yhtäkkiä eteen. Eikä ollut pieni koira se. Haukkui vielä, joten visuaalisen säikähdyksen lisäksi tuli auditiivinen säikähdys. (Nyt kyllä on jo sellaisia sanoja, etten tiedä menikö oikein. Mutta että sekä näkö: iso koira, että kuulo:hirmu haukunta olivat siinä mukana.)

On se hyvä, että tietää sydämen tykyttävän. Nyt on kyllä adrenaliinia sen verran liikaa kertynyt vereen, että ehkä tuo loma on paikallaan.

Opettajien huone

Kouluaikana opettajien huone oli jotenkin karmiva paikka. Sinne ei kenellä tahansa koululaisella ollut asiaa. Vain tosi pahikset tai tosi hyvikset pääsivät näkemään elämää suljettujen ovien takana. Tavallinen koululainen saattoi vain arvailla, mitä siellä välituntisin tapahtui. Kahvia ne ainakin joivat, koska jokainen ovenavaus päästi käytävään tunkkaisen kahvintuoksun.

Viime vuosina minulle on selvinnyt, mitä opettajien huoneessa tapahtuu. Eipä oikeastaan mitään. Ei mitään sellaista, mitä voisi kuvitella. Siellä aikuiset muuttuvat 15 minuutin ajaksi teineiksi. Kun ovi käytävään sulkeutuu alkaa naurun kikatus ihan älyttömille jutuille, juodaan kahvia, nauretaan lisää, kopiokoneen äärellä muistellaan viikonlopun bileitä:
”Joo mulla oli hirvee krapula” johon toinen vastaa ” Joo niin mullaki, se on kato just sillon ku se alkoholi palaa verestä niin se on pahin”. Ihan totta, aikuiset ihmiset työpaikalla!

Ehkä minulla on jokin kumma päähänpinttymä opettajista. Ehkä en osaa suhtautua heihin ihmisinä, vaikka itsekin leikin muutaman tunnin viikossa opettajaa ja muutamat ystävistäni ovat opettajia. Minulle opettajat ovat yhä siellä norsunluutornissa keikkuvia ikivanhoja tiukkiksia, jotka sulkeutuvat salaisten ovien taakse välitunneiksi. Toisaalta, nyt kun minulle on paljastunut tämä ovien takainen maailma, niin meni sekin jännitys sitten siinä....

Loma

Tämän viikon jälkeen lomailen loppiaiseen saakka. Se tarkoittaa kuukauden lomaa. Vielä en oikein jaksa uskoa sitä todeksi, mutta kai se näin on.

Hävettää.
Se etten jaksa tätä kaikkea.

Pitäisi kuulemma tehdä mukavia asioita. Viettää sellaisia rentouttavia, pieniä hetkiä. Ei pitäisi yrittää tehdä mitään piristävää. Olla vaan, leijua ajassa. Antaa ajan tulla ja mennä, olla takertumatta pintaan. Pitäisi sukeltaa, hukkua ja nousta uudelleen pintaan.

Herätä henkiin.

Kahdeksanvuotiaana

Kuumehorteessa makasin sängyssä ja kuuntelin vanhoja levyjä. Miten totta Ultra Bra lauloikaan silloin aikanaan. Muistan pienen säikähdyksen, kun ensimmäistä kertaa kuulin ”Kahdeksanvuotiaana”. Minä tiesin 8-vuotiaana, että maailma tuhoutuu. Pelkäsin kuollakseni ydinaseita ja ydinonnettomuuksia. Koko 80-luvun lopun pelkäsin uutta Tshernobyliä. Pelkäsin myös Ronald Reagania.

Kerran kouluumme tuli radiotoimittaja, joka haastatteli meitä muutamia oppilaita. Hän kyseli meiltä tulevaisuudenhaaveista ja sen sellaisista. Luokkakaverini kertoivat haluavansa kauppiaaksi, rekkakuskiksi tai joksikin mikä nyt oli sen ajan muotiammatti. Minä puolestani valistin kuulijoita otsonikadosta ja kasvihuoneilmiöstä...

Heräämisiä

Muistuipa mieleeni pätkä asuntolaelämästä. Asiahan oli nimittäin niin, ettei meidän kylässämme ollut yläastetta silloin aikoinaan kun minä olin nuori. Nykyään siellä kuulemma on; serkkuni käy yhdeksättä luokkaa yksin.

Syrjäkylien lapset yläasteelle siirtyessään pakattiin kaikki yhteen ja samaan ruskeaan kolmikerroksiseen taloon, jossa sisäänkäynnistä katsoen vasen puoli oli varattu tytöille, oikea pojille. Asuntola oli yläasteen yhteydessä, joten koulumatka oli suhteellisen lyhyt.

Koulumatkan lyhyydestä huolimatta meidän piti herätä joka aamu seitsemältä. Siivoamaan. Joka toinen aamu oli imurointi, joka toinen aamu oli luuttuamisen aika klo 7.10. Herätystapa vaihteli asuntolahoitajien kesken melkoisesti. Eräs koputti hennosti, huhuili että "on aamu..." Toinen avasi huoneen oven ja räppäsi valot päälle sanomatta sanaakaan. Kolmas avasi niin ikään oven, asteli sisään ja avasi myös ikkunan kovaan ääneen kailottaen "Nyt heti ylös, jumala ei laiskoja elätä!"

Siinä sitten puolikuoliaaksi säikähtäneenä kaavittiin vaatteet niskaan ja unisena kontattiin pölyjä nurkista. Kyllä siinä heikkohermoisempi teini alkoi vähemmästäkin ahdistua.

Kyllä on elämä nykyään leppoisaa. Saa siivota silloin kun haluaa, voi herätä säikähtämättä. Toisinaan voi painaa torkkunappulaa, jos on aikaa. Kukaan ei huuda (paitsi minä itse herättyäni ja viimeksi tänä aamuna tyttäreni bussikortin ollessa hukassa), eikä tarvitse paleltua ilman vaatteita.

Jaahas, taidanpa mennä keittämään kahvit. Ah, tätä onnea!

ps. Asuntolaruoat ovat sitten oma lukunsa. Etenkin voipuuro.