Merkityksettömyys on poissa

Viime vuonna suurin piirtein näihin aikoihin kävelin jäällä -34 asteen pakkasessa ja podin puhdasta eksistentialistista ahdistusta. En tietenkään osannut analysoida itseäni sillä hetkellä, ja vasta kuukausia jälkeenpäin hämärästi ymmärsin mistä oli kyse. En ollut yksi ihminen, enkä kyennyt kokemaan yhtenäisyyttä mihinkään. Olin irrallaan kaikesta -myös itsestäni. Tätä aikaisemmin olin tuntenut jo kauan eläväni kuplassa, joka erotti minut ulkomaailmasta. Yhtäkkiä kupla oli poissa. Olin yhtäaikaa äärimmäisen vapaa, mutta myös äärimmäisen kahlittu. Vapaa tuntemaan yhteyttä ulkomaailmaan, toimimaan toisin, mutta samalla ymmärsin entistä kirkkaammin olevan mieleni, valintojeni ja tekojeni vanki.

Tämän asian tajuaminen ei auttanut muuttamaan mieltä, toimimaan toisin. Sen sijaan tunsin entistä enemmän syyllisyyttä elämästäni, teoistani ja ihmisyydestäni.
***

Jotain muutosta on silti tapahtunut, sillä tänä vuonna asiat ovat paremmin kuin aikoihin. On ollut muutamia ykseyden hetkiä, häivähdyksiä sisäisestä rauhasta. Jotkut asiat tuntuvat merkityksellisimmiltä kuin toiset, ja se kai on positiivista. Tänä talvena en ole kertaakaan (tai korkeintaan kerran) jäänyt sänkyyn koko päiväksi, olen ulkoillut paljon (suhteessa aikaisempaan) ja itkenyt vähemmän. Tätä lähemmäs normaaliutta elämässäni en kai pääse. Olen edelleen ahdistuneempi kuin annan ulkopuolisten ymmärtää, mutta ahdistukseni taso on tällä hetkellä melko matala. Kenelläkään ei pitäisi olla mitään hätää.

Kaikki on hyvin.