"Miten menee? Ai niin, täältähän sen näkee."

- totesi mieheni koneen ääreltä näppäillessään tuuban osoitteen.
***
Kaksitoista vuotta yhteiseloa, joista kymmenen naimisissa. Jotenkin tuntuu, että tämä yhtälö alkaa olla melko tavalla harvinainen kolmekymmentävuotiaiden (ja alle, koska minähän en vielä ole saavuttanut tuota maagista rajapyykkiä) ihmisten keskuudessa. Tästä kai voi olla jo ylpeä, ja olenkin.

Mieheni lukee kirjoituksiani. Hän myös myöntää, että joka kerta tuubaa lukiessa häntä hieman jännittää mitä hölmöyksiä tällä kertaa olen suoltanut sisuksistani kaiken kansan nähtäville. Raukka, luulee vieläkin ettei minulla ole mitään itsekontrollia.
***

Kirjoitan, koska toisinaan yksinkertaisesti on hiljaisempia kausia, jolloin en jaksa puhua -ainakaan arkipäiväisyyksiä raskaammista asioista. Esimerkiksi tunteiden ja erityisesti ahdistuksen tiivistäminen kirjaimiksi on usein helpompaa kuin niiden purkaminen puhumalla. Vasta viime vuosina mieheni on alkanut ymmärtää tämän, eikä pakota minua enää puhumaan vastoin tahtoani. Toisaalta, koska olen pakotettu puhumaan aikaisemmin (eihän avioliitto muuten käytännössä toimi), osaan ilmaista itseäni nykyään myös suullisesti -toisinaan jopa ilman pakottamista. (Lisäys: Mieheni mukaan puhun 600 % enemmän kuin tavatessamme). Mutta aina en pidä asioiden ääneen vatvomisesta.
***

Iltaisin ennen nukkumaanmenoa tulee mieleen asioita, etenkin jos on katsonut American Beautya. Esimerkiksi mieheni kysyi eilisiltana valitsisinko mieluummin äkkikuoleman vai piinallisen kidutuksen, jonka jälkeen ehkä voisi vielä jäädä henkiin. Vastoin yleisiä odotuksia valitsin kidutuksen.

Yllätyin itsekin tästä perin positiivisesta päätöksestäni.