Tarkka pitää olla

Mieheni huomautti kielenkäytöstäni. Olen hänen mielestään liian epämääräinen etenkin puheissani, mutta myös teksteissäni.

Puhun toisinaan miehelleni sekavia, myönnettäköön. Mutta sille on selitys. Olen päivät yksin kotona graduni kimpussa ja illalla ilostun hänen tullessaan töistä ja käyttäydyn kuin yli-innokas kultainen noutaja; hännän heilutuksen korvaavat sanat, jotka suorastaan pursuilevat suustani kuin liian kovalla paineella tuleva vesi suihkusta.
Tottakai silloin tällöin voi ilmaantua sekavuutta lauseisiin, jos on koko päivän yrittänyt vääntää analyysia kirjalliseen muotoon koneen ääressä. Helposti sitä unohtaa kuinka niitä järkeviä lauseita suullisesti tuotettiinkaan, kun päivä toisensa jälkeen menee kirjoittamista opetellessa.

Ulosanti on ollut minulle hankalaa siitä lähtien kun opin puhumaan. Tuota ennen asiaan liittyviä vaikeuksia ei kuulemma ollut. Minulla ei ole koskaan ollut puhevikaa, vaan itseilmaisuani esti järjetön ujous. Olin suunnattoman estynyt ja jäykkä lapsi. Puhuin harvoin mitään, ja jos jotain sain sanottua, kaduin heti sanomaani. Yleensä sanat tulivat ulos suunnattoman puserruksen, sydämentykytyksen ja punastumisen kera.

Vähitellen olen opetellut puhumaan, tai tarkemmin sanottuna ilmaisemaan ajatuksiani suullisesti. Ilmeisesti parantamisen varaa edelleen on. Tästä lähtien mietinkin kolme kertaa asiat läpi ennen kuin sanon (tai kirjoitan) mitään. Tämä ei silti tarkoita, että lopputulos olisi parempi, ainoastaan ulosannin viive voi kasvaa huomattavasti.

Eikös hitaus yhteiskunnassamme assosioidu voimakkaasti tyhmyyteen? Olnen siis tästä lähtien entistä tyhmempi.