Tukka kuin pieni eläin

Tukkani on päälaelta latvustoon mitattuna 50 senttiä pitkä.

Tähän puolimetriseen karvapöheikköön uhrautuu aikaa yhtä paljon kuin pienen eläimen hoitoon. Sitä on pestävä ja hoitoainein hellittävä, muuten se suuttuu ja nousee sähköisyydestä pystyyn. Tai liiskautuu päätämyötäiseksi matoksi. Harjaamisen ja hellimisen laiminlyönti näkyy jo seuraavana päivänä; hiusten paikalta voi päivän unohduksen jälkeen löytyä halkaisijaltaan 20 senttinen takku.

Kerran säikähdin tukkaani. Herätessäni se makasi valtoimenaan tyynyllä, tunki suuhun ja kiertyi kaulan ympärille. Rangaistukseksi nostin sen tiukalle nutturalle koko päiväksi.

Tänään sillä on ulkoilupäivä. Saa olla aivan vapaana, en aio kuristaa sitä kuminauhoin.

Noin, hyvä tukka..
Mitäs tänään tehtäisiin? Mennäänkö vaikka elokuviin katsomaan toisen pitkätukan kärsimystä?

Pieniä palasia ja jälleen tunnustus (liekö jo osa IV)

Dominick Arduinin etsinnät jatkuvat. Toivon totisesti, että hänet löydettäisiin. Onhan pohjoisnavan valloittaminen yksin hurja juttu, mutta jokaisella on oikeus unelmiinsa.
***
Viime sunnuntai oli Marianpäivä. Minun kastepäivä. Ei edes kevään suurin juhlapäivä taannut minulle ikipositiivista elämänasennetta. No, silloin oli kuulema ollut vetinen ja harmaa nuoskakeli...
***
Irlantilaiset kielsivät julkisissa tiloissa tupakoinnin. Yhdyn kolminkertaiseen huraa –huutoon! Kunpa Suomessakin ymmärrettäisiin jotain tuon asian päältä. Täällä kaikki tupruttelijat kokevat olevansa syrjittyjä ja heiltä viedään ihmisoikeudet, jos lailla yritetään siistiä ympäristöä. Mikäpä siinä, jos sätkä maistuu, mutta ei tarvitsisi kirveltää suuren tupakoimattoman enemmistön silmiä. Minun edellinen varsinainen tupakkakertani taisi olla seitsemän vuotta sitten. Tosin viime kesänä ystäväni polttaribileissä vedin henkoset ja se maistui juuri niin ikävältä kuin muistelin.
***
Sitten otsikossa lupaamani tunnustus. Kuuntelen kuntosalilla omaa musiikkia. Olen laatimassa ”Inkan kuntosali topteniä”. Tällä hetkellä siinä on vasta muutamia voittamamattomia tsemppikappaleita.

Knight Rider Theme: Tämä saa reippaalle mielelle. Saavat kanssakuntoilijat ihmetellä, miksi virnuilen yksinäni.
Guns`n Roses: Welcome to the Jungle: No, tämä kelpaa minulle aina vaan.
Survivor: Eye of tiger: Tämä on se tunnustukseni. Niin kliseinen punttisbiisi, mutta toimii. Onneksi kukaan ei kuule, mitä korvanapeissani soittelen...
System of a Down: Science: Lyhyt ja ytimekäs

Listan laadinta on vielä kesken. Käytännössä jyvät erottuvat akanoista ja selviää, mitkä päätyvät listalle.
***
Päivän levy on Lemonatorin Grandpop.

Toteutusta odotellessa

Kevät on pitäisi-aikaa. Tänä aamuna huomasin sen, koska yllätin itseni miettimästä pitäisi-asioita. Aurinko paistaa jo niin kirkkaasti ja korkealta, että kaikkialle talven aikana kertynyt töhnä paljastuu. Sitä luulee siivoavansa perusteellisesti, mutta kevätaurinko on lahjomaton. Pitäisi siis jälleen siivota ja tällä kertaa pestä myös ikkunat. Pitäisi ommella uusia verhoja.

Näin keväisin pitäisi tehdä puutarhatöitä: vaihtaa kukkiin multaa ja tehdä uusia istutuksia parvekepuutarhaa varten. Pitäisi kylvää rairuoho pääsiäiseksi ja leipoa kulitsa. Itseäänkin pitäisi uudistaa kevään kunniaksi. Käydä vaikka kampaajalla. Olisinko niin rohkea, että leikkaisin hiukseni lyhyeksi? Enpä tiedä, luultavasti lyhythiuksisuus olisi minulle sen jälkeen lopullista, koska en jaksaisi odottaa niiden kasvavan entiselleen. Pitäisi varmaan laihduttaa, pääsisin ainakin moniin keskusteluihin mukaan ikäänkuin kulttuurinjäsenenä, en vain ulkopuolisena tarkkailijana.

Seuraavaksi haen päivän lehden ja keitän kahvia.

Vehkeet ja vempeleet

Käsipuolten humanistien remonttiohjekirjaan lisättäköön seuraava kappale:

Ennen töiden aloittamista katso ja tarkista hyvä ihminen, että sinulla on käytössäsi edes alkeellisimmat remontointiin tarvittavat työvälineet: vasara, ruuvimeisseli, saha ja mitta.

Meillä oli oikea metrimitta, mutta se hukkui jo puolitoista viikkoa sitten. Siitä lähtien olemme mittailleet lattiaa, ikkunaa ja levyjä ompelussa käytettävällä venkoilevalla muovimitalla. Sekin piti lainata naapurilta. Yllättäen oma mitta löytyi jostain epämääräisestä paikasta, palautin lirmumitan takaisin ja nyt en löydä sitä omaa mittaa taaskaan mistään. Hankala pitää tavarat tallella.

Mieheni sai aikoinaan häälahjaksi työkalupakin, minä ompelukoneen. Näin meillä. Jälkeenpäin tulin epäilleeksi, josko työkalupakki oli sittenkin hienovaraista kettuilua; pakki oli kommarinpunainen teräsloota, sisällä keltainen vasara. Tuskin lahjanantajat (tai kukaan muukaan, me itse mukaanlukien) uskoivat muilla työkaluilla koskaan olevan käyttöä.

Työläisen mentaliteetti ja itsetunto

Kasasta löytyi sitaatti kirjoituksestani ja juttua julkituodusta tyhmyydestäni. Kyllä nyt kelpaakin olla itsetunto kohdallaan, kun tuolla tavalla noteerataan ja hyvänä pidetään.

Kasan Jussi haluaisi nähdä työnsä konkreettisen tuloksen, käännetyn kirjan hyllyssä valmiina. Itse olen tehnyt erotyötä konkretiasta jo vuosien ajan siinä täysin onnistumatta. (Käsi)työläisen mentaliteetin omaavana ihmisenä esseiden, artikkeleiden ja teorioiden vääntäminen ei yksinkertaisesti tunnu yhtä hyvältä kuin omin käsin konkreettisen esineen suunnittelu ja valmistus. Toki voin soveltaa osia, kuten kärsivällisyyttä myös kirjoittamisen puolelle, mutta samanlaista tyydytystä kuin käsin tekemisestä en valitettavasti kirjallisista hengentuotteistani ole koskaan saanut.

Lähisuvussamme ei ole ketään varsinaista aivotyöntekijää. Hyvällä katsotaan jos tekee "ruumhillista työtä", josta jää konkreettinen jälki. Yliopisto-opintojani on karsastettu, alaan liittyviä töitä pidetty "helppoina" -jos töinä lainkaan. Kyllä siinä ammatillinen itsetunto alkaa vahvemmallakin horjua.

Hetkellistä helpotusta konkretian kaipuuseen saan tällä hetkellä remontista. Mikä onni ja autuus on pähkäillä ja miettiä mittoja, suunnitella ja saada aikaan jotain näkyvää.

Tällä hetkellä aikaansaatua: erittäin näkyvä matto makaa eteisessä kaikessa 90 kilon painavuudessaan. Odottaa jotakuta vahvaa kantamaan portaat ylös.

Uutispuuroa

Ihmiset puhuvat, että maailma on raaistunut ja media suoltaa karmivia juttuja heidän aamiaispöytäänsä. Ei voi lukea lehteä, ettei joku olisi tapettu tai ryöstetty. Tv:stä tulee jatkuvasti uutisia pommi-iskuista tai kerrostalojen piiritystilanteista. Enpä tiedä, olemmeko me kuitenkaan niin erikoisia, että olisimme keksineet kaikki kauheudet vasta viime vuosina. Jos lukee noin sata vuotta vanhoja (tai vähemmänkin riittää) sanomalehtiä, niin voi todeta, että kaikki on keksitty jo silloin. Ei siis mitään uutta 2000-luvulla.

Rapiat sata vuotta vanhat uutisjutut ovat oikeastaan paljon rehellisempiä, kuin nykyään. Niissä asiat kerrotaan hyvin värikkäällä kielellä, eikä lukijoita säästellä. Murhamiesten teot kerrotaan yksityiskohtaisesti ja samalla tekijä toivotetaan kärsimään ansaitusti rangaistustaan. Vankikarkurien matkaa seurataan kuin dekkaria ja tavallinen kansa osallistuu aidosti ja kiinnostuneena. Isoäitini kertoi, että Kyllikki Saaren murhaajan uskottiin piileskelevän milloin missäkin päin maata ja kerran tuon (oletettavasti) miehen leiripaikka oli löytynyt heidän takametsästä, jossa oli koko kylän laidunmaita. No, siellä samaisessa takametsässä on piileskellyt muitakin lainkarttajia aina sen mukaan, mikä tapaus on lehdissä ollut pinnalla...

Myös onnettomuudet raportoitiin lehdissä hyvin perusteellisesti. Muuan maalaistalo oli ollut polttamassa pellonpientareita ja joukossa ollut pieni poika oli saanut tulen vaatteisiinsa. No, hän oli ehtinyt palaa jo pahasti ennen kuin tuli saatiin taltutettua. Lehti kertoo, että kun poikaa kannettiin tupaan, niin ”lihat irtosivat jaloista”. Sisällä poika pyysi juotavaa ja ”yrittäessään juoda, leuka putosi irti”. Loppuun todettiin yksikantaan ”Surkeaa.” Nykyään uutiset ovat lastenleikkiä, ainakin ilmaisultaan. Esimerkiksi tämä em. juttu on ihan oikeasti järkyttävä tapahtuma. Jos lukisin sen tämän päivän lehdestä, en tulisi ajatelleeksi tarkemmin koko tilanetta, koska siinä todennäköisesti vain kerrottaisiin pienen pojan kuolleen tapaturmaisesti. Tuskin edes huomaisin koko uutissähkettä.

Real Rhythm

Tämän päivän levy on Conjunto Casino. Kuubalaisrytmejä loskan keskellä...Tänään vain tuntui siltä. Yritän luoda ympärilleni aurinkoa. Toivoisin, että itsekin keinahtelisin tulisesti salsan pyörteissä. Rytmitajuni riittäisi, mutta suomalainen häveliäisyys on tehnyt jaloistani jäykät kuin ratapölkyt. Sitä paitsi mokoma ketkuttaminen on jumalatonta touhua!

Tulkoon tämäkin typeryys julki

Viikko sitten automme alkoi putputtaa, naputtaa ja kolista. Siinä sitä mieheni kanssa kuuntelimme päivän jos toisenkin, on se totta. Ei kehrää, kuulostaa traktorilta. Viime kerrasta oppineena emme hätäilleet.

Valittelin ääneen sukulaisille, kuulin kommentteja. "Venttiilit löysällä", "tulpat irti" tai "hihna pitää kiristää". Onneksi kummisetäni tietää, hänhän on autonkorjaaja. (Yllättävän vähän arvostettu ammatti sekin, remonttimiesten ohella.)

Viime viikolla:
Minä: Niin että kummityttö täällä päivää...
Kummisetä: (murahdus)
Minä: Auto puksuttaa.
Kummisetä: Olen mökillä, tule maanantaina näyttämään.
Minä: Selvä.

***

Tänä aamuna:
Kummisetä: Pistäppä moottori käymään.. (kuuntelee)... milloin on öljyä lisätty?
Minä: (kiemurtelua)... hmm... (muka miettii, vaikka varsin hyvin tietää, että siitä on kohta 9 kuukautta)... joskus...
Kummisetä: Öljyt on loppu. Osta tonkka, lorauta ainakin pari litraa. Niin, tuosta reiästä.
Minä: (lievää häpeää tuntien sopertaa) .. kiitos.

Onneksi en tilannut aikaa merkkihuollosta, olisi naurettu ja joutunut vielä maksamaan siitä monta kymppiä.

Kummisetäni tietää minun olevan toivoton tapaus, joten tämä oli vain yksi lisä siihen hyvänä juttuna kerrottavien häpäisykertomusten pitkään listaan. Tätäkään tarinaa ei olisi, mikäli jompi kumpi meistä humanistintolvanoista olisi älynnyt joskus rassata mopoa, tai uhrata edes muutamia tunteja autoihin perehtyen.

Mutta ei, piti lukea Sartrea ja Hesseä, filosofiaakin, muka.
Ostaa baskeri ja ahdistua maailman tilasta, murehtia ekokatastrofia.

Taidan etsiä tänään kirjastosta jonkun autoihin liittyvän käsikirjan.

Lista

Lienenkö koskaan haksahtanut vielä meemiin, mutta nyt on ihan selvästi sen aika. Ensinnäkin kunnioitan joidenkin muiden valitsemaa kuukkelin voittajaa, toisekseen itseäkin kiinnostaa mitä on tullut tehtyä.

- Toisen ihmisen toimintaan puuttumista ja säätämistä 87 kertaa
- Paneelien ja lastulevyn sahausta ainakin 8 metriä
- Epätoivon hetkiä muutama
- Kesken elokuvan nukahtamisia 3 kpl (perjantaina kesken Summer of Samin, lauantai-iltapäivänä kesken piirretyn perheleffan ja lauantai-iltana kesken .. en muista minkä.)
- Jeesusleipää (aka teeleipää) ja viiniä nautittu kerran (paitsi viiniä kaksi kertaa)
- Huokoleijonaa naulatessa suusta pulahtaneita perkeleitä 106 kappaletta
- Yleistä räyhäämistä yllättävän vähän
- Sahanpurun imurointia joka päivä vähintään puolen tunnin ajan

Yhdessä tuumin

Kahden tumpelon on syytä tehdä kaikki yhdessä. Näin lasku-, suunnittelu- tahi tekovirheen sattuessa ei voi syyttää vain toista.

Näin sitä täälläkin nyt käsi kädessä sahataan, että varmasti menee oikein.

Aikataulu

Remonttilinjalta päivää. Tällä kertaa aiheena muun muassa ajankäyttö ja asioiden aikatauluttaminen.

Suunnitteluun varattu aika kannattaa heti alussa kertoa kolmella. Asioiden tarkastelu suunnasta jos toisesta kannattaa, sillä liian usein jotain unohtuu. Tosin asioiden tekemiseen varattu aika on syytä niin ikään kertoa vähintään kahdella. Meille esimerkiksi sellainen itsestäänselvyys kun levyjen "lepääminen" oli uusi tuttavuus; lattialevyjen täytyy ennen asennusta levähtää 5 - 7 vuorokautta siinä tilassa johon ne lopulta tulevat.

Jostain kumman syystä mieheni kuvitteli lattianlaiton sujuvan viikonlopussa. Nyt on jo toinen menossa ja vasta yksi levy ylhäällä. Eilen emme suunnitelmista huolimatta saaneet sitä toista lattialevyä kannettua, koska piti ilta miettiä ja toimeenpanna huoneen päätyyn seinäpaneelin alle tulevan huokoleijonan sahausta. Sanana huokoleijona on vaivannut koko viikon. Aina välillä on pakko sanoa se ääneen, makustella.
***

Ratkaisin levyjen asetteluongelman palapelin avulla. Piirsin paperille huoneen pohjapiirroksen (suhteessa 1:20, luulen), leikkasin kartongista oikeassa mittasuhteessa olevat "levyt", piirsin uros- ja naarasponttisivut eri värein, leikkasin palat ja sovittelin paikoilleen. Kätevää, eikö? Nyt levyt leikataan piirtämieni kaavojen mukaan. Kuinka helppoa!
***

Työmiehen raataessa oikeissa töissä, minä aion käyttää aikani hyödyksi sahaamalla seinäpaneelit ja naulaamalla sen huokoleijonan paikoilleen. Sitten lieneekin jo ilta, ja muutaman tunnin kuluttua jo sunnuntai.
Täytynee pyhittää vielä muutama viikonloppu ainoastaan tätä lattianlaittoa varten.

Lirinää odotellessa

Tuuba on siirtynyt talven sinertävästä maailmasta kohti kevään maanläheisiä sävyjä.

Ikkunasta avautuva näkymä lumilinnoineen on vielä kovin talvinen, mutta alan uskoa talven taittuvan pian. Räystäät eivät näillä pakkasilla tipu, mutta annetaan auringon vielä verrytellä muutama viikko.

Musiikkia sielulle

Me tuubalaiset olemme viettäneet musiikkipitoisen torstain. Minä kävin nautiskelemassa Oulun kaupungin orkesterin ja Pohjan Sotilassoittokunnan järjestyksessään ensimmäisen yhteiskonsertin. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olin vain kuuntelemassa musisointia. Istua vain ja keskittyä kuuntelemaan...

Kun päästää musiikin sisälleen, niin sitä tunnetta ei voita mikään. Tämä on tosi, eikä vain kliseistä höpinää. Jopa itse melodia tai hienot soolot jäävät lapsipuolen asemaan, kun tärkein kokemus on se, miltä tuntuu. Toki täsmällinen ja taidolla tulkittu musiikki on aina kaunista, mutta minulle on tärkeämpää, että tunnen jotakin. Että pääsisin lähemmäksi niitä ajatuksia, joita soittajalla on. En viitsi kuunnella teknisesti näppäriä suorituksia. Muutama väärä ääni ei haittaa, jos tulkinta on kohdallaan. Ihan oikeasti. Illan solisti ei luultavasti ollut ajatellut tätä. Hän soitti Gottliebin teeman ja variaation trumpetille hyvin varautuneesti. Koko ajan odotin, että hän päästäisi itsensä valloilleen, mutta sitä ei tapahtunut. Ei saisi vertailla, mutta olen kuullut tästä kauniista teoksesta paljon ärhäkämmän tulkinnan.

Yleisön joukossa oli mukavaa. Hiljainen hämärä laskeutui ja saatoin vajota pumpuliin. Joka kerta saan kiksit käyrätorven ja bassoklarientin kauniista äänistä.

Intermezzo

Elämä on muutakin kuin lastulevyä.

Eilisiltana Rovaniemen kirkossa kaikunut Lapin kamariorkesterin soitanta virvoitti synkkyyteen taipuvaista mieltäni. Etenkin äänenjohtaja Niskanen hämmästytti kuulijoita huikealla taituruudella. Jos ihmisen soitto ja musiikin tulkinta voi valaa uskoa valoisaan tulevaisuuteen ja iloon, se tapahtui. Valtaisista taputuksista päätellen moni muukin piti kuulemastaan.

Tyttäreni väsähti, muttei kehdannut nukkua konsertissa, joten poistuimme väliajalla. Olisi ollut perin mielenkiintoista kuunnella väliajan jälkeiset japanilaiset, mutta toisinaan on luovuttava kulttuuririennoista unisen lapsen vuoksi.
***

Lopuksi onnittelut kaikille kuukkelikisassa voitokkaille.

Humanistiperhe remontoi: Kuinka saada lattialevyt yläkertaan?

Koti haisee lastulevylle.

Lattian on määrä tulla yläkertaan, unohtiko joku? Remonttireiskan järki olisi sanonut, että levyjen pitää olla sen kokoisia, että kohtuullisen normaalivoimainen ihminen saa ne raahattua parvelle. Koska kulttuuriaineiden opiskelu lienee sumentanut terveen järjemme, ostimme puukeskuksesta 2200 mm x 1600 mm kokoisia levyjä seitsemän kappaletta. Ja emme saa niitä nostettua ensimmäistä porrasta pidemmälle.

Järkeilyä. Levyt on sahattava kahtia, siinähän ei mene kovin kauaa, korkeintaan pari työpäivää. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että tarjolla olisi ollut kohtuukokoisia levyjä samaan hintaan. Niitä ostimme vain yhden, ikään kuin kokeiluluontoisesti. Sen kanssa ei ollutkaan mitään ongelmia; vaivatta hivutimme sen jo ensimmäisenä päivänä ylös. Niin että miksi sitten ostimme niitä isompia? Ajattelimme säästää ruuveissa.

Onko kirjasivistyksestä konkreettista hyötyä? Kyllä. Kirjahyllystä poimimme Kunderaa, Freudia, Donneria, LeGuinia ja Kafkaa sahauksen ajaksi tukemaan levyä. Toki sahaukseenkin liittyi omat ongelmansa, mutta niihin ei liene tarpeen puuttua, sillä saimme levyn viimein poikki. Puolet kevyemmän ja pienemmän levyn kanssa emme enää olleet portaikossa rimpuillessa yhtälaisessa hengenvaarassa kuin aikaisemmin.

Päivän työ tuli tehtyä. Levyt makaavat valtoimenaan olohuoneessa.
Huomenna on toisen levyn vuoro.

Remonttiohjeisiin lisättäköön:
- Usko ammattitaitoista myyjää. Meillekin suositeltiin pienempiä levyjä helpomman käsiteltävyyden vuoksi. Mitä tapahtui? Mielenhäiriö tuli, ostimme niitä isompia. Kumpikaan ei osaa selittää lopullista syytä tähän outoon valintaan.
- Varaudu siihen, että kotisi näyttää kaatopaikan ja puuvaraston risteytykseltä useiden viikkojen ajan.

Luomisen tuskaa

Kirjoittaminen ei ole ottanut onnistuakseen. Erinäiset tahot ovat vaatimassa omaansa, mutta mistä annan. Ei irtoa niin ei irtoa. Tällä hetkellä ei lohduta edes ajatus siitä, että minä osaan kirjoittaa. Se ei auta minua yhtään. Ketään ei kiinnosta osasinko kirjoittaa viime viikolla tai osaanko ensi viikolla, minun on osattava nyt. Kirjoitustaidon huumassa tehdyt työsuunnitelmat ovat käyneet yllättäen liian ahtaiksi. En ole jättänyt niihin särkymävaraa. Kukapa sitä nyt itsetunnon huipulla miettii huonoja hetkiä. Sellaisella hetkellä pessimismi on myrkkyä.

Jossain elämäni vaiheessa, mitä luultavammin taidekoulussa, luomisen tuska oli jotenkin olennaista. Ilman tuskaa ei tullut aitoa tulosta. Onhan selvää, että helposti syntyvä taide on liian yksinkertaista ja sisällötöntä. Sisältöä sai sillä, että yökaudet sydänverellään pusersi mitä ihmeelisimpiä visioita. Toisaalta, kyllä tämä työskentelytapa toimi. Erään viikonlopun tein reliefiä rautalangasta ja punaisesta silkkinauhasta. En kerro siitä enempää, mutta seuraavana maanantaina muutamien opettajien tulkinnat siitä osuivat niin kohdalleen, että olin purskahtaa itkuun.
***
Jos saatte käsiinne Pedro Almòdovarin Matadorin vuodelta 1985, katsokaa ihmeessä.

Tuubaa vastustetaan mielenosoituksessa

Että tätä mieltä, ja ihan julkisesti. Hyvä on, ei tarvitse huutaa.

Kiitos Lauralle kuvavinkistä.

Linkkivinkki

Laajahko Anthropology SuperSite vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Pitäisiköhän oikein linkittää tuonne oikealle pysyvien joukkoon.

Lattiaremontti

Ulkoinen elämämme on yhtä suurta lattiaremonttia. Sen suunnittelu alkoi jo kuukausia, ellei peräti vuosia sitten. Muutama viikko sitten saimme ostettua parvelle laminaatin (kirsikkarustiikki). Ullakkohuoneeseen haimme eilen puukeskuksesta 22 mm paksuja lattialevyjä, kooltaan 2200 x 1200 mm, painoa 45 kg per levy. Ja nyt ne pitäisi jotenkin saada hivutettua yläkertaan. Ullakkohuoneen lattia oli sen verran mutkainen, että levyt olivat tarpeen. Äänieristystäkin levyt parantavat huomattavasti. Emme uskoneet levyjen saavan lattiaa täysin suoraksi, joten levyjen päälle levitetään muovimatto. On se ihan hieno, vaikka ei uskoisi. Nykyvalikoimat ovat jotain aivan toista kuin muutama vuosikymmen sitten.

Aiomme mieheni kanssa tehdä koko homman omin käsin. Onneksi on olemassa ohjeita. Nuo ohjeet eivät vain oikein riitä, ainakaan meille remonttitaidottomille humanisteille.

LATTIAREMONTTIOHJEET HUMANISTIPERHEELLE
- Varaa suunnitteluun aikaa vähintään vuosi, parempi kaksi.

- Keskustele aviosiippasi kanssa mahdollisimman rauhallisesti eri vaihtoehdoista. Lattiamateriaaleja on nimittäin aivan hirveästi.

- Mikäli rauhallinen keskustelu ei onnistu, korota ääntä. (Mikäli teet sen kaupassa, vaikutus on tehokkaampi.) Jompikumpi yleensä tässä vaiheessa antaa periksi, jolloin päätös on helpompi tehdä. Ja ainakin toinen osapuoli (se huutava) luulee tehneensä kompromissiratkaisun, vaikka runnoi omat mielipiteensä läpi pelkällä desibelivoimalla.

- On hyvä sopia jo etukäteen miten remontti rahoitetaan. Mikäli parisuhteessa toinen on töissä ja toinen ei, taloudellinen epäsuhta on valmis. Suosittelen remontin tekemistä tilanteessa, jolloin molemmat henkilöt voivat täysipainoisesti osallistua remontin kustannuksiin. Tällöin myös taloudellisesti alisteisessa asemassa oleva henkilö tuntee osallistuvansa remonttiin täysipainoisesti.

- Älä odota saavasi hyvää palvelua remonttiliikkeistä. Vain harvoin rautakauppiaat jaksavat alkaa selittää juurta jaksain mistä lattian tekemisestä on kyse. Onneksi humanisti osaa lukea, ja usein sisälukutaitokin on hyvä. Eli kaupasta (tai kirjastosta) nippu ohjeita mukaan.

- Ota etukäteen selvää remonttislangia, sillä ilman oikeaa kieltä olet hukassa. Selvitä ainakin mikä on niska (lattian), vaateri ja pontti.

- Tutustu jo elämäsi ja opiskelusi alkuaikoina kirvesmiehiin. Tämä on kieltämättä hankalaa, mikäli opiskelee kansanperinnettä tai antropologiaa, sillä noiden laitosten käytävillä kirvesmiehiä ei juuri käyskentele. Aina voi säilyttää hyvät suhteet isään tai appivanhempiin, sillä vanhemmalla sukupolvella on jostain syystä salaista kirvesmiestaitoa jäljellä ilman koulujakin. Mikäli tämäkään ei onnistu, tai välimatka on liian pitkä, ei mikään auta. Tee itse.

- Loppujen lopuksi remontin teko on kuin minkä tahansa esseen tai tutkielman teko. (Talonrakennusta voisi sitten kai verrata väitöskirjaan.) Aluksi tehdään esiselvitys, mitä tehdään ja miksi. Sitten otetaan selvää, tutustutaan kirjallisuuteen ja syvennytään aiheeseen. Seuraavaksi hankitaan työvälineet ja materiaalit, ja aletaan koota palapeliä kokoon. Lopuksi ripaus tervettä järkeä ja hieman avaruudellista ajattelua mukaan. Loppu on käden ja silmän yhteispeliä.

On pakko palata

Kuvittelin voivani elää ilman jokapäiväistä kirjoittamista. Ei näköjään onnistu. Olen heikko ihminen. Riippuvainen kirjaimista punotusta pelastusköydestä.

Tämänkertainen mielialan notkahdus vei voimia enemmän kuin olin varautunut. Joka ikisen notkahduksen jälkeen paluu normaalitasolle on entistä vaikeampaa. Toipuminen on hidasta, päivät tuntuvat liian lyhyiltä. Teen vähän asioita, niitäkin hitaasti. Tämmöisinä aikoina tulee helposti ryvettyä itsesäälissä enemmän kuin on tarpeen. Inhoan itseäni näinä hetkinä, syytän kiittämättömyydestä heikkoa minääni.
***

Teksteistäni ei edelleenkään löydy kärkeviä mielipiteitä päivän kuumimmista aiheista (vrt. Miljonääri-Jussin seksiseikkailut) tai viiltävää analyysia ihmissuhteista, politiikasta, tahi muusta pienen tyhmän ihmisen ymmärryksen yläpuolella olevista asioista. En myöskään kirjoita tekniikasta, tietokonepeleistä tai urheilusta. Turha on etsiä kuvauksia kännisistä baari-illoista tai ylimaallisen monimutkaisista ystävyyssuhteista.

Kirjoitan menneisyyden taakasta, nykyhetkestä -etupäässä itsestäni. Mietelmiä mielekkyyden etsimisestä ja sen kadottamisesta. Onnellisuuden ja sisäisen tasapainon kaipuusta. Tulevina viikkoina raportoin myös yläkerran lattiaremontista.
***

Jos olisin kyennyt analysoimaan kirjoituksiani, olisin kenties ennakoinut tämänkin notkahduksen; viime viikkojen kirjoituksistani ei juuri valonpilkkeitä löydy. Olen siis rehellinen teksteissäni. Mieliala ja tunteet vaikuttavat kirjoituksiini voimakkaasti, ja näin on hyvä.

Kuolisin tunne- ja ahdistusähkyyn jollen saisi oksentaa niitä ulos.

Tunnustuksia, osa III

Viikonloppuna istuimme ystävien kanssa iltaa ja teimme tunnustuksia nuoruudestamme, erityisesti lempibändeistämme. Nyt aion jakaa osan teidän kanssa. Ajatelkaa, musiikillisessa sekamelskassa kasvaneena, minä hairahduin jossain vaiheessa varhaisteiniyttä kuuntelemaan New Kids on the Blockia. Olin kai liian altis ystäväpiirin painostukselle, että lähdin tähän mielettömyyteen mukaan. Tuota vaihetta kesti vain muutaman kuukauden ja tulin viimein järkiini. Kuuntelin taas niitä ihmeelisiä bändejä, joita ystäväni kaihtoivat kuin ruttoa. Lisätäkseni vettä myllyyn, perehdyin rap-musiikkiin. Jostain kumman syystä Public Enemy muodostui suosikikseni. Siis kuvitelkaa! Mitä ihmeen yhteistä on valkoisella teinipimatsulla ja mustilla yhteiskuntakriittisillä machoräpäyttäjillä? No niin, tietysti se yksi asia, mutta välissä oli ylitettävänä tuo iso vesi, Atlantin valtameri. Onneksi en kuunnellut koskaan MC Hammeria tai Vanilla Icea niin kuin muutamat iltaa istuneet häpeillen tunnustivat. Guns n` Roses tuntui myös herättävän noloja ilmeitä. Mitä suotta. Olisikohan tästä vajaa vuosi, kun ajattelin ääneen, että heiltä pitäisi ilmestyä jokin kokoelma. Ostaisin sen heti. Pari viikkoa sitten sain tietää, että Greatest Hits on kaupoissa, pitänee kai lunastaa lupauksensa.

Kielipuoli

Mietin tässä niitä monia hupaisia sanoja, joita isovanhempani käyttävät puheessaan. Ne ovat aivan käyttökelpoisia sanoja, mutta eivät kovin trendikkäitä. Jos niitä päästelee suustaan, on maalaismoukka. Moukkamaisuuden uhallakin käytän niitä joskus. En tietenkään tosissani, vaan ainoastaan ollakseni hauska. Suosikkisanani on ”varmarihousut” tai ”varmarit”, jos haluaa käyttää lyhyempää muotoa. Toinen mukava sana on lasta tarkoittava ”muoska” ja siitä toinen versio ”musikka”. Jos joku asia inhottaa ja näyttää ikävältä, se on ”visto”. Olen myös ottanut ”völijyyn” sitä sun tätä ja tilannut ”pirssin”, jos olen olen ollut ”höyli”. Joskus kerroin, että en osaa leipoa ja en osaa edelleenkään. Pitää pyytää mummua opettamaan ”nisun” teko.

Uskomattoman värikästä kieltä. Nykyään sitä ei kukaan ymmärrä ja akateeminen koulutus kitkee viimeisetkin kielenkukkaset. Pitää pystyä tuottamaan ymmärrettävää kieltä, ilman turhia arvolatauksia. Joo.
***
Tuuba itse jää tauolle. Minä kirjoitan ja odotan, kunnes hän taas palaa. Olen antanut itseni ymmärtää, että meillä on lukijoita ja se tuntuu mukavalta. Kiitos.

Ilmoitusasiaa

En kirjoita tuubaa ainakaan hetkeen, Inka jatkaa.

Palaan takaisin. Mutta vasta sitten, kun pystyn kirjoittamaan muustakin kuin negatiivisuudesta, ahdistuksesta ja kärsimyksestä, tuosta elämääni hallitsevasta pyhästä kolminaisuudesta.

Toivottavasti kykenen siihen mahdollisimman pian.
***

Harry Potterin maailmaa lainatakseni; ankeuttajat ovat lähellä.

Onnettomuus

Mikä ihmeen kohtalo usutti yhteen paperilastissa olleen rekan ja nuoria kuljettaneen bussin. Liikenne olematonta, suora tie. Vain vähän jäätä tien pinnalla. Käsittämätöntä.

***
Surun päivä.

Linja-autossa on tunnelmaa

Bussissa matkustaminen kuvottaa. Saan matkapahoinvointia jo vajaan kymmenen kilometrin matkalla. Sateen kastelemat ihmiset, muutama viinan ja kusen löyhkäinen deeku sekä bussin täysillä puhaltava lämmitys luovat sellaisen kombinaation, joka tunkkaisuudessaan voittaa minkä tahansa. Kaiken lisäksi kuljettajilla tuntuu olevan epätasainen kaasujalka. Ensin kiihdytetään (vielä ehtii ennen kuin valot vaihtuvat punaiseksi) ja juuri kun päästään hyvään vauhtiin, joku ilmoittaa jäävänsä kyydistä. Kuljettaja jarruttaa niin voimakkaasti, että minun sisälmykseni eivät ehdi mukaan, vaan jatkaisivat mieluusti matkaa eteenpäin. Pysähdyksestä toivuttua, bussi aloittaa uuden kiihdyttämisen. Sisälmykseni olivat sopeutuneet paikallaoloon ja nyt ne haluaisivat pysyä siinä. G-voima painaa ne vasten selkääni, ties vaikka ne turskahtavat sitä kautta ulos. Ja taas joku haluaa jäädä pois kyydistä....Kunhan tästä loskasta päästään, niin minä siirryn takaisin pyöräilijäksi.

Työnteko

Humanistit ovat hyvin tietoisia ammattiyhdistysasioista, työllisyystilanteesta ja ovat aidosti kiinnostuneita työnhausta. Tällainen kuva minulla on ainakin tämänpäiväisen kahvipöytäkeskustelun perusteella. Keskusteluun osallistui eri alojen humanisteja, sekä miehiä että naisia. Hei, missä on se punaviiniä litkivä filosofiasta horiseva humanisti? Ja mitä tekee samaan aikaan teekkari? Pitää bileitä ja luottaa hyvään tuuriin työmarkkinoilla.

Työmarkkinat ovat jotenkin vinksallaan. Talouselämä panostaa hightechiin. Sillä on saatu Suomi nousuun. Huraa! Humanistien epätoivoiset piipitykset kulttuurielämän puolesta ovat turhia. Jos yrityksellä on rahapula, ensimmäisenä priorisoidaan tiedottajat ja muut hölynpölyn tuottajat. Sama tilanne on kunnilla ja valtiolla, jotka tämän tästä napsaisevat kulttuuripuolen tilinauhasta prosentit ns. parempiin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi kunnanisien serkunkumminkaimojen yritysten tukemiseen tai muuhun perustarpeeseen.

Kulttuuria pidetään niin itsestään selvyytenä, ettei sen ylläpitämistä tai palvelujen parantamista pidetä kovinkaan kannattavana. Sanotaan, että on tärkeämpää kohdistaa työvoima ja rahat ihmisten perustarpeisiin. On totta, että informaatioteknologia kasvaa ja kehittyy, puuseppää tarvitaan aina ja putkimies on mies paikallaan. Mutta kuinka monta päivää vuodesta ihmiset ajattelevat putkiremppaa tai uuden kännykän ostoa? Uskon, että nämä samat ihmiset lukevat lehtiä, katsovat TV:tä, kuuntelevat musiikkia, käyvät urheilukisoissa tai konserteissa paljon useammin. Kulttuurin, nimenomaan henkisen kulttuurin, tarve ulottuu aina vuoteen ”pii-iskos ekr.” ellei kauemmaksikin. Eikö se ole ihmisen perustarve?

Elämä haltuun

Olen taas kuullut viisaampiani ja saanut neuvoksi, että elämä pitäisi ottaa haltuun. Pitää tehdä suunnitelma, jonka mukaan etenee seuraavat viisi vuotta. Pelottaa. Entä jos kaikki suunnitelmat ovat täysin virheellisiä, mutta itse sitä ei huomaa. Lähtee vain jääräpäisesti noudattamaan luomaansa kaavaa. Sitten huomaa olevansa elämänsä ehtoopuolella ja tehneensä sellaisia asioita, jotka eivät oikeasti ole kiinnostaneet. Tai jospa jokin elämän hazardeista osuu kohdalle ja koko hyvä suunnitelma leviää siihen paikkaan? Eihän sitä voi elää pelkästään katastrofeja odotellen, mutta ei myöskään liian suunnitellusti. Minulle riittävät viikon, korkeintaan parin kuukauden suunnitelmat. Niissäkin on joskus puolet liikaa. Tietysti toisinaan mielessä väikkyy kuva siitä, mitä teen vuoden päästä. Se on enemmänkin haave, jonka toteuttamiseen olen ryhtynyt hyvin nöyränä. En haluaisi sitoa itseäni mihinkään. Liikkumisen tarvetta ei voi tukahduttaa noin vain.

Jäämistö

Olen kerran päässyt järjestelemään jäämistöä. Vuosia sitten mummoni kuoltua sain käydä läpi hänen henkilökohtaisimpia tavaroitaan. Oli maagista avata yöpöydän laatikko, jonne en ollut koskaan aikaisemmin saanut edes katsoa. Kuvittelin sieltä löytyvän ties mitä salaisuuksia.

Laatikon etuosassa oli käyttämättä jääneitä lääkkeitä. Diapamia, unilääkkeitä, särkylääkkeitä ja ties mitä vaikean nimisiä purnukoita -kymmenittäin. Oli levyjä, pulveria, nesteitä, kapseleita ja pillereitä. Mieleeni muistui sohvalla makaava, unisin silmin sammaltava isoäiti. Kumpi oli loppujen lopuksi sairaampi, hänen ruumiinsa vai mielensä? Miksi hänellä oli laatikoittain rauhoittavia? Tuliko kukaan -en minä ainakaan- koskaan kysyneeksi tältä viiden lapsen kotiäidiltä kuinka hän voi. Oliko sairastelu hänelle ainoa keino saada huomiota, huolenpitoa ja hoivaa lähimmäisiltä? Vuosikymmenien raskas kotityö jäi itsestäänselvyyden varjoon, vaille kiitosta.

Laatikon takaosasta ei löytynyt rakkauskirjeitä, ei henkilökohtaisia muistoesineitä. Siellä oli vanhoja pankkikirjoja siistissä rivissä. Otto 100 mk- pano 450 mk- otto 210 mk, ei suuria summia. Kuitteja ruokaostoksista, vanhimmat kolmen vuosikymmenen takaa. Suurempien ostosten kuitit olivat muovien sisällä; vuonna 1962 uuteen kotiin on näemmä ostettu matto. Hieman myöhemmin perheelle on hankittu uusi ruokailupöytä ja astiasto. Monitoimikone, jonka minä myöhemmin kiikutin kirpputorille. Itselle ei ole ostettu mitään, näköjään.

Haaveita ehkä oli, sillä 1970-luvun Hobby Hall-kuvastot olivat tallella. Halusiko mummoni itselleen mekon, jotain kaunista kotiin? Ehkä, mutta viisi lasta ja työssä käyvä mies olivat etusijalla. Heille oli saatava kunnon vaatteet, mitä sitä kotiäiti hienolla mekolla tekisi.

Alemmasta laatikosta löytyi muutama lasten lähettämä postikortti. Minäkin olen kirjoittanut näköjään joskus lukioaikoina kirjeen mummolle ja papalle... Ja enoni käynyt Norjassa, en tiennytkään. Tämänkin laatikon täytti suurimmaksi osaksi kuittimeri. Tarkka taloudenpito lienee ollut elinehto.

Mummoni oli äksy, kärttyinen ja iloton. Kärsi unihäiriöistä, ei kiinnostunut mistään. Lopulta lakkasi syömästä, laihtui kymmeniä kiloja. Elämänhalu valui hänestä ulos.

Isoäiti oli vakavasti masentunut vuosikymmenien ajan, eikä kukaan tunnistanut oireita.

Kuinka paljon samankaltaisia lienee.

Veden hurmio

Tuossa aiemmin harmittelin tätä vetistä kevätaikaa. Päivällä kävelin yliopistolta kotiin ja yhtäkkiä tunsin vastustamatonta halua astua suuriin vesilätäköihin. Sillä hetkellä hillitsin itseni. Samalla kuitenkin oivalsin, että keväinen keljuuden tunne on tullut vasta aikuisena, kun kumisaappaat eivät kuulu jokapäiväisiin perusjalkineisiin. Iltapäivällä lähdin hevosten luo ja voi sitä ihanuutta, kun sain lontostella kumiteräisillä tallikengillä vesilätäköiden läpi. Tietenkään en kehdannut jäädä seisoskelemaan, koska eivät aikuiset tee niin. Aikuiset nyrpistävät nenää ja sanovat, että hyi.

Kevät oli lapsena minulle hyvin vetistä aikaa. Ihme, etten hukuttanut itseäni tai muita. Kerran olin lorkkimassa ystäväni kanssa ojassa. Oja oli normaalia laajempi ja syvempi, koska se oli kaivettu juuri edellisenä syksynä ja se vei suuret vesimäärät jokea kohti. Hauskahan siinä oli puuhastella, kunnes ystäväni putosi kainaloitaan myöden veteen. Hätä tuli käteen ja sen jälkeen Pikku Kakkosen ”Varokaa heikkoja jäitä” –animaatio jäi tulikirjaimin mieleen. Molemmille.

Joen tulviminen oli tietysti yksi kevään merkkitapaus, jota seurattiin kiinnostuneena. Toki meidät lapset peloteltiin niin hyvin, ettei aivan lähelle uskaltanut mennä. Jännittävää se silti oli. Ensin jäät pakkautuivat muhkeiksi röykkiöikisi, vesi tulvi pelloille ja lähimpien talojen kellareihin. Sitten kuului nitinää, pauketta, näkyi pientä liikettä jäiden seassa. Joskus jäät pakkautuivat parikin päivää, mutta lopulta ryöpsähtivät liikkeelle hurjan rytinän säestämänä.

Jäät ovat jo heikkoja. Aina löytyy niitä uhmakkaita, jotka eivät siitä välitä. He kulkevat toukokuulle asti pilkillä. Viime keväänä tuossa järvellä istui muuan mies pilkillä kahluusaappaat jalassa. Jäätä oli enää vain nimeksi ja vettä oli paikoin jo kymmeniä senttejä jään päällä. Seuraavana päivänä tuo vähäinen jäänriite oli hujahtanut kokonaan veden alle.

Pihalla

Naapurin kaksivuotias rakensi lumiukon, ilmoitti siitä kolmannessa persoonassa: "Aada rakensi lumiukon!" Ukolla oli tuuheat kulmakarvat, tuima katse. Pituutta parikymmentä senttiä enemmän kuin rakentajallaan.
***

"Pihalla kuin lumiukko" pätee elämääni toisinaan liiankin hyvin. Seison ja tapitan ihmisiä. Yritän ymmärtää, mutta ei. Ei onnistu. Tunne on tuttu jo lapsuudesta. Koulumatkoilla seurasin ikäisteni riehumista, mutten kyennyt menemään joukkoon. Seisoin kauempana, katselin ja mietin lapsen aivoilla mikä minussa on vikana. Miksi en voi mennä mukaan? Kuvittelin itseni näkymättömäksi, ja seisoin paikoillani kunnes ilkein poika huusi tyhmäksi tollottajaksi. Häveten kiiruhdin pois.
***

Pian lumiukko on poissa. Aurinko paahtaa, jäljelle jää mätä porkkana lätäkköön lojumaan. Kevään tuoksu alkaa muutaman viikon kuluttua tunkeutua pälvinä paistavista maapaloista, multainen tunkkaisuus leviää jääriitteen alta ja muistuttaa kasvusta.

En tiedä vielä kuinka tuuban käy. Voi olla, että lopetan tänne kirjoittamisen kevätpäiväntasauksen tullessa. Kaamos on ohi, yksi raskas talvi jälleen takana. Tuubablogin eräs tarkoitus oli toimia pelastusköytenä pimeydessä, ja tästä on ollutkin enemmän apua kuin ehkä toivoinkaan. Ainakin se on pakottanut (melkein) joka päivä kirjoittamaan, osoittamaan elossaoloa. Mietin asiaa, en tee päätöstä nyt. Vaikka kaamos on ohi, terapiakirjoitusta aina tarvitaan.

Sitä paitsi. Ensi talveen ei ole enää niin kovin pitkä aika.

Mietinkö näitäkin?

Mikähän siinä on, että aina keväällä sataa räntää ja vettä? Kesän odottaminen olisi paljon miellyttävämpää, jos sataisi vain öisin. Järjestely sopisi minulle hyvin, koska minä nukun yöllä (toivottavasti). Päivällä voisi sitten aurinko paistaa. Kevätpäiväntasaus lähestyy. Voi, voi.
***
Ovat nuo lukiolaiset tyhmistyneet vuosi vuodelta. Haluavat valinnaisuutta ylioppilaskirjoituksiin! Ja vielä rutisevat pakkoruotsista! (Mikä ihmeen pakkoruotsi?) Miksi kaiken pitäisi olla ”valinnaista”, kun todellisuus ei ole. Ja opiskelisivat vain tyytyväisinä ruotsia.
***
Taas paljastui eläinrääkkäystapaus. Noin 30 nautaa oli teljettynä navettaan ja sinne ne olivat kuolleet. Uutiset ovat kauhistelleet asiaa, mutta samaan hengenvetoon on puolusteltu eläinrääkkääjiksi päätyneitä ihmisiä. ”On niin rankkaa olla karjankasvattaja, kun EU hiostaa selän takana eikä oikein edes kannattaisi pitää yllä tuottamattomia tiloja.” Huono selitys! Jos eläimiä ottaa, niistä on myös huolehdittava. Väsyneenäkin. Apua saa, kun pyytää. Eläinrääkkääjät eivät saa minulta pienintäkään sympatiaa. Eivät koskaan.
***
Viime yö oli levotonta aikaa, enkä nukkunut niin kuin olin toivonut. Parhaimman unen keskellä heräsin kissatappeluun. Kaksikko oli päättänyt taistella paikasta auringossa eli siitä, kumpi saa käyttää minun peittoa nukkuma-alustanaan. Niille ei tietysti tullut mieleen, että minä voisin tarvita peittoni itse...

Lepakoita tapulissa

Salman Rushdie kirjoitti Vimman . Luin sen. Nyt pitäisi olla sitten kärkevä ja arvosteleva, kuten kilpikonna.

Enpä kehtaa. Pidin kirjasta ja sen paikoitellen ylitsepursuavan hengästyttävästä vimmasta. Ihmisen mustemman puolen kuvaajana Rushdie oli mainio. Vaikka mitäpä minä mistään synkistä mielistä tietäisin. Kirjan päähenkilöä vaivaavat nahkasiipiset pedot, ja raivottaret ajavat häntä eteenpäin. Vimman kirjallisen kuvauksen rinnalla ahdistukseni alkoivat tuntua hedelmämehua imeviltä lepakoilta tapulissa. En ole seissyt kirjan päähenkilön lailla pimeässä rakkaimpani vieressä veitsi kädessä, eli en ole koskaan ollut lähelläkään äärimmäistä väkivallan tekoa (murhaa), johon sielun synkkyys voi ihmisen ajaa. Jos tuota voidaan pitää jonain "normaaliuden" rajana, minulla (ja läheisilläni) ei liene hätää.
***

Viikonloppuun mahtui paljon sukulaisia. Appivanhemmat yöpyivät luonamme. Anoppini puhuu paljon työstään ja etenkin siihen liittyvistä vaikeuksista. Noinkohan sitä itsekin kolmenkymmenen vuoden työuran jälkeen itsekin jauhaa aina samoja asioita vuodesta toiseen? No, tuntuupa tuota samasta asiasta jauhamista olla jo nyt ilmassa. Ken härjillä kyntää, se härjistä puhuu.

Lauantaina olin äidilläni repimässä tapettia.

Sunnuntaina isoisäni tyttöystävineen tuli vierailulle. Söimme heidän tekemäänsä poronkäristystä, perunoilla ja puolukkahillolla. Kumma miten vanhat ihmiset tuovat mukanaan niin paljon enemmän kuin itsensä. Oli ruokaa ja muistoja ajoista, joista en itse tiedä mitään. Isoisäni kertoi äidistäni, ja päivästä jolloin he olivat kahdestaan leiponeet kampanisuja ja ohrarieskaa. Äitini oli tuolloin 12-vuotias. Oli pantava ovet lukkoon, ikkunaverhot kiinni ja veivattava taikinaa salaa, sillä tuohon aikaan olisi suuresti kummeksuttu pullantuoksuista miestä.

Pappani tuntee elämääni pidemmältä ajalta kuin minä. Joskus tuntuu, että hänellä on enemmän muistikuvia lapsuudestani kuin minulla itselläni.

Illalla raahasin mieheni mukaan anoppilaan repimään tapettia. Viikon ainoana vapaapäivänä.
Anteeksi.

"Kuin aurinko meillä, mutta suurempi"

Olen käymässä äitini luona ja tietokone- ynnä nettiriippuvuuttani joudun hoitamaan tahmaisen puhelinverkkoyhteyden avulla. Bloggaaminen on hidasta ja epävarmaa puhumattakaan, että jaksaisin maailmalla surffaillessa odottaa minkään isomman sivuston latautumista. Olen liiaksi tottunut hienoihin kaapeliyhteyksiin, joilla voi tuosta vain heittää itsensä sivulta toiselle sekunnin murto-osassa. Täällä jumalan selän takana täytyy tyytyä siihen, mitä saa.

Toissa yönä näin unta punaisista korkokengistä. Koko uneni oli muuten mustavalkoinen (yleensä näen värikuvia), mutta kenkäni olivat nuo kirkkaan punaiset korkokengät. Aamulla herätessä muistin, että äidilläni oli juuri sellaiset parikymmentävuotta sitten. Kysyin niiden kenkien kohtalosta, mutta ne olivat joutuneet roskalavalle viime remontin aikana. Harmi. Ne olisivat varmasti olleet aivan käyttökelpoiset. Eilen kiersin kaksi kirpputoria ihan vain niiden punaisten korkokenkien tähden. En löytänyt muuta kuin loppuunkäytettyjä talvikenkiä, joita muutamat ihmiset yrittivät saada kaupaksi.

Ajatusrattaiden nitinä alkoi käydä taas liian hurjaksi. Täytyi lähteä juoksemaan henkensä kaupalla moottorikelkkojen ja traktoreiden rengaskettinkien raidoittamalle jäiselle tielle. Olisin mennyt hiihtämään, mutta minulla ei ole täällä suksia. Tällainen päivä olisi ehdottomasti ollut hiihtopäivä. Lapsena olisimme pakanneet lähitalojen kakaroiden kesken reppuun eväät ja hiihtäneet jokirantaan. Siellä olisimme laskeneet mäkeä jokitörmältä. Hurjimmat vauhdit sai, jos lähti laskemaan hieman viistosti. Siinä liukumatkaa tuli pitkästi ja suorituksen vaikeutta lisäsi se, että täytyi väistellä kitukasvuisia männynkäkkäröitä mutta samalla pysyä horjumatta pystyssä. Uhkarohkeuttaan saattoi osoittaa myös kiipeilemällä jääröykkiöiden päälle, joita syntyy pitkin talvea joen virtaisimpiin paikkoihin. Kaikki huuto ja melske tietysti häiritsi pilkkijöitä ja siimanvetäjiä, mutta eipä silloin kiinnostanut. Ja miksi olisi kiinnostanut, ei joki ole vain heidän yksinoikeutensa.

Tiellä törmäsin erääseen naiseen, jonka kanssa en ole ollut koskaan hyvä ystävä. Olimme vain samassa koulussa, asuimme melkein naapureina ja kuljimme samalla koulukyydillä. Pakkohan siinä oli jokunen sana vaihtaa, vaikka varsinaisesti mitään sanottavaa ei ollut. Yritin heittää jotakin yleistä jutunjuurta, mutta aina tämä nainen saa ihmisen tuntemaan itsensä hiton idiootiksi. Hän vain ynähteli tervehdyksensä ja pysähtyi tuijottamaan minua. Vasten aurinkoa seisoessaan hänen silmänsä siristyivät, sitä mukaan rypistyi nenä ja suuri suu aukesi. Silti puhetta ei kuulunut. Vaivautunut hiljaisuus. Kehuin aurinkoista säätä ja päätin jatkaa juoksemista. On se kumma, kun itse yrittää olla kohtelias niin turhaan saa olla. Vanhat ihmiset ovat jo sen verran harjaantuneet small talkiin, että heidä kanssaan on helppoa jutustella niitä näitä tuossa kylätiellä.

Voimani tunnossa tartuin vielä lapioon ja kaivoin äidille polun ulkovarastoon ja puuliiteriin. Paikoitellen lunta oli kinostanut niin paljon, että jos olisin mies niin sanoisin olleeni munaskuitani myöden hangessa. Vaikeaa ja hyvin epäergonomista lapiointia, mutta homma tuli valmiiksi. Meidän suvun naiset ovat aina olleet rivakoita akkoja, joilta on onnistunut myös raskas työ. Pidän mainetta yllä, vaikka vain lapioimalla lunta.

Iso G

Kasan Jussilla on tavoitteena saada looraansa sata kommenttia. Tämänhetkisten kommenttien joukossa Samuli toteaa:

"Gradukin taitaisi olla sellaiset 100 - 200 opintoviikkoa, vähän tutkinnonsuorittajasta riippuen."

Mitenhän todellisuuden laita minun kohdallani oikein on? Aloin hahmotella graduani vuonna 2000, jolloin pääsin mukaan erääseen perinteenkeruuprojektiin. Projektin aikana sain kerättyä graduuni tarvittavat haastattelut, jotka yleensä kulttuuriantropologian opinnäytetöissä ovat koko tutkielman perusta. Gradussani on aineistona 28 haastattelua, kukin pituudeltaan tunnista kolmeen tuntiin (nauhoitusta). Litteroituja sivuja yhtä haastattelua kohden vähintään kaksikymmentä, enimmillään viitisenkymmentä (ykkösriviväli, kapeat marginaalit). Tunnin nauhoituksen litterointiin menee keskimäärin kuusi tuntia aktiivista työaikaa. Onneksi sain silloisesta työstäni palkkaa. Nyt humanisti yrittää sitten laskea:

28 haastattelua x 1,5 h = 42,75 h (arvio hieman alakanttiin, veikkaisin)
42,75 h x 6 h = 256,5 tuntia litterointiin (tuo kuusi tuntia on siis optimaali, joka ei välttämättä toteudu huonompilaatuisten nauhoituksien kohdalla), eli lähes 11 (10,7) kokonaista vuorokautta. Koska en tehnyt töitä 24 h päivässä, vaan n. kuuden tunnin päiviä, käytin yksinomaan aineistoni litterointiin 42,75 päivää, eli karkeasti ottaen noin yhdeksän viikkoa.

Yhden opintoviikon pitäisi vastata käsittääkseni yhden viikon opiskelua, eli noin 36 tuntia viikossa. Gradunteosta opinto-oppaan mukaan saa 20 ov, josta käytin yksinomaan haastatteluaineiston kasaamiseen laskujeni mukaan hieman yli 7 ov (36 h : 5 d= 7,2 h / päivä, 256,5 : 7,2 = n. 7 d ). Aineiston läpikäymiseen, järjestelyyn ja jonkinsortin analysointiin käytin laskujeni mukaan vähintään kolme viikkoa, 3 ov. Tässä ollaan jo 10 ov:ssä menossa, eikä vielä pahemmin ahdista.

Sekä pääaineeni että sivuaineeni proseminaarityöt liittyivät tavalla tai toisella graduuni. Molemmista tuli yhteensä 8 ov, mutta sovinnaisuuden vuoksi sanottakoon, että käytin niistä hyväkseni vain puolet, eli 4 ov. Lähes kaikki syventäviin opintoihin liittyneet esseet ovat niin ikään sivunneet graduni aihetta, ja niitä olen häikäilemättä käyttänyt hyväkseni ainakin neljän ov:n edestä. Kahdeksantoista ov:a nyt jo, enkä ole vielä edes kunnolla aloittanut.

Olen ujutellut lopputyötäni eteenpäin jo melkein neljä vuotta, eli lähes koko aktiivisen opiskeluaikani ajan. Välissä on ollut pitkiä taukoja, erinäisiä työrupeamia, ja lomailua, mutta koko ajan se on ollut mielessä. Jos tämän asian murehtimiseen käytettyä aikaa alkaisi laskea, tulisi siitä helposti kymmenisen opintoviikkoa. Mutta niin kauan kuin ajattelu ei ole paperilla, siitä ei saa opintoviikkoja. Ahdistus kasvaa.

Syksyllä 2003 suoritettu laudaturseminaari (4 ov) piti sisällään lähinnä gradun teoreettisen viitekehyksen pohdintaa ja pyöritystä. Tuon neljä ov voisi periaatteessa lisätä tuohon, mutta toisaalta seminaarityö on itsenäinen opinnäyte. No, ainakin kaksi ov:n edestä tekstiä on suoraan tuolta ajalta. Nyt on kaksikymmentä täynnä. Ahdisti niin paljon, että jäin kuukauden lomalle.

Tämän vuoden tammikuussa aloin ensimmäistä kertaa tosissani kirjoittaa työtä lopulliseen muotoon. Osa työn teosta on ollut asioiden leikkaamista ja liimaamista. Työni etnografinen osuus (kuutisenkymmentä sivua) on uutta tuotettua tekstiä, loput teksteistä on kursittu esseistä ja seminaaritöistä. Sivuja kertyi yhteensä noin 120, mikä lienee laitoksellamme varsin keskinkertainen opinnäytetyön pituus. Tammikuusta tähän päivään saakka ov:ja on kertynyt kymmenisen (hiihtolomaviikko välissä). Käytetty on kolmisenkymmentä ov, ja vielä on lopulliset viilaukset tekemättä. Graduun liittyvät paineet ja ahdistus alkavat pikku hiljaa helpottaa. Nyt pitäisi alkaa miettiä jatkosuunnitelmia.

Tutkielmani tekoon liittyvää ahdistusta lisäsi se, että tein sitä yksin kotona. Yliopisto on Oulussa, itse elän Rovaniemellä. Matka ei ole pitkä, mutta ei sitä ihan noin vaan viitsi matkustaa. Ohjausta työlleni olen saanut vuonna 2002: "Ala kirjoittaa. Kyllä tuollaisesta aiheesta vielä väitöskirjankin saa", ja tuosta vuoden kuluttua seuraavan kerran: "tuo sitten käsikirjoitusvaiheessa mahdollisimman valmis työ seminaariin". Kannustusta ja keskustelevampaa ohjausta olisin toivonut enemmän.

Samulin alussa hahmottelemaan sataan opintoviikkoon en taida aivan yltää, mutta aikaa ja työtä olen uhrannut tähän reilusti yli vaatimusten. Nyt voisin sitten harmitella hukkaan heitettyä aikaa, mutta enpä taida. Yhtään nopeammin en olisi voinut sitä tehdä. Tämä aika ei ollut ainoastaan gradun tekoa, vaan ennen kaikkea omien rajojen ja kykyjen testausta. Ymmärrän hyvin niitä, jotka eivät saa gradua koskaan tehtyä. Kandin tutkinnon syksyllä ulos otettuani olin jo lähellä heittää koko projektin nurkkaan. Jatkoin hammasta purren ja olen hengissä, vaikka rankkaa oli. Kiitos kuuluu osittain tälle blogille, jonne olen saanut kirjoittaa vapaammin ja purkaa huonoa oloa pahimpina hetkinä. Kiitos etenkin teille kaikille lukijoille, joille olen saanut kirjoittaa. Kiitos myös kärsivälliselle miehelleni ja kärsineelle tyttärelleni.

Mitä kaikkea "itsenäinen opinnäytetyö" tarkoittaa? Minulle se oli..
- seurustelua tietokoneen näyttöpäätteellä työn kanssa ilman sosiaalista henkireikää. Yksinäisyys kävi välillä raskaaksi.
- itsenäisten ratkaisujen tekemistä tutkimuksen teon suhteen ja siitä johtuvaa epävarmuutta omien ratkaisujen oikeellisuudesta.
- tuijottelua ikkunasta, istuskelua ja siivousta, eli kaikkea muuta kuin kirjoittamista. Melko paljon pohdintaa, joka ei koskaan päätynyt paperille saakka.
- elämänpiirin supistumista, ja keskittymistä kuukausiksi vain yhden aiheen ympärille.
- todellisuudentajun hämärtymistä. "Gradu on vain opinnäytetyö" -hokema muuttui marraskuussa 2003 merkityksettömäksi.
- vain vähäistä tyydytystä työn etenemisestä. Ehkä ymmärrän nauttia työn valmistumisesta vasta kesällä. Tai viiden vuoden kuluttua.

Aika palata hilaamaan kappaleita paikasta toiseen. Yhtenäistämistä, sitähän se enää on.

Pohdintoja - ei liian tiivistä mietiskelyä

Muutama yö sitten näin unta, että hiihdin hurjaa vauhtia pitkin kimaltavaa kestohankea. Hiihdin ja hiihdin, vapauttava tunne. Toisena yönä lauloin. Olin oppinut laulamaan koko vartalollani, en piipittänyt kireästi vaan tunsin äänen värinän joka puolella. Siitä tuli hyvin meditatiivinen olo, sama kuin bassoklarinetin alimpia ääniä soittaessa.
***
Eilen sanoin Tuuballe, että siivoan ja katson suomalaista komediaa. Siivosin, mutta päädyin katsomaan ruotsalaista komediaa. Kopps, siinäpä poliisihauskuutta. Nauroin, tai ainakin päästin älähdyksiä suustani. Siinä oli jotakin niin ruotsalaista, ja hauskaa. Naiset näyttivät täsmälleen ruotsalaisilta. Mikähän siinä on, että lahden takana naiset näyttävät paljon paremmilta kuin tällä puolella. Ihan sama onko lihava tai laiha, tumma tai vaalea, naiset ovat kauniita. Suomesta Ruotsiin muuttaneet naiset kaunistuvat muutamassa vuodessa eli geneettistä se ei voi olla.

11 kilometriä

Kolusin jälleen suksitellen Pöyliövaaran. Huomasin jo viikkoja sitten sauvojeni olevan liian lyhyet, mutta en ole tehnyt asian hyväksi mitään. Siinä kohtaa missä sauva pitäisi olla jo maassa, tapaankin joka ikinen kerta ilmaa ja retkahdan reilut kymmenisen senttiä liian syvään. Ei tunnu kivalta. Hiihto jos mikä on ennen kaikkea välineurheilua, joten huomenna korjaan asian ja ostan oikean kokoiset sauvat.

Huomasin myös, että sukseni kaipaavat pohjausta. En ole vielä tähän ikään mennessä tehnyt sitä koskaan itse, sillä aina jotenkin sutjakkaasti pohjauksen aikaan paikalle on eksynyt milloin pappa, isä tai appiukko. Heiltä tuollainen homma käyttää kuin itsestään. Toisaalta, luistelusuksien voitelu ja pohjaus ei voi olla vaikeaa. Eihän siihen tule edes pitoa. Pelkkää... jotain luistavaa ainetta levitetään...hmm.. silitysraudalla? Näin olen nähnyt tehtävän.

Ei muuta kuin rauta esiin ja sukset ... öö.. tiskipöydälle?

Mietiskelyn vaarat

Lainaus Mikael Niemen kirjasta Populäärimusiikkia Vittulajänkältä:

”Toinen syy hulluuteen oli mietiskeleminen. Isä kehotti minua ankarasti olemaan ajattelematta liikaa, vain sen verran kuin oli välttämätöntä, sillä mietiskeleminen oli paha tapa, joka vain paheni, mitä enemmän sitä harrasti. Hän kertoi vinkiksi, että raskas ruumiillinen työ oli hyvä parannuskonsti. Lumenluonti, maastohiihto ynnä muut sellaiset olivat tehokkaita, koska ajatteluun sortui useimmiten, jos makasi sohvalla tai lepäsi jollain muulla tavoin. Suositeltavia olivat myös aikaiset aamuherätykset, varsinkin viikonloppuisin ja krapula-aamuina, jolloin kaikkein kamalimmat ajatukset muuten saattoivat luikerrella mieleen.”

Tässäpä saattaa olla totuudensiemen, ainakin välillä. Liika mietiskely sekoittaa ajatuksia vain enemmän. Kunpa osaisi joskus elää niin huolettomasti, ettei pätkääkään pohtisi tulevien tuntien tapahtumia. Antaisi vain mennä. Olisi helppoa, jos isoisäni olisi tuossa vieressä jatkuvasti sanomassa tavalliseen tyyliinsä: ”Hojoo, päästelet menemään vaan!”

Kun olin lapsi, meidän kylällä puhuttiin niistä kahdesta, jotka olivat mietiskelleet liikaa ja tulivat hulluiksi. Toinen oli opiskellut matematiikkaa ja toisesta piti tulla pappi. Molemmille alkoi viina maistua liikaa ja sen myötä myös turha mietiskely. Varsinainen syy heidän hulluuteensa oli kuitenkin liika tiedonjano, ainakin jos asiaa kysyi aikuisilta. Silloin oli normaalia, että ihminen halusi käydä vain pakollisen koulun, ehkä hankkia ammatin, mutta viimeistään 17-vuotiaana piti olla jo työssä. Oikeassa työssä.

En silti voi sanoa, etteikö liika mietiskely pelota myös nykyisin. Muuan nainen kertoi huolestuneena alle kouluikäisestä pojastaan, joka lukee mielellään tietokirjoja. Poika voisi kuulema viettää vaikka koko päivän yöpuvussa ja vain lukea. Toisina päivinä hän vain leikkii, eli on normaali lapsi. Nainen oli vienyt pojan psykologille.
***
Selvisin käräjistä. Sain sakot, mutta en muuta. Olen ylpeä siitä, että olin koko ajan rauhallinen, pysyin tosiasioissa ja pystyin perustelemaan kaiken sanomani. Suomalainen oikeusjärjestelmä on aivan kädetön. Istunnossa myönnettiin jutun epämääräisyys ja se, että oikeudenmukaista tuomiota (eli sakkoja molemmille osapuolille) ei voida antaa. Mitä tästä opimme: Käräjät ovat vain teatteria, jonka tarkoitus on pelastaa poliisin ja syyttäjän kasvot.

Tuomiopäivä

Menen tänään viimeisen kerran Oulun yliopistolle näiden opintojen vuoksi. Vuosien mittainen taival on lopussa.

Kirjoitin graduni yksin neljän seinän sisällä. Kukaan ulkopuolinen ei ole sitä lukenut, joten odotan kauhulla tämän päivän kritiikkiä. En ole enää viikkoihin kyennyt suhtautumaan tekstiini millään tasolla neutraalisti tai objektiivisesti.

Tänään pitäisi olla järkevä.
Itsetunto kohdallaan.
Pakko puolustaa omia kirjoituksia ja ajatuksia.

Pitäisikö laittaa huulipunaa?
Muista ainakin hymyillä.

Mikä siinä rintamamiestalossa oikein viehättää?

Hiihtolomalla tuli luettua palkittu ja paljon puhuttu Hotakaisen Juoksuhaudantie. Siinähän Matti haluaa perheelleen rintamamiestalon hinnalla millä hyvänsä. Matti ei haaveineen liene ainoa, sillä ainakin tällä sivulla näyttää asustavan onnellinen ihminen rintamamiestalossaan.

Nyt sitten pientä päätäni vaivaa kaksi asiaa. Ensinnäkin ihmettelen Hotakaisen kirjan palkitsemista. Ei se nyt niin ihmeellinen ollut. Mutta viisaat tietänevät paremmin. Toinen on se, että ihmiset vapaaehtoisesti haluavat riesakseen vanhentuneella tekniikalla varustetun talonrähjän. Kaiken lisäksi suhtautuminen tähän asiaan on mitä nurinkurisinta.

Otetaan taas esimerkiksi perheemme. Joskus aikoinaan ajattelimme ostavamme omakotitalon, ehkäpä sellaisen rintamamiestalon, onhan siinä sitä "henkeä" enemmän kuin uudisrakennuksissa. Osaksemme saimme nyökyttelyä ja hyväksyntää. Hieman myöhemmin kiinnostuimme 1974 rakennetusta tiilitalosta. Jopas nousi äläkkä. Sukulaiset kauhistelivat, että eihän noin vanhaa kannata ostaa, siinä saattaa olla sitä sun tätä vikaa! Yhtäkkiä tämä yli kaksikymmentä vuotta nuorempi tiilitalo olikin huonompi vaihtoehto kuin samanhintainen rakenteiltaan vanhentunut tyyppitalo. On se kumma.
***

Omakotitaloasujan täytyy olla tietynlainen ihminen. Sellainen näprääjä ja pihannysvääjä. Toisinaan kuvittelen olevani sellainen, vaikka todellisuudessa vietän paljon mieluummiin aikaani koneen ja kirjojen ääressä, tai vaikkapa elokuvia katsellen kuin välikatolla ryömien. Sitä paitsi jos tässä rivitalossa asustelu tuntuu liian vaativalta (niin kuin joskus tuntuu), lienee paras unohtaa haaveet kokonaisesta talosta ja 3000 neliön pihasta marjapensaineen.

Ärsyttäviä asioita

- Eilen salilla otin hikeä pintaan crosstrainer –häkkyrässä. Vieressäni oli kaksi naista, jotka olivat ilmeisesti jättäneet käyttämättä useita jumppalippuja ja nyt siinä huokailivat, että mitäköhän niille tekisi. On kuulema harmi, jos menevät hukkaan. Tätä asiaa nämä naiset jaksoivat jauhaa ainakin 20 minuuttia. Teki mieleni jo huutaa, että jumpatkaa, sillähän niistä pääsee! Voi pyhä yksinkertaisuus.

- Miksi autoilijat heittävät palavia tupakantumppeja pitkin katuja? Edelläni ajaneesta autosta lensi tumpit molemmista ikkunoista, kun odotin risteyksen liikennevaloissa. Olisi tehnyt mieli kiskoa käsijarru päälle ja mennä hieman opettamaan käytöstapoja tupakoivalle kuljettajalle ja matkustajalle.

- Ihmiset, jotka eivät kuuntele koskaan loppuun asti, mitä toisilla on sanottavaa.
Tyyppiesimerkkejä:
Nainen, n. 50-vuotias, erittäin touhukas, monia ennakkoluuloja, tottunut huolehtimaan kaikesta.
Mies, 40 - 68-vuotias, ilman koulutusta päässyt etenemään urallaan, joskus voi olla myös kauppias, ylimielinen suhtautuminen kaikkeen, tietää asiat aina parhaiten.

- Eiku –soittajat. Oppilas, joka jääräpäisesti ottaa jonkin tietyn kohdan aina uusiksi, vaikka kehottaisin jatkamaan eteenpäin. Minun mielestä pitää osata soittaa vääristä äänistä tai muusta hässäkästä huolimatta. Väärä ääni on väärä, mutta seuraava on jo soitettava. Pienet viilaukset tehdään sitten erikseen.

- Poliisi

- Tekopyhät sukulaiset. Epärehellisyys käy nyppimään.

Saamelaisaiheista jutustelua

Ruotsin puolen oppikirjoissa olevat saamelaiskuvat antavat aivan väärän kuvan nykysaamelaisten elämästä, kuulemma. Nykyäänhän saamelaiset asustavat omakotitaloja, katselevat telkkaria, ajelevat autolla ja moottorikelkalla. Silti oppikirjojen kuvitus sijoittuu jonnekin myyttiseen menneisyyteen; on jutaavia saamelaisia pororaitoineen tuntureilla, kuvataan elämää kodassa ja esitellään shamanistisia rituaaleja. Siinä on moni lapsi hämillään, vaikka tekstissä lukisikin toista (nykypäivää) kuin kuva esittää (menneisyyttä).

En ole koskaan kyennyt samaistumaan noihin postikorteista tulviviin saamelaiskuviin, joissa vääräsäärinen mies joikaa neljäntuulenhattu päässä tai saamelaisperhe poseeraa kodan edessä saamenpukuun pukeutuneena, vaikka olenkin olevinaan saamelainen. Otetaan esimerkiksi tuo pukujuttu. Olen toki nuorempana usein esiintynyt lapinpuvussa, mutten koskaan oikein päässyt sinuiksi puvun kanssa. Talvipuvun verka kutitti, se oli joko liian kuuma tai aivan liian kylmä. Huivin kanssa tapellessa ährääntyi helposti tunti, katsos kun oli tarkkaa ettei huivin alaosa pilkistänyt huivin yläosan alta (jos näin oli, sanottiin että nainen on kahden talon emäntä). Hapsut oli oltava ojennuksessa, riskut suorassa. Puku päällä ollessani en todellakaan tuntenut itseäni yhtään sen enempää saamelaiseksi kuin muulloinkaan. Sen sijaan tunsin itseni huijariksi. Eihän meillä ollut porojakaan.

En sopinut kuvaan.

Taite

Loma on ohi. Hiihdin viikon aikana melko tarkalleen 20 kilometriä, juuri sen verran kuin ajattelin. Eilen kilometrejä olisi tullut kuusi lisää jollei tyttäreltäni olisi kilometrin jälkeen katkennut sauva.
***

En voittanut Riskissä, vaikka yritin neljä kertaa. Aivan kuten elämässänikään, en kykene pitkäjännitteiseen strategiseen pohdintaan myöskään tässä pelissä. Ja aivan kuten pelissä, elämässäni tuntuu toisinaan (noppa)tuurilla olevan melko suuri merkitys. Ei ihme, että kaikenmoiset ennustajat menestyvät tässä elämässä, jossa minäkin alan etsiä yhteneväisyyksiä todellisuuden ja pienten muoviukkojen välillä.
***

Kevätpäiväntasaus lähenee ja oven takana kolkuttelee jälleen yksi remonttireiska. Elän perin mielenkiintoista ajanjaksoa elämässäni. Melkein jännittää.

Rokkariksi jo lapsena

Olen lueskellut keittiölukemistona Rockin korkeita korkoja. (Siinäpä simppeliä tekstiä, ajatukset selkiintyvät.) Se on kai aika kattava kokoelma suomalaisista naismuusikoista. Ei suinkaan kaikista, vaan niistä, jotka ovat tehneet jotakin rokahtavaa musiikkia. Melkein jokainen kirjan naisista kertoo, että on ollut viehtynyt rytmimusiikkiin jo lapsena. Monet mainitsevat, että lapsena kuultu Elvis tai Beatles oli saanut heidät haltioitumaan. (Sitä ne maailmantähdetkin muistavat mainostaa.)

Minusta ei tullut rokkaria, vaikka kuulin lapsena paljon Kirkaa, Uriah Heepia, Nazarethia ja Rolling Stonesia? Eikö se ole melkein sama kuin Beatles tai Elvis... En ole koskaan pitänyt Elvistä kovin kummoisena ja Beatleskin on Beatles. Kyllä yksi kunnon UH tai RS aina Elviksen voittaa (any time any place). Eikö muilla bändeillä tai muusikoilla ole ollut sitä samaa salatietoa käytettävissä? Rokkihan on kolmen maagisen soinnun variaatiota, jonka luulisi olevan jo kaikkien tiedossa. Tylsää.

Eipä silti, olisinko nyt niin palavasti edes halunnut rokkitähdeksi. Minä olen opiskellut klassista musiikkia ja siksi sisäistänyt ajatuksen, että kaikenlainen improvisointi on turhaa. Improvisoinnissa roiskaistaan vain jotain ulos, eikä sen enempää voi omaa suoritustaan hioa. Ei ole edes nuotteja! (Hyvät lukijat, toivottavasti näette pienen ironian täällä rivien välissä.) Toisaalta, kuka minua estää aloittamasta rock-muusikkoutta nyt? Voisin olla aika hyvä punk- tai heavybändin solisti. Nyt on muodikasta, että raavaat miehet soittavat paksua musiikkia ja hehkeä nainen pannaan hoitamaan laulu ynnä peeärrä. No, omasta hehkeydestäni voi olla tietysti montaa mieltä. (Tänään kummipoikani, 9 kk, näki minut heti herättyään ja parkuhan häneltä pääsi. Oli luultavasti vaikea uskoa painajaisunen jo päättyneen.) Jos en aloita heavyuraa, niin toinen vakavasti harkittava vaihtoehto olisi ambientetno, jota joskus kuulee pidettävän tekotaiteellisena. Ei siinä mitään, vaikka olisi niin. Minä olen läpikotaisin tekotaiteellinen! Näitä wannabe-rokkareitakin on ollut maailmansivu.

Järjenvalo

Olen viettänyt muutaman päivän hiljaiseloa ja yrittänyt saada ajatukseni järjestykseen. Ei riitä, että olen menossa käräjille. Viime viikonloppuna perhepiirissä tapahtui tulipalo-onnettomuus ja maanantaina sattui vielä niin, että isoäiti (se vanhempi niistä kahdesta) joutui sairaalaan. Voitte uskoa, että järjellä näiden asioiden ajatteleminen on ollut mahdotonta. Kun asiat alkavat mennä pieleen, silloin ne tosiaan menevät. Eikä sille tunnu voivan mitään...

Minä olen järki-ihminen, mutta on täyttä paskaa väittää, että sitä olisi järkevä myös kriisitilanteissa. Hetkellisesti se onnistuu ja muille se voi jopa näyttää siltä, että homma on hanskassa. Pään sisällä pyörii silti ihmeellisiä mietteitä. En saa rauhaa, vaikka selitän itselleni tilanteen todellisen laidan ja realiteetit eli on asioita, joille en voi yksin yhtään mitään. Ahdistaa. Häilyn järjen ja päänsisäisen kaaoksen välimailla. Yhtenä hetkenä kaikki näyttä selvältä, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki musta ja hallitsematon massa vyöryy ylitseni ja linttaa minut kuin kärpäsen. Sisälmykset vain turskahtavat ulos.

Arvatkaapa, jaksoinko eilen kuunnella kanssaratsastajan tilitystä nilkkansa liikkuvuusongelmasta? Hymähtelin myötätunnosta, koska en halunnut olla epäkohtelias. Oma napa tulee jokaisella aina ensin, niinhän se on minullakin.