Työnteko

Humanistit ovat hyvin tietoisia ammattiyhdistysasioista, työllisyystilanteesta ja ovat aidosti kiinnostuneita työnhausta. Tällainen kuva minulla on ainakin tämänpäiväisen kahvipöytäkeskustelun perusteella. Keskusteluun osallistui eri alojen humanisteja, sekä miehiä että naisia. Hei, missä on se punaviiniä litkivä filosofiasta horiseva humanisti? Ja mitä tekee samaan aikaan teekkari? Pitää bileitä ja luottaa hyvään tuuriin työmarkkinoilla.

Työmarkkinat ovat jotenkin vinksallaan. Talouselämä panostaa hightechiin. Sillä on saatu Suomi nousuun. Huraa! Humanistien epätoivoiset piipitykset kulttuurielämän puolesta ovat turhia. Jos yrityksellä on rahapula, ensimmäisenä priorisoidaan tiedottajat ja muut hölynpölyn tuottajat. Sama tilanne on kunnilla ja valtiolla, jotka tämän tästä napsaisevat kulttuuripuolen tilinauhasta prosentit ns. parempiin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi kunnanisien serkunkumminkaimojen yritysten tukemiseen tai muuhun perustarpeeseen.

Kulttuuria pidetään niin itsestään selvyytenä, ettei sen ylläpitämistä tai palvelujen parantamista pidetä kovinkaan kannattavana. Sanotaan, että on tärkeämpää kohdistaa työvoima ja rahat ihmisten perustarpeisiin. On totta, että informaatioteknologia kasvaa ja kehittyy, puuseppää tarvitaan aina ja putkimies on mies paikallaan. Mutta kuinka monta päivää vuodesta ihmiset ajattelevat putkiremppaa tai uuden kännykän ostoa? Uskon, että nämä samat ihmiset lukevat lehtiä, katsovat TV:tä, kuuntelevat musiikkia, käyvät urheilukisoissa tai konserteissa paljon useammin. Kulttuurin, nimenomaan henkisen kulttuurin, tarve ulottuu aina vuoteen ”pii-iskos ekr.” ellei kauemmaksikin. Eikö se ole ihmisen perustarve?