"Kuin aurinko meillä, mutta suurempi"

Olen käymässä äitini luona ja tietokone- ynnä nettiriippuvuuttani joudun hoitamaan tahmaisen puhelinverkkoyhteyden avulla. Bloggaaminen on hidasta ja epävarmaa puhumattakaan, että jaksaisin maailmalla surffaillessa odottaa minkään isomman sivuston latautumista. Olen liiaksi tottunut hienoihin kaapeliyhteyksiin, joilla voi tuosta vain heittää itsensä sivulta toiselle sekunnin murto-osassa. Täällä jumalan selän takana täytyy tyytyä siihen, mitä saa.

Toissa yönä näin unta punaisista korkokengistä. Koko uneni oli muuten mustavalkoinen (yleensä näen värikuvia), mutta kenkäni olivat nuo kirkkaan punaiset korkokengät. Aamulla herätessä muistin, että äidilläni oli juuri sellaiset parikymmentävuotta sitten. Kysyin niiden kenkien kohtalosta, mutta ne olivat joutuneet roskalavalle viime remontin aikana. Harmi. Ne olisivat varmasti olleet aivan käyttökelpoiset. Eilen kiersin kaksi kirpputoria ihan vain niiden punaisten korkokenkien tähden. En löytänyt muuta kuin loppuunkäytettyjä talvikenkiä, joita muutamat ihmiset yrittivät saada kaupaksi.

Ajatusrattaiden nitinä alkoi käydä taas liian hurjaksi. Täytyi lähteä juoksemaan henkensä kaupalla moottorikelkkojen ja traktoreiden rengaskettinkien raidoittamalle jäiselle tielle. Olisin mennyt hiihtämään, mutta minulla ei ole täällä suksia. Tällainen päivä olisi ehdottomasti ollut hiihtopäivä. Lapsena olisimme pakanneet lähitalojen kakaroiden kesken reppuun eväät ja hiihtäneet jokirantaan. Siellä olisimme laskeneet mäkeä jokitörmältä. Hurjimmat vauhdit sai, jos lähti laskemaan hieman viistosti. Siinä liukumatkaa tuli pitkästi ja suorituksen vaikeutta lisäsi se, että täytyi väistellä kitukasvuisia männynkäkkäröitä mutta samalla pysyä horjumatta pystyssä. Uhkarohkeuttaan saattoi osoittaa myös kiipeilemällä jääröykkiöiden päälle, joita syntyy pitkin talvea joen virtaisimpiin paikkoihin. Kaikki huuto ja melske tietysti häiritsi pilkkijöitä ja siimanvetäjiä, mutta eipä silloin kiinnostanut. Ja miksi olisi kiinnostanut, ei joki ole vain heidän yksinoikeutensa.

Tiellä törmäsin erääseen naiseen, jonka kanssa en ole ollut koskaan hyvä ystävä. Olimme vain samassa koulussa, asuimme melkein naapureina ja kuljimme samalla koulukyydillä. Pakkohan siinä oli jokunen sana vaihtaa, vaikka varsinaisesti mitään sanottavaa ei ollut. Yritin heittää jotakin yleistä jutunjuurta, mutta aina tämä nainen saa ihmisen tuntemaan itsensä hiton idiootiksi. Hän vain ynähteli tervehdyksensä ja pysähtyi tuijottamaan minua. Vasten aurinkoa seisoessaan hänen silmänsä siristyivät, sitä mukaan rypistyi nenä ja suuri suu aukesi. Silti puhetta ei kuulunut. Vaivautunut hiljaisuus. Kehuin aurinkoista säätä ja päätin jatkaa juoksemista. On se kumma, kun itse yrittää olla kohtelias niin turhaan saa olla. Vanhat ihmiset ovat jo sen verran harjaantuneet small talkiin, että heidä kanssaan on helppoa jutustella niitä näitä tuossa kylätiellä.

Voimani tunnossa tartuin vielä lapioon ja kaivoin äidille polun ulkovarastoon ja puuliiteriin. Paikoitellen lunta oli kinostanut niin paljon, että jos olisin mies niin sanoisin olleeni munaskuitani myöden hangessa. Vaikeaa ja hyvin epäergonomista lapiointia, mutta homma tuli valmiiksi. Meidän suvun naiset ovat aina olleet rivakoita akkoja, joilta on onnistunut myös raskas työ. Pidän mainetta yllä, vaikka vain lapioimalla lunta.