On pakko palata

Kuvittelin voivani elää ilman jokapäiväistä kirjoittamista. Ei näköjään onnistu. Olen heikko ihminen. Riippuvainen kirjaimista punotusta pelastusköydestä.

Tämänkertainen mielialan notkahdus vei voimia enemmän kuin olin varautunut. Joka ikisen notkahduksen jälkeen paluu normaalitasolle on entistä vaikeampaa. Toipuminen on hidasta, päivät tuntuvat liian lyhyiltä. Teen vähän asioita, niitäkin hitaasti. Tämmöisinä aikoina tulee helposti ryvettyä itsesäälissä enemmän kuin on tarpeen. Inhoan itseäni näinä hetkinä, syytän kiittämättömyydestä heikkoa minääni.
***

Teksteistäni ei edelleenkään löydy kärkeviä mielipiteitä päivän kuumimmista aiheista (vrt. Miljonääri-Jussin seksiseikkailut) tai viiltävää analyysia ihmissuhteista, politiikasta, tahi muusta pienen tyhmän ihmisen ymmärryksen yläpuolella olevista asioista. En myöskään kirjoita tekniikasta, tietokonepeleistä tai urheilusta. Turha on etsiä kuvauksia kännisistä baari-illoista tai ylimaallisen monimutkaisista ystävyyssuhteista.

Kirjoitan menneisyyden taakasta, nykyhetkestä -etupäässä itsestäni. Mietelmiä mielekkyyden etsimisestä ja sen kadottamisesta. Onnellisuuden ja sisäisen tasapainon kaipuusta. Tulevina viikkoina raportoin myös yläkerran lattiaremontista.
***

Jos olisin kyennyt analysoimaan kirjoituksiani, olisin kenties ennakoinut tämänkin notkahduksen; viime viikkojen kirjoituksistani ei juuri valonpilkkeitä löydy. Olen siis rehellinen teksteissäni. Mieliala ja tunteet vaikuttavat kirjoituksiini voimakkaasti, ja näin on hyvä.

Kuolisin tunne- ja ahdistusähkyyn jollen saisi oksentaa niitä ulos.