Veden hurmio

Tuossa aiemmin harmittelin tätä vetistä kevätaikaa. Päivällä kävelin yliopistolta kotiin ja yhtäkkiä tunsin vastustamatonta halua astua suuriin vesilätäköihin. Sillä hetkellä hillitsin itseni. Samalla kuitenkin oivalsin, että keväinen keljuuden tunne on tullut vasta aikuisena, kun kumisaappaat eivät kuulu jokapäiväisiin perusjalkineisiin. Iltapäivällä lähdin hevosten luo ja voi sitä ihanuutta, kun sain lontostella kumiteräisillä tallikengillä vesilätäköiden läpi. Tietenkään en kehdannut jäädä seisoskelemaan, koska eivät aikuiset tee niin. Aikuiset nyrpistävät nenää ja sanovat, että hyi.

Kevät oli lapsena minulle hyvin vetistä aikaa. Ihme, etten hukuttanut itseäni tai muita. Kerran olin lorkkimassa ystäväni kanssa ojassa. Oja oli normaalia laajempi ja syvempi, koska se oli kaivettu juuri edellisenä syksynä ja se vei suuret vesimäärät jokea kohti. Hauskahan siinä oli puuhastella, kunnes ystäväni putosi kainaloitaan myöden veteen. Hätä tuli käteen ja sen jälkeen Pikku Kakkosen ”Varokaa heikkoja jäitä” –animaatio jäi tulikirjaimin mieleen. Molemmille.

Joen tulviminen oli tietysti yksi kevään merkkitapaus, jota seurattiin kiinnostuneena. Toki meidät lapset peloteltiin niin hyvin, ettei aivan lähelle uskaltanut mennä. Jännittävää se silti oli. Ensin jäät pakkautuivat muhkeiksi röykkiöikisi, vesi tulvi pelloille ja lähimpien talojen kellareihin. Sitten kuului nitinää, pauketta, näkyi pientä liikettä jäiden seassa. Joskus jäät pakkautuivat parikin päivää, mutta lopulta ryöpsähtivät liikkeelle hurjan rytinän säestämänä.

Jäät ovat jo heikkoja. Aina löytyy niitä uhmakkaita, jotka eivät siitä välitä. He kulkevat toukokuulle asti pilkillä. Viime keväänä tuossa järvellä istui muuan mies pilkillä kahluusaappaat jalassa. Jäätä oli enää vain nimeksi ja vettä oli paikoin jo kymmeniä senttejä jään päällä. Seuraavana päivänä tuo vähäinen jäänriite oli hujahtanut kokonaan veden alle.