Tunnustuksia, osa III

Viikonloppuna istuimme ystävien kanssa iltaa ja teimme tunnustuksia nuoruudestamme, erityisesti lempibändeistämme. Nyt aion jakaa osan teidän kanssa. Ajatelkaa, musiikillisessa sekamelskassa kasvaneena, minä hairahduin jossain vaiheessa varhaisteiniyttä kuuntelemaan New Kids on the Blockia. Olin kai liian altis ystäväpiirin painostukselle, että lähdin tähän mielettömyyteen mukaan. Tuota vaihetta kesti vain muutaman kuukauden ja tulin viimein järkiini. Kuuntelin taas niitä ihmeelisiä bändejä, joita ystäväni kaihtoivat kuin ruttoa. Lisätäkseni vettä myllyyn, perehdyin rap-musiikkiin. Jostain kumman syystä Public Enemy muodostui suosikikseni. Siis kuvitelkaa! Mitä ihmeen yhteistä on valkoisella teinipimatsulla ja mustilla yhteiskuntakriittisillä machoräpäyttäjillä? No niin, tietysti se yksi asia, mutta välissä oli ylitettävänä tuo iso vesi, Atlantin valtameri. Onneksi en kuunnellut koskaan MC Hammeria tai Vanilla Icea niin kuin muutamat iltaa istuneet häpeillen tunnustivat. Guns n` Roses tuntui myös herättävän noloja ilmeitä. Mitä suotta. Olisikohan tästä vajaa vuosi, kun ajattelin ääneen, että heiltä pitäisi ilmestyä jokin kokoelma. Ostaisin sen heti. Pari viikkoa sitten sain tietää, että Greatest Hits on kaupoissa, pitänee kai lunastaa lupauksensa.