Jäämistö

Olen kerran päässyt järjestelemään jäämistöä. Vuosia sitten mummoni kuoltua sain käydä läpi hänen henkilökohtaisimpia tavaroitaan. Oli maagista avata yöpöydän laatikko, jonne en ollut koskaan aikaisemmin saanut edes katsoa. Kuvittelin sieltä löytyvän ties mitä salaisuuksia.

Laatikon etuosassa oli käyttämättä jääneitä lääkkeitä. Diapamia, unilääkkeitä, särkylääkkeitä ja ties mitä vaikean nimisiä purnukoita -kymmenittäin. Oli levyjä, pulveria, nesteitä, kapseleita ja pillereitä. Mieleeni muistui sohvalla makaava, unisin silmin sammaltava isoäiti. Kumpi oli loppujen lopuksi sairaampi, hänen ruumiinsa vai mielensä? Miksi hänellä oli laatikoittain rauhoittavia? Tuliko kukaan -en minä ainakaan- koskaan kysyneeksi tältä viiden lapsen kotiäidiltä kuinka hän voi. Oliko sairastelu hänelle ainoa keino saada huomiota, huolenpitoa ja hoivaa lähimmäisiltä? Vuosikymmenien raskas kotityö jäi itsestäänselvyyden varjoon, vaille kiitosta.

Laatikon takaosasta ei löytynyt rakkauskirjeitä, ei henkilökohtaisia muistoesineitä. Siellä oli vanhoja pankkikirjoja siistissä rivissä. Otto 100 mk- pano 450 mk- otto 210 mk, ei suuria summia. Kuitteja ruokaostoksista, vanhimmat kolmen vuosikymmenen takaa. Suurempien ostosten kuitit olivat muovien sisällä; vuonna 1962 uuteen kotiin on näemmä ostettu matto. Hieman myöhemmin perheelle on hankittu uusi ruokailupöytä ja astiasto. Monitoimikone, jonka minä myöhemmin kiikutin kirpputorille. Itselle ei ole ostettu mitään, näköjään.

Haaveita ehkä oli, sillä 1970-luvun Hobby Hall-kuvastot olivat tallella. Halusiko mummoni itselleen mekon, jotain kaunista kotiin? Ehkä, mutta viisi lasta ja työssä käyvä mies olivat etusijalla. Heille oli saatava kunnon vaatteet, mitä sitä kotiäiti hienolla mekolla tekisi.

Alemmasta laatikosta löytyi muutama lasten lähettämä postikortti. Minäkin olen kirjoittanut näköjään joskus lukioaikoina kirjeen mummolle ja papalle... Ja enoni käynyt Norjassa, en tiennytkään. Tämänkin laatikon täytti suurimmaksi osaksi kuittimeri. Tarkka taloudenpito lienee ollut elinehto.

Mummoni oli äksy, kärttyinen ja iloton. Kärsi unihäiriöistä, ei kiinnostunut mistään. Lopulta lakkasi syömästä, laihtui kymmeniä kiloja. Elämänhalu valui hänestä ulos.

Isoäiti oli vakavasti masentunut vuosikymmenien ajan, eikä kukaan tunnistanut oireita.

Kuinka paljon samankaltaisia lienee.