Pihalla

Naapurin kaksivuotias rakensi lumiukon, ilmoitti siitä kolmannessa persoonassa: "Aada rakensi lumiukon!" Ukolla oli tuuheat kulmakarvat, tuima katse. Pituutta parikymmentä senttiä enemmän kuin rakentajallaan.
***

"Pihalla kuin lumiukko" pätee elämääni toisinaan liiankin hyvin. Seison ja tapitan ihmisiä. Yritän ymmärtää, mutta ei. Ei onnistu. Tunne on tuttu jo lapsuudesta. Koulumatkoilla seurasin ikäisteni riehumista, mutten kyennyt menemään joukkoon. Seisoin kauempana, katselin ja mietin lapsen aivoilla mikä minussa on vikana. Miksi en voi mennä mukaan? Kuvittelin itseni näkymättömäksi, ja seisoin paikoillani kunnes ilkein poika huusi tyhmäksi tollottajaksi. Häveten kiiruhdin pois.
***

Pian lumiukko on poissa. Aurinko paahtaa, jäljelle jää mätä porkkana lätäkköön lojumaan. Kevään tuoksu alkaa muutaman viikon kuluttua tunkeutua pälvinä paistavista maapaloista, multainen tunkkaisuus leviää jääriitteen alta ja muistuttaa kasvusta.

En tiedä vielä kuinka tuuban käy. Voi olla, että lopetan tänne kirjoittamisen kevätpäiväntasauksen tullessa. Kaamos on ohi, yksi raskas talvi jälleen takana. Tuubablogin eräs tarkoitus oli toimia pelastusköytenä pimeydessä, ja tästä on ollutkin enemmän apua kuin ehkä toivoinkaan. Ainakin se on pakottanut (melkein) joka päivä kirjoittamaan, osoittamaan elossaoloa. Mietin asiaa, en tee päätöstä nyt. Vaikka kaamos on ohi, terapiakirjoitusta aina tarvitaan.

Sitä paitsi. Ensi talveen ei ole enää niin kovin pitkä aika.