Valinta

Nyt on niin, etten enää kirjoita kuten haluaisin. On käynyt ilmi, että Tuuban lukijoista osa tuntee minut ja minä heidät. On siis valittava jatkanko samaa linjaa, vaihdanko tyyliä vai perustanko täysin uuden blogin ja yrittäisin sitten säilyttää anonymiteettini? Kiperä kysymys.

Toisaalta.. olen jo paljastanut synkän puoleni, enkä voi enää kumota tai perua omia kirjoituksiani, joten edes jonkinlaisen uskottavuuden säilyttääkseni linja jatkukoon samana siihen päivään, kunnes kyllästyn tai kuolen.

En ehkä kirjoita enää ahdistavista päivistä, painajaisista ja elämän raadollisuudesta. Ehkä kirjoitan. (Älä kirjoita, sanoo kohta joku.) Alkujaan aloin kirjoittaa nettipäiväkirjaa terapiamielessä, joten miksi suotta muuttaa alkuperäistä ideaa vain sen vuoksi, että jotakuta hyvänpäiväntuttua kirjoitukseni saattavat hämätä... En tiedä vielä mitä Tuuballe tapahtuu tulevaisuudessa. Onneksi kaikkea kirjoitettua ei tarvitse uskoa tai ottaa niin tosissaan, kuten valistuneimmat ihmiset tietänevät.

***
Kuulin juttua kyliltä, jotta juttuni ovat huonontuneet. Mutta kun tämä lyijynraskas pimeys kerta kaikkiaan painaa pienen ihmisen mielen maahan, niin eihän tässä enää jaksa ajatella enää yhtään mitään. Taas toisaalta, minun on pakko kirjoittaa, jotta pysyn edes jotenkuten järjissäni kaamoksen yli. Väsymys varmasti näkyykin teksteistäni. Odottakaahan kun tulee tammikuu. Se on yleensä pahinta aikaa, vaikka valon määrä alkaakin lisääntyä jo ensi viikolla.

***
Joulumieli on katossa. Ystäväni soitti Tampereelta, hän tulee alkuviikosta kylään! Tämä ihana ihminen matkustaa 683 kilometriä nähdäkseen minua!

Oi onnea, ihan hymyilyttää.