Harakoita ja niittyheinää
Kävin tutustumassa Lapin maakuntamuseon uuteen perusnäyttelyyn. Esillä oli monia pohjoisen selviytymisen keinoja ja uutta näyttelytekniikkaakin oli hyödynnetty varsin mielenkiintoisella tavalla. Lapin kamariorkesterin esittämä näyttelyä varta vasten sävelletty "taustamusiikki" oli ehkä hivenen ahdistava; välillä tuli olo kuin olisin tahtomattani eksynyt kauhuelokuvaan.
Ehkä musiikki oli hieman liian isolla. Katsoessani filminpätkää sompiolaisesta niittyheinän teosta, musiikki tunki kuulokkeiden läpi, jolloin kauhuelokuvamaisuus vain kasvoi; samaan aikaan kuulin sekä riitasointuja että innostunutta selostusta heinänteon vaiheista.
Näyttelyn parasta antia oli Picalogin valokuvista koottu lintukollaasi. Yllättäen kuvat eivät olleetkaan luontokuvia, niitä perinteisiä "kuikka järvellä auringon noustessa", vaan lintuja kuvattiin niiden sen hetkisessä luonnollisessa elinympäristössä, eli ihmisen rakentamissa rakennelmissa tai ihmisen jälkeensä jättämissä jäljissä. Mieleeni jäivät erityisesti harakka repimässä auton tuulilasin sulkaa ja harakka tutustumassa uusiin kenkiin. Sekä Picalogin päiväkirja että valokuvat ovat erittäin mielenkiintoisia tuttavuuksia.
Erityisen paljon pidin myös perusnäyttelyn oikeanpuoleisen seinän tummanvioletistä väristä.
Näyttelyssä oli osio myös saamelaisista, joiuista ja saamenpuvuista. Citysaamelaisista ei tainnut olla tälläkään kertaa sanaakaan, mikä on outoa, sillä heidän osuutensa saamelaisista kasvaa koko ajan.
(Huom! Minä en ole citysaamelainen, vaikka saamelaisverta virtaakin suonissani. Kirjoitan joskus lisää suhteestani saamelaisuuteen.)
Andreas Alarieston töistä koottu vaihtuva näyttely nostatti vängälläkin suupieliä ylöspäin.
Ehkä musiikki oli hieman liian isolla. Katsoessani filminpätkää sompiolaisesta niittyheinän teosta, musiikki tunki kuulokkeiden läpi, jolloin kauhuelokuvamaisuus vain kasvoi; samaan aikaan kuulin sekä riitasointuja että innostunutta selostusta heinänteon vaiheista.
Näyttelyn parasta antia oli Picalogin valokuvista koottu lintukollaasi. Yllättäen kuvat eivät olleetkaan luontokuvia, niitä perinteisiä "kuikka järvellä auringon noustessa", vaan lintuja kuvattiin niiden sen hetkisessä luonnollisessa elinympäristössä, eli ihmisen rakentamissa rakennelmissa tai ihmisen jälkeensä jättämissä jäljissä. Mieleeni jäivät erityisesti harakka repimässä auton tuulilasin sulkaa ja harakka tutustumassa uusiin kenkiin. Sekä Picalogin päiväkirja että valokuvat ovat erittäin mielenkiintoisia tuttavuuksia.
Erityisen paljon pidin myös perusnäyttelyn oikeanpuoleisen seinän tummanvioletistä väristä.
Näyttelyssä oli osio myös saamelaisista, joiuista ja saamenpuvuista. Citysaamelaisista ei tainnut olla tälläkään kertaa sanaakaan, mikä on outoa, sillä heidän osuutensa saamelaisista kasvaa koko ajan.
(Huom! Minä en ole citysaamelainen, vaikka saamelaisverta virtaakin suonissani. Kirjoitan joskus lisää suhteestani saamelaisuuteen.)
Andreas Alarieston töistä koottu vaihtuva näyttely nostatti vängälläkin suupieliä ylöspäin.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home