Liikuntaa

Jostain syystä koulun liikuntatunnit tulivat tänään mieleeni. En tiedä mistä se johtuu, mutta harvoin olen kenenkään kuullut muistelevan niitä positiivisessa mielessä. Minusta liikunta oli kivaa...paitsi koulussa. Liikunnasta tuli ahdistusta heti ensimmäisellä tunnilla ala-asteella. Opettaja teki sanattomasti selväksi, että liikunnassa ovat hyviä vain ne, jotka harrastavat liikuntaa. Liikunnan harrastaminen oli hänen mielestään sama, kuin urheiluseuran jäsenyys. Siinäpä meni innokkaan ekaluokkalaisen liikkumisenilo. Eikä asiaa parantanut se, että satuin olemaan jo silloin pitkä ja romuluinen. Voitte vain kuvitella, miten pahalta tuntui, kun opettaja kommentoi liikuntatunnilla: ”Ootkos muka liittynyt naisvoimistelijoihin, kun on uudet jumppatossut?”

Kun koulu alkoi, myös minun antiliikunnallisuuteni alkoi. Sitä kesti seitsemän vuotta. Vasta yläasteella liikunnasta tuli siedettävää ja kun koulu oli kokonaan ohi, liikunta muuttui taas hauskaksi. Siitä tuli jopa niin hauskaa, että se oli jo aivan ylihauskaa eikä viikossa ollut tarpeeksi päiviä harrastaa liikuntaa niin paljon, kuin olisin halunnut. Jumppasin itseni irti sisäliikunnasta enkä vieläkään jaksa olla punttisalia pidempään sisäliikkumassa. Tiedän, tiedän, että aina ei tarvitsisi mennä ääripäästä toiseen, vaikka dramaattisena ihmisenä siitä pitäisinkin.

Jos liikuntatunnit tai opettajat eivät ole yhtään vuosien myötä muuttuneet, en kyllä hetkeäkään ihmettelisi sitä, että nuoret eivät liiku. Taannoin seurasin sivusta tokaluokkalaisten telinevoimistelua ja siellä nuori opettaja huuteli ohjeita tytöille, joista osa itku kurkussa opetteli volttia puomilta alas. ”No niin, ja sinne meni taas ihan pullataikinana koko tyttö...ei onnistu!” Ja mitä tästä voi päätellä: opettajat eivät ole muuttuneet pätkääkään...