Itsensä ylittäminen

Ei, ei, ei. Ei näy lumenkipenettäkään, jos ei siis lasketa niitä likaisenruskeita lumikasoja teiden varsilla. Viime yönä näin unta oikeasta talvesta ja aamulla tarkistin asian. Untahan se tosiaankin oli ollut.

Mutta en minä varsinaisesti tästä lumineuroosistani aikonut kirjoittaa. Oikeastaan halusin kirjoittaa itsensä ylittämisestä. Eilen yritin leipoa englantilaista hedelmäkakkua. Ohjeen täsmällisestä noudattamisesta huolimatta se ei onnistunut. (Ohjeessa täytyy olla vika, ei leipojassa.) Täytyy myöntää, että minulla ei ole lainkaan jauhopeukaloa, ei edes keskellä kämmentä. Näissä toistuvissa leipomisepäonnistumisissa on joskus pakko tsempata itseään. Esimerkiksi eilen muistelin karjalanpiirakoiden leipomista. Vuosi sitten kesällä opettelin tekemään niitä. Olen pitänyt sitä jotenkin henkimaailman juttuna, siis onnistunutta piirakantekoa. Mummulta se luonnistuu kuin itsestään mutta minun äitini ei ole koskaan uskaltautunut siihen maailmaan. Mummua en tähän ensimmäiseen piirakkaprojektiini saanut hätiin, joten päätin selvitä itse. Ja selvisinhän minä. Karjalanpiirakat syntyivät helposti ja kuoret rypyttyivät kauniisti. Työläin osa koko projektissa oli riisipuuron keittäminen. Maitokeitosta kun on vahdittava alituiseen ettei se ryöppyä pitkin liettä tai palaa käristy kattilan pohjaan. Olo tuntui voittajalta. Olen tehnyt piirakoita toisenkin kerran ja ne onnistuivat myös silloin. Ensimmäisellä kerralla ei siis ollut kyse ”aloittelijan tuurista”.

Lauantaina olen päättänyt onnistua piparileipurina. Ostin valmista taikinaa kaupasta.