Opettajista

Kävin tänään yliopistolla ja lounastin erään ystäväni kanssa. Olemme tunteneet toisemme suurimman osan elämistämme tai ainakin niin kauan kuin olemme klarinettia rääkänneet. Jostain kumman syystä päädyimme muistelemaan vanhoja soitonopettajiamme. Niistä löytyy aina meheviä tarinoita, etenkin muille kerrottavaksi. Toisaalta, mitä sitä turhia muille kertomaan, koska he eivät voi nähdä niitä tilanteita tai ihmisiä. Silti on aina hauska retostella opettajakokemuksillaan, vaikka silloin aikanaan niissä ei ollut kerrassaan mitään hauskaa.

Ensimmäiset opettajat olivat ihan mitään sanomattomia. Eivät erityisen hyviä tai huonoja. Ehkä se johtui siitä, että ei vielä itsekään osannut erottaa hyvää opettajaa huonosta. Sitten tuli se venäläinen, joka oli aina puku päällä ja ajoi ruosteensyömää Volgaa. Tunneilla hän käytti kaksia silmälaseja. Toisia silloin, kun piti kirjoittaa ja toisia, kun piti lukea nuotteja. Venäläinen opetti pari vuotta ja sinä aikana sain kuulla monta tarinaa eri säveltäjien elämästä ja teosten taustoista. Se oli kivaa, vaikka teini-ikäisen muisti tuppaa olemaan lyhyt ja valikoiva. Venäläisen jälkeen tuli mies, joka oli aina krapulassa ja jota kaikki pelkäsivät. Kukaan ei enää uskaltanut soittaa, kun piti pelätä, jos soittaa väärin. Hullu mies, onneksi sitä kesti vain vuoden. Sen jälkeen tuli vielä muutamia, kuten se nainen, joka selvitteli omaa perfektionismiongelmaansa oppilaiden kautta. Niillä tunneilla harrastettiin joogaa.

Ja olipas lounasaika hauska. Helppohan se nyt on virnistellä.