Hyökyaalto horisontissa

Varoitus: Teksti on ahdistuneen mielen tuottamaa kaamosterapiaa.
---
Eilen oli hyvä päivä. Tein piparitaikinankin, johon ei muuten tule lainkaan leivinjauhetta, vaan soodaa.

Herätessä kaikki oli toisin. Maailma oli jälleen kerran nyrjähtänyt pois paikoiltaan yön aikana. Koko aamun olen yrittänyt vältellä tätä tunnetta, mutta en pääse eroon siitä järkeilemällä. Ajattelin kirjoittaa tämän hetken olotilasta. Vaikka vain itselleni, tulevan varalle.

Kaikki alkoi hitautena. Makasin sängyssä, kello oli 6.15. Toisen kerran kääntäessä katseeni kellon suuntaan, se oli jo 6.40. Hukkasin kaksikymmentäviisi minuuttia. Pukeutuminen vaati puolisen tuntia, mikä ei välttämättä ole huono asia. Sain sentään puettua.

En ymmärtänyt aamu-uutisista sanaakaan. Mikään ei ollut tärkeää. Tuijotin tv:tä, sammutin sen ja katselin pimeää ruutua. Maailmani alkoi kutistua. Lopulta istuin jälleen kerran kuplassa, ahdistuksen aallot huuhtelivat mieltäni. (Mieheni ei pidä näistä kielikuvista, mutta en tiedä kuinka muuten kirjoittaa niistä. Mitään konkreettistahan ei tapahtu, kaikki negatiivisuus, yksinäisyys ja eristyneisyys vain valtaa mielen ja ahdistun. Ulkoa päin kaikki näyttää vielä normaalilta tässä vaiheessa.)

Yritin toimittaa aamuaskareita kuten normaalina aamuna. Ajattelin positiivisia asioita, yritin sulkea ahdistusta pois. Tuttu paine alkoi tuntua jälleen kerran sisälläni. Tällä kertaa se tuntui keskiruumiissa, vatsassa, palleassa ja rintakehässä (en voi hengittää). En tarkalleen ottaen tiedä mitä se on, mutta se tuntuu mustalta ja kuristavalta. Se vetää minua pienemmäksi, käperryn.

Vähitellen kuristava tunne kipuaa ylöspäin, juuri tällä hetkellä se on kurkussa. Yritän hengitellä rauhallisesti, keskittyä tämän kirjoittamiseen.

Jostain syystä minua ei lainkaan lohduta ajatus siitä, että on olemassa ihmisiä, joita ahdistaa vielä enemmän. En myöskäänn saa lohdutusta siitä, että monilla menee paljon huonommin kuin minulla, sillä pahimpien ahdistuskohtausten aikana yksinkertaisesti mikään ei lohduta.

Toisinaan ahdistusta kestää tunnin (tai kuusi), toisinaan menee päiviä. Ajalla ei sinänsä ole merkitystä noina hetkinä, sillä rationaalisuus katoaa lähes kokonaan. Kuten myös keskittymiskyky ja selkeä ajattelu.

En voi enää kirjoittaa. Ajatukseni ovat kankeita ja liikkeet kuin hidastetusta elokuvasta. Tuijotan horisontista vauhdilla luokseni tulevaa hyökyaaltoa ja pimeää taivasta.

Kohta kaikki selkenee.