Lahjaräpellyksiä ja himmelihaaveita

Sukkia on mukava kutoa. Kuta pienempi jalka, sitä sukkelammin sukka syntyy. Valmis sukka jalassa on mukava tapsutella kylmällä lattialla. Vielä mukavampaa kai olisi, jos jalassa olisi huopa- tai lampaannahkatossu, mutta se kai on jo pröystäilyä.

Lapanen on hankala juttu. En ole oikein koskaan sisäistänyt sitä peukalosysteemiä. Olenkin kutonut vain yhden lapasen isoisälleni 1980-luvun alussa. Hänen sormensa halkesi puunhalkomakoneessa, eikä tavallinen lapanen mahtunut käteen. Mutta kutomani liian leveä ja lähes täysin muodoton kudelma sopi lastoitettuun käteen kuin kumihanska tullivirkailijalle! Toista lapasta en ole vieläkään tehnyt.

Miten voin osata tehdä sukan, mutta en lapasta? Mystistä.

On jokseenkin surullista, että suurin osa joululahjoista ostetaan nykyään kaupasta. Ihmisillä ei kai yksinkertaisesti ole aikaa paneutua joululahjoihin. Itse olen aina yrittänyt tehdä ainakin muutaman joululahjan omin käsin; joka vuosi joku harva ja valittu saa jotain omatekoista (halusi tai ei). Tänä vuonna äitini saa pellavaisia lautasliinoja joulupöydän kattaukseen. Tuskin maltan odottaa, että pääsen ompelemaan niitä ensi viikolla.

Jo muutaman joulunalusajan olen suunnitellut tekeväni himmelin. Toissavuonna sain tehtyä yhden pienen olkitähden. Siihen meni kaksi tuntia... Viime vuonna tein yhden ainoan himmelin kolmiulotteisen peruskuution. Koko ilta meni, eikä se loppujen lopuksi pysynyt edes kasassa. Siispä tyydyn 1990-luvun alussa Tiimarista ostamaani enkelihimmeliin niin kauan kunnes kärsivällisyyteni kasvaa harjoituksen myötä zeniläisiin mittoihin. Valaistuttuani voinkin sitten kirjoittaa "Zen ja himmelinteon taito"-kirjan.

Mutta miksi himmeli? Siksi, koska se on täydellisen symmetrinen, siinä on yhtä aikaa syvyyttä ja keveyttä, luonnonläheisyyttä ja jatkuvuutta. Ja hei, himmeli on mun mandala!

Toisaalta, kansalaisopiston olkityökurssi kuulostaa hieman helpommalta vaihtoehdolta.