Heräämisiä

Muistuipa mieleeni pätkä asuntolaelämästä. Asiahan oli nimittäin niin, ettei meidän kylässämme ollut yläastetta silloin aikoinaan kun minä olin nuori. Nykyään siellä kuulemma on; serkkuni käy yhdeksättä luokkaa yksin.

Syrjäkylien lapset yläasteelle siirtyessään pakattiin kaikki yhteen ja samaan ruskeaan kolmikerroksiseen taloon, jossa sisäänkäynnistä katsoen vasen puoli oli varattu tytöille, oikea pojille. Asuntola oli yläasteen yhteydessä, joten koulumatka oli suhteellisen lyhyt.

Koulumatkan lyhyydestä huolimatta meidän piti herätä joka aamu seitsemältä. Siivoamaan. Joka toinen aamu oli imurointi, joka toinen aamu oli luuttuamisen aika klo 7.10. Herätystapa vaihteli asuntolahoitajien kesken melkoisesti. Eräs koputti hennosti, huhuili että "on aamu..." Toinen avasi huoneen oven ja räppäsi valot päälle sanomatta sanaakaan. Kolmas avasi niin ikään oven, asteli sisään ja avasi myös ikkunan kovaan ääneen kailottaen "Nyt heti ylös, jumala ei laiskoja elätä!"

Siinä sitten puolikuoliaaksi säikähtäneenä kaavittiin vaatteet niskaan ja unisena kontattiin pölyjä nurkista. Kyllä siinä heikkohermoisempi teini alkoi vähemmästäkin ahdistua.

Kyllä on elämä nykyään leppoisaa. Saa siivota silloin kun haluaa, voi herätä säikähtämättä. Toisinaan voi painaa torkkunappulaa, jos on aikaa. Kukaan ei huuda (paitsi minä itse herättyäni ja viimeksi tänä aamuna tyttäreni bussikortin ollessa hukassa), eikä tarvitse paleltua ilman vaatteita.

Jaahas, taidanpa mennä keittämään kahvit. Ah, tätä onnea!

ps. Asuntolaruoat ovat sitten oma lukunsa. Etenkin voipuuro.