Kiusatun tilitys

Viime yö meni painajaisia katsellen. Tämä tarkoittaa, että olen nukkunut. Se on hyvä.

Eilen jykevän keittiönpöytämme ääressä puhuttiin hieman kiusaajista. Yksi pahimmista kouluaikaisista kiusaajistani kuoli pari vuotta sitten. Esitin tuolloin järkyttynyttä, vaikka salaa ajattelin hänen ansainneen sen. En surrut yhtään. En vaikka tiesin hänen olevan velipuoleni kummisetä ja isoisäni hyvä hirvikaveri.

Kylmäverisyyteni asian edessä hieman kauhistutti. Yritin tuntea surua edes vainajan sukulaisten vuoksi, mutta ei onnistunut. Lapsena harjoitettu henkinen kidutus oli tehnyt tehtävänsä; aikuinen ei ollut antanut anteeksi.

Kiusattuna oleminen ei pilannut elämääni.

Se ehkä muokkasi minua ihmisenä johonkin määrittelemättömään suuntaan, ja kenties rajoittaa toimimistani nykyajassa jonkin verran. Olen hirveän ennakkoluuloinen uusien ihmissuhteiden suhteen, suorastaan kranttu. En pidä kovaäänisistä, pulisevista, hälisevistä, kikattelevista ja itsevarmoista ihmisistä. Pienikin aggression osoitus saa niskavillani pystyyn ja puolustusmekanismini aktivoitua; menen lukkoon. Toisinaan tulkitsen ihmisiä väärin, ja ystävällisyyskin näyttäytyy minulle aggressiona, pilkkana.

Olen haudannut suuret määrät loukkauksia, ivallisia huomautuksia, pelottelua, vihaa ja piikittelyä sisälleni. Olkoot siellä. Ne ovat osa minua.

Ollapa kissa, aina lämmin turkki yllä

Aamukävely pitkin jokirantaa kuulostaa hyvältä. Sitä kai se olisikin, jos ei tarvitsisi palella. Herääminen talviaamuina on kuin syntymä. Sängyn lämpimästä kohdusta pitää räpiköidä kylmään maailmaan ja kestäähän se aikansa ennen kuin siihen tottuu. Ainakin kaksi tuntia. Joen rannalla katselin muutamaa ihmistä, jotka innokkaina pulahtivat hyiseen avantoon. Toki olen sitä mieltä, että kylmä karaisee. Rajansa silti kaikella.
***
Perjantain odotettu keikka peruuntui. Muusikko oli sairastunut. Näin peruspessimistinä tietysti ajattelin, etteivät kurjat vain laiskuuttaan viitsineet tulla soittamaan tänne maailmankolkkaan. Kun ystävineni olin toipunut pettymyksestä pikkujoulujuhlamme sai uutta pontta. Parin sivistyneen viinilasillisen ja juustonökkösen jälkeen aloimme puhua asiaa. Aluksi otimme sille, että jouduimme pettymään iltaan. Seuraavaksi oli vuorossa keskinäinen kehukerho ja otimme sille. Tietysti täytyi ottaa myös sille, että ilta tuntui kaikesta huolimatta olevan hauska. Ja kun emme muistaneet, että juuri totesimme olevan hyvä fiilis, otimme sille uudestaan. Baarissa havaitsimme, että juoppogeeni on aktivoitunut, eikä kukaan ollut humalassa. Otimme sille. Kello viiden aikaan kotiin kipittäessä oli edelleen niin hyvä ja energinen olo, että olisin voinut alkaa jo päivän työt.
***
Johonkin piti taas saada rahaa tuhlattua. Menin eilen leffaan. Sikahintainen lippu, 10 euroa! Kolme tuntia Aleksanterin elämää. Sanonpa vain, että olisi ollut hieman tiivistämisen varaa. Kreikkalaiset ovat kuulema suutahtaneet, kun elokuva vihjailee Aleksanterin homoudesta. Minusta asiasta ei vain vihjailtu, vaan sanottiin ihan suoraan. Edessäni istunut mies ei ilmeisesti ollut kreikkalainen, mutta alkoi silti liikehtiä hermostuneesti joka kerta, kun Aleksanterin ja tämän poikaystävän kiihkeät katseet levähtivät valkokankaalle.

Silmät rähmässä

Tämä alkaa olla jo liian paksua.

Kello soi. Olin puoleksi hereillä, mutta en jaksanut nousta. Suunnittelin päivän tekemisiä, keittelin jo mielessäni kahvia ja olin koneella. Viimein raahauduin istumaan sängyn reunalle. Tökin miestäni ja kysyin kelloa.

Siinä kai heräsin. Mies näytti puhelintaan, joka osoitti 02.10. Mietin hetken tarkoittiko aika päivää vai yötä. Yläkerran kirkuvasta vauvasta päättelin olevan yö. Hetken kuluttua olin pakkasessa, työnsin kirkuvaa lasta rattaissa. Lapsi oli rattaisiin aivan liian iso, joka paikassa oli hirveästi lunta. En jaksanut työntää, vaan jätin lapsen siihen.

Pari viikkoa sitten synnytin unessani pojan, jonka vastoin tahtoani annoin pois. Silti olin tyytyväinen siihen mitä tein, vaikka päätös ei ollutkaan minun.
***

Aika keittää toinen saavillinen kahvia. Olen herännyt kohta kaksi tuntia sitten, epäilen.

Synnynnäinen tenava

Tyttäreni hoki tänään olevansa synnynnäinen tenava. Siitäpä riitti taas hupia koko porukalle pitkähköksi aikaa. Pian tämän jälkeen hän vaati isäänsä hankkimaan itselleen kunnon miekan. Mies ei kuulemma ole mies eikä mikään ilman sitä. Minulla sellainen on, kuten kunnon knihdillä kuuluukin. Ihan itse askartelin eilen remontin ylijäämälistoista ja jeesus-teipistä.

Nyt menee turhan nokkelaksi, mikä johtuu varmaan uudesta tilaajastamme. Jottei totuus unohtuisi, kerrottakoon eilisistä pikkujouluista. Siellä oli hupaista; tuttavani totesi ettei edes muista milloin olisi nauranut niin paljon, "mikä sinänsä on todella surullista". Ja sekös sitten vasta naurattikin. Lähdin kotiin yhdentoista maissa, olin nukkumassa jo ennen puoltayötä. Pimeys vie voimat luista ja ytimistä. Enää ei edes viina auta.

Muistutus itselle

On aika lopettaa ilimanaikasten murehtiminen ja ajateltava hyviä asioita ympärillä. Kuinka imelältä tuo kuulostaakin. ”Hyviä asioita...” Uskokaa tai älkää, niin kaamossynkkyyteen taipuvaisellakin niitä on. Tänään koti on siivottu ja kaikki töhnä kuurattu pois, jouluvalot ripustettu, ystäväni Ivalosta saapui pidennetylle viikonloppulomalle, kynttilät sekä tilkkanen appelsiinilikööriä lämmittävät ja illalla menen kuuntelemaan hyvää musiikkia. Eivät asiat todellakaan ole huonosti.

Edes orastava noidannuolisärky ei voi pilata oloani.

Joko saa?

Annoin itselleni luvan aloittaa joulun odotuksen tänään. Höyryävä glögi ja pari piparia nenäni edessä virittävät oikeaan tunnelmaan. Raahasin juuri joulukorttiaskarteluun tarvittavat vermeet kotiin. Kaiken lisäksi huomenna on pikkujoulut. Jee.

Glögi, askartelu, kynttilät ja piparitalon leipominen (sen teen toki vasta parin viikon kuluttua) tekevät eroa arkeen. Tuoksut ja maut assosioituvat rauhallisuuteen, pimeyteen ja odotukseen.

Joulukortteja askarrellessa en ainoastaan leikkaa ja liimaa paperia. Sen sijaan ajattelen jokaista ihmistä erikseen, muistan heitä. Se on korttieni tarkoitus. Muistaa ihmistä. En silti missään nimessä velvoita ketään toimimaan samoin; tämä vain sattuu olemaan tapani antaa aikaa minulle tärkeille ihmisille.

Rakas päiväkirja

Heräsin tänään jälleen hieman kankeana. En tiedä johtuiko se robottiunista vai siitä, että heräilin yöllä kännykän akun loppumisesta ilmoittavaan piip-ääneen säännöllisin väliajoin. Robotti-minäni pelkäsi akkunsa loppuvan; pelkäsi kuolemaa. Vasta aamuyöllä ymmärrys-siruni paikansi äänen oikeaan esineeseen. Silloin olikin jo aika herätä. Keskelle pimeyttä.

En tiedä kuinka, rakas nettipäiväkirjani, voi olla mahdollista, että kirjoitan edelleen ihmisten ilmoille tästä typerryttävän tylsästä ja merkityksettömästä elämästäni. Vain harvoin linkitän mitään, vaikka sitä pitäisi kai tehdä enemmän. Minulle internet on yksinkertaisesti liian pelottava paikka. Eihän sinne uskalla sukeltaa. Eksyisin kuitenkin, kuten eksyn tässä ihmisten ja heidän polkujensa reaalimaailmassakin.

En ole ollut avoin sinulle, päiväkirjani. En kirjoita sivuillesi synkimpiä salaisuuksiani. En vuodata tekstiä analysoimatta tarkkaan kirjoituksiani kirjoitusprosessin aikana, tai sen jälkeen. Toisinaan häpeän tekstiäni, poistan sen muistuttamasta tästä kaikesta typeryydestä. Pelkään poistavani tämänkin tekstin.

Kiinnitän mieltäni sanoin ja kielen avulla tähän maailmaan. Sanoiko joku joskus kirjoitan, siis olen. Jos näin on, niin viisaastipa teki. Niin moni sanoiksi ja lauseiksi muotoilematon asia tai ajatus on kovin hämärä ja epämääräinen.

Kirjain kirjaimelta sidon itseni tähän hetkeen.
Tähän kaa(m)okseen.

Vanhuus tulee...joskus

Kävelin taas eilen voimalaitoksen siltaa. Vesi ei ole vieläkään jäätynyt. Kaksi Kanadan hanhea köllötteli jäällä päät siipiensä alla. Tuijotin niitä kai liian kauan, kun yhtäkkiä ne havahtuivat ja alkoivat tuijottaa takaisin. Itkettävän kauniita lintuja. En kuitenkaan itkenyt. Silmät olisivat jäätyneet siinä viimassa. Täällä kun ei oikeastaan koskaan tuule, vaan ilmassa käy sellainen pieni, pirullinen viima.

Tänä syksynä olen miettinyt, että josko tässä alkaa vanhenemaan. Tuo viima on nimittäin saanut minut käyttämään samoja toteamuksia kuin äiti ja mummu. Kylmä jäytää, eikä paita tai kaksi tunnu riittävän. Pelottavinta on, että pakkassäällä sormia kolottaa.

Täytyy silti muistaa, että eilen kävin Alkossa ja minulta kysyttiin henkkarit.

Jo toinen talvi jolloin kirjoitan

Tällä hetkellä ajankohtaista (blogvillen kuhinan lisäksi).

Kerrospukeutuminen. Kynttilät ja hunajatee. Villasukat (tosin villasukat ovat aina ajankohtaiset). Paksu kaulaliina ja pipo. Lämpimät talvisaappaat.

Pimeys alkaa vaikuttaa. Aamulla on aina edellistä aamua vaikeampi nousta ylös, vaikka olisi mennyt nukkumaan kuinka varhain tahansa.
***

Pari päivää sitten näkemäni vanhahko mieshenkilö tuli kunnon asenteella kirkkopuistossa vastaan; mäystimillä hiihtäen, sarkahousut ja kunnon kinthat. Mummo laahusti rollaattorilla vieressä. Puhelivat leppoisia ja jaksoivat hymyillä parinkymmenen asteen pakkasesta huolimatta.

Tiesivät kai ettei näitä talvia taida enää montaa olla heillä edessään.

Taudinkuva

Olen äärimmäisen kiinnostunut taudeista ja sairauksista. Hieman vinksahtaneella tavalla. Onko mitään mukavampaa ja mielenkiintoisempaa kuin kuunnella mummojen sairaskertomuksia tai valituksia mitä oudoimmista oireista? Tai kuunnella verikokeen saaneen ihmisen yksityiskohtaisia koetuloksia? Eipä juuri.

Olen yrittänyt kanssaihmisilleni kertoa kaulassa olevista pateista. Nyt on sitten ääni käheytynyt. Mikä on kurkkusyövän seuraava oire?

Haluan hautakirjoitukseeni tämän tekstin. Riippumatta siitä kuinka kuolen.

Uudet vaatteet

Onneksi olkoon uusi ulkomuoto. Hetken jo luulin päätyneeni tyystin väärälle sivustolle, kunnes tajusin blogimme uudet vaatteet. Hienoa. Kun on pari päivää tehnyt vain Aikuisten Ihmisten Asioita, niin olennainen jää väkisinkin vähemmälle huomiolle.

Aikuisten Ihmisten Asioita täytyy vielä jatkaa eli tehdä työtä, josta maksetaan nälkäpalkkaa, puhuttava verotoimiston miehelle, jonka päätehtävä on saada ihmiset itkemään, soitettava tärkeitä puheluita, suunniteltava noin 30:n ihmisen lentolippuostoksia, transponoitava muutama jouluviisu pikkunäpeille sopiviksi... Enkä edes luetellut koko viikon tehtävälistaa.
***
Päätin eilen, että kannatan ehdottomasti ulkomaisen työvoiman lisäämistä. Etenkin linja-autoliikenteeseen. Päivittäin tehdyn havainnoinnin perusteella sanoisin, että matkanteko sujuu joustavammin ja mukavammin, kun rattia ei ohjaa nulikka, jonka vapaa-ajan ajokki on Toyota vuosimallia-jotakin-ja-karvanopat. Syntyperältään muu, kuin suomalainen kuljettaja odottaa kohteliaasti, että vanhat ihmiset pääsevät istumaan. Mummojen ei tarvitse hoippua nykivässä bussissa tai ennen pitkää päätyä kontilleen lattialle. Eikä meidän hyväjalkaisten nuortenkaan tarvitse kärsiä kaasun ja jarrun epätasaisesta käytöstä.

Muutosten tuulet puhaltavat

Muutosten tuulien myötä kommentit hävisivät tuhka tuuleen. Valituksia ei oteta vastaan.

Juhlien jälkeen

Onnistuneiden juhlien resepti?

Hyvää syötävää runsaasti. Parisenkymmentä ihanaa ihmistä. Emäntä, jonka lempijuomaa on alkoholi. Isäntä, joka soittaa hyvää musiikkia. Stereoista siis. Ja tanssii valssia miespuolisen ystävänsä kanssa.

Minulla oli mukavaa, ja vilpittömästi toivon, etten ollut ainoa. Tietysti kuva itsestäni "hyvänä emäntänä" voi olla myös harhaa; aamulla puoli seitsemän aikaan harjoitettu "keskustelu"-karaokelaulua väliin-"keskustelu" ehkä tuntui nukkumista yrittävistä vieraista hieman kiusalliselta. Anteeksi.

Toverini kanssa täytimme vain velvollisuuttamme lappalaisen kulttuuriperinteen jatkajina. Tuppea emme vielä ratkenneet pelaamaan. Ehkä seuraavalla kerralla.

Kyllä se siitä

Voimalaitoksen siltaa ylittäessä jäin tuijottelemaan alas. Vesi oli melkein kokonaan jäässä. Pieni virtaus pitää osan kuitenkin koko talven sulana ja jäätä kertyy vain paikoitellen teräviksi röykkiöiksi. Kylmään teräskaiteeseen nojatessa kädet kylmettyvät ihmeen nopeasti. Jos muljahtaa veteen asti, niin lopputulos olisi kokonaisvaltaisempi.
***
Bussilakko päättyi. Maailma on taas tavoitettavissa. Lakon vuoksi käyttämättä jääneet kausilipun päivät saa takaisin. Kävin jonottamassa. Ihmismassa kiemurteli lipputoimiston pienessä tilassa sikinsokin. Jono kuitenkin eteni oudon nopeasti. Minun vuoron lähestyessä eteeni alkoi työntyä seinustan odotuspenkeiltä ukkoa ja akkaa vaikka miten paljon. Heillä oli syynsä, että olivat istuneet, eivätkä seisoskelleen kuten muun ihmiset. Ketä vaivasi jalka, kenellä oli varvas mustelmilla... Joo, ja minulla on päässä niin paljon vikaa, että olisin voinut ohittaa koko jonon.

Viikkosaldo

Näin perjantaina on hyvä tarkastella, mitä asioita aioin tehdä tämän viikon arkipäivinä ja mitä sitten kuitenkin tein (postaus 15.11).

- Lennyä on tullut kuunneltua lukemattomia kertoja. Kuuntelinpa myös Mobyn levyn, Animal Rights (1996), muutamaan kertaan.

- Olen askarrellut joulukortteja, mutta vain kuusi (6) kappaletta. Ne eivät tietystikään riitä kattamaan laajaa ystäväpiiriäni, joten lisää on jaksettava tehdä.

- Olen tehnyt sopuratkaisun itseni kanssa tulevien keikkojen suhteen. Sahara Hotnights, CMX ja 69 Eyes. Siinäpä tiukka trio. Tilanne ratkesi kuitenkin Sahara Hotnightsin hyväksi sillä, että se on Sahara Hotnights. Kaikkea ei voi saada... Joko mainitsin, että menen Sahara Hotnightsin keikalle. Olkaatten kateellisia. Edes joku...

- Tuubaa en ole vielä tavannut, mutta siihen menee enää muutamia tunteja ja se asia korjaantuu.

Viikkotavoitteeni on kutakuinkin saavutettu. Pitääkin tästä lähin tehdä vain vähäisiä tavoitteita, että loppuviikosta ei tarvitse tuntea ahdistusta. Sellaisia tavoitteita, joihin yksikertainen ihminen kykenee. Siinä äidinisän suosikkilauseessa taitaa olla perää: ”Ei voi kauhalla vaatia, jos on vain lusikalla annettu.”

(Mutta nyt hop hop liikettä Inka! Vielä on tehtävää ennen junamatkaa. On pakattava ja tiskattava. Lisäksi harjattava, puunattava, paijattava ja ruokittava karvapojat.)

Ei minusta ole filosofiksi

Ainakaan heti aamulla.

Aamu alkoi kupillisella kahvia Gadamerin kera. Suomeahan tuo näyttäisi olevan, hyvin kirjoitettua ja sanatkin järjestyksessä. Ei vaan mene ns. jakeluun. Ehkä päivemmällä.

Siirryinpä lukemaan Kokemusta. Viimeisin lukemani lause on ymmärrettävää suomea sekin, mutta koska aivo on tyhmä, tuli tuska. Ei sellainen maailmantuska, vaan ihan sopiva ahdistus, joka asioiden ymmärtämisen myötä helpottaa hetken kuluttua.

***
Huomenna on juhlat. Siksipä siivoan tänään, käyn kaupassa ja maalaan keittiön. Mutta ensin selvittelen tuota kokemuksen merkitystä tiedon lähteenä hieman syvällisemmin.

Puhelu

Sain tänään puhelun isäni avovaimolta.

Ennen kuin jatkan, lienee tarpeellista kertoa tähän väliin hieman taustatietoja. En ole ollut tekemisissä isäni tai hänen avovaimonsa kanssa pitkään aikaan, mikä tarkoittaa kuukausia. Silloin tällöin kuulen kiertoteitse isäni tekemisiä. Heiltä ei kuulunut onnitteluja tyttäreni 10-vuotispäivänä, eikä aikaisemmin tänä syksynä 30-vuotta täyttäessäni. Toisaalta, jos olisi kuulunut olisin mitä ilmeisimmin hämmentynyt. Mutta en ehkä niin paljoa kuin tänään.

Puhelin todella soi. Vastasin ja sain heti korvaani ennenkuulumattoman sanavuodatuksen. Isäni avovaimo kertoi miespuolisen serkkuni saaneen vauvan siippansa kanssa. Pitäisi käydä kuulemma katsomassa täällä sairaalassa. Kukkiakin voisin viedä.

Mitä? Miksi ihmeessä?

En ole nähnyt serkkuani noin viiteentoista vuoteen. Emme olleet läheisiä edes lapsena. En ole koskaan tavannut hänen "kaveriaan", eli tätä naista, jolle pitäisi nyt kiikuttaa kukkia. Toisaalta, kumpikohan meistä olisi enemmän ihmeissään jos menisin sinne? Varmaankin hän.

En tiedä edes tuoreen äidin nimeä.

Puhelu ei loppunut tähän. Kerroin muutamalla sanalla muutosta ja remontista. Tämähän ei puhelimen toisessa päässä olevaa ihmistä kiinnostanut, kunnes sanoin asuntomme olevan neliö. Silloin ilmoille kajahti naurahdus! "Arvasin, teille on siis tulossa perheenlisäystä! Milloin se syntyy?" Ei synny, muuten vaan muutimme. "No eikö sitä pitäisi jo tuossa iässä alkaa tekemään.." Haloo. Meillä on jo yksi tytär. Eikö hän muista sitä?

En ymmärrä sitä naista.

Jäätyminen etenee

Joki oli tänään valkoinen.
***
Mieheni toi lainastosta sarjakuva-albumin. Sen nimi oli Tuuba tukossa. Nimi oli valinnan syy.

Samperi

Joskus hymyilyttää ilman syytä. Kiusallisinta se lienee julkisesti, esimerkiksi bussissa. Muut matkustajat luulevat, että virnuilen heille ja joku voi jopa erehtyä kuvittelemaan minun kerjäävän tahallani verta nenästä.

Tavallinen kauppareissu muuttui tänään hienoksi. Lähikaupassa saattoi aivan hyvillä mielin hymyillä, koska muita asiakkaita ei näin päiväsaikaan ole paljon. Ei kaupassa sinänsä mitään huvittavaa ollut, enkä nähnyt ketään paikallista friikkiä ostospuuhissa. Kävi niin, että sattumalta kaupan taustamusiikkina pauhaava radiokanava soitti yhtä pohjoisen suosikkibändini biisiä. Kappale saa minut aina tavattoman iloiseksi. Laulava ystäväni panee parastaan, korkealta ja kovaa. Kuunnelkaa. Ilovaikutus jatkuu vieläkin. Ihmeellistä.

Tällä viikolla

- Odotan kovasti, että tapaan taas Tuuban
- Kuuntelen ystäväni suosittelemaa levyä (Lenny Kravitz: Babtism)
- Askartelen joulukortteja
- Mietin, kuinka paljon rahavarani antavat myöden lähiaikojen keikkalippuihin

Tavallisen pimeää, kiitos

Olin jo kovin tottunut pimeään ja sateiseen säähän. Eilen aamulla, kun avasin verhot, yöllä satanut lumi ja ratkitaivaalta paistava aurinko räjäyttivät pääni. Silmiä huikaisi ja otsaan sattui. Sitä iloa ei kauan kestänyt, parin tunnin sisällä aurinko oli laskenut jo puiden latvojen taakse ja hämärä toi takaisin turvallisen pimeyden. Hyvä niin. Liian pirteä ote elämään saattaisi pian tuntua työltä.

Lumi tuli

Paksu harakka hyppii valkoisella pihalla. Mietin onko se oikeasti lajitovereitaan suurikokoisempi vai pelkästään pörheämpi.

***
Isänisäni kuoli kotiinsa. Kaatui päissään, lattiaan jäi veriläiskä. Lattiaan piirrettiin ruumiin rajat valkoisella liidulla.

Serkkuni kanssa leikimme pitkään punaisesta verijäljestä ideansa ammentavia kauhuleikkejä.

Elämässäni on asioita joista on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Toisista asioista tuntuu olevan vähemmän aikaa, toisista enemmän. Kymmenen vuoden takaiset asiat ovat tällä hetkellä kaukaisia. Sitä vanhemmat asiat tuntuvat olevan nyt läheisempiä.

Isänisäni kuoli kun olin kolme. Muistan hänet pelottavana. Sänki, rosoiset piirteet ja tupakan haju. Sain häneltä valkoiset villahanskat lahjaksi. Jännitin enkä kehdannut sanoa hanskojen kutittivan käsiä.

Isäni tuskin puhui isälleen.
En puhu isälleni.

Ei mitään sanottavaa

Ensi viikolla on paljon tehtävää. Aion ainakin kasvattaa kynsiä ja tuijotella ulos ikkunasta.
***
Purin tänään jälleen yhden muuttolaatikon. Siellä oli kakkulautanen, jota olisin tarvinnut perjantaina. Hyvä kun löytyi. Oli muutakin hyödyllistä, nimittäin torttumuotti. Sitä tarvitaan aivan näinä aikoina. Toisin on saunakiulun kanssa, jolle ei ole enää mitään käyttöä.

Kultaa, hopeaa ja mirhaa

Bussilakosta on se hyöty, että tänään olen siivonnut parvekkeen talvikuntoon, tiskannut astiat, pessyt pyykkiä, vastannut ihmisten lähettämiin posteihin, palauttanut myöhässä olevat kirjat lähikirjastoon ja lainannut samalla tukun levyjä kuunneltavaksi. Jos kaikki olisi kuten vielä eilen, olisin lähtenyt tänään kuntosalille, talvikenkäostoksille ja muuten vain hummailemaan parin ystäväni kanssa. He asuvat kaupungin toisella laidalla, tavallisessa tilanteessakin hankalien bussiyhteyksien päässä, niin että se siitä. Kaatosade ja reipas tuuli ratkaisivat loppupisteet kotitöiden puolesta.
***
Joulu lähestyy. Olen aina harmitellut sitä, että liian aikaisin, liian aikaisin... Mutta miksi ei voisi jo nyt laittaa jouluvaloja ja muuta kimallusta? Minä elän nyt pimeintä vuodenaikaa. Asiat ovat lumen tultua jo paljon paremmin, eikä yksi kynttilä sinne tai tänne muuta sitä miksikään. Minkä tähden pitäisi sinnitellä edes ensimmäiseen adventtiin asti? Mitä silläkin todistaisin ja kenelle. Ei kärsimys ketään kasvata.

Joulumusiikista aion vielä tinkiä.

Yliopisto is hot!

Nyt yliopistoakin mainostetaan seksillä. Uusi Ylkkärilehti on sopivasti abi-päivien kunniaksi valinnut aiheekseen seksin ja kansikuvaksi koko sivun kokoisen kirkkoveneen symbolin. Annetaan ymmärtää, että yliopistossa flaksi käy kenellä vaan ja että sitä itseäänhän se opiskeluaika varsinaisesti on. Meille vanhoille kääkille sähköpostilistat tuovat loputtomasti kutsuja abibileisiin. Kuulema ”katsastamaan uusin vuosikerta”. Kiitos ei. En ole innostunut osallistuvasta havainnoinnista teinien juopotteluperinteeseen. Siitä saa melko kattavan kuvan, jos kulkee perjataiyönä kaupungin keskustan tai minkä tahansa puiston läpi. Toisekseen ”uusimman vuosikerran” tarkastelu tuntuu jotenkin vieraalta...

Nyt reipastun ja lähden raivaamaan tieni abimassan läpi seminaariin.

Odotan sitä päivää

... jolloin lakkaan ihmettelemästä tyttäreni tietämiä asioita. Nimenomaan sellaisia, joita en ole itse hänelle opettanut.
***
Muutama yleinen huomio, jotka kirjaan ylös tulevaa talvea varten:

Elämä on paljon siedettävämpää siistinä, etenkin hiukset puhtaana. Uitin eilen tukkaani katkarapukeitossa, kärsin siitä koko loppupäivän.

Rehellisyys kannattaa myös tieteenteossa.

Viinin litkimistä keskellä viikkoa ei kannata edes harkita.
***
Odotan myös ensi viikon perjantaita ja lauantaita. Ja vähän huomista, jolloin tyttäreni täyttää ensimmäisen kerran pyöreitä vuosia.

Mielessä on

Olen harrastanut tänään kolme tuntia yksinpuhelua. Tai ei sitä voi harrastukseksi sanoa, koska minulle maksetaan siitä. Mielelläni keskustelisin edes välillä mutta nyt voin vain olettaa, että kenelläkään ei ollut mitään kysyttävää ja kaikki asiat olivat kristallisoituneet kirkkaasti jokaisen mieleen. Niinpä niin. Onko turhauttavampaa, kuin puhua pallean käytöstä ja hengitystekniikasta 15-vuotiaalle pojalle, jonka vittu-ei-kiinnosta! –ilme kertoo paljon. Tällaisilla hormonihirviöillä ei riitä keskittymiskyky kovin pitkälle, koska mimmit vievät suurimman osan aivokapasiteetista. Jaa...eipä se tilanne siitä taida myöhemminkään muuttua. Sama apinamölinä jatkuu ja jatkuu...

Ala-asteikäiset, jotka eivät vielä ole viettiensä riepoteltavissa, ovat antoisaa materiaalia. Voisi luulla, että heidän päänsä voisi täyttää mitä ihmeellisimmällä soopalla ja he kirkkain silmin uskoisivat mitä opettaja sanoo. Ei, ei todellakaan. Kyseenalaistaminen ja vilpitön kiinnostus kaikkeen on ilmiömäistä. Joka kerta tavatessamme joku heistä saa minut mykistymään. Olemme keskustelleet avaruudesta, salaliittoteorioista, apinoiden oppimiskyvystä, avioerosta, elokuvista ja välillä tietysti musiikista. Mitä ihmettä heille tapahtuu myöhemmin?
***
Kuuntelussa Kauko Röyhkä: Paska kaupunki.

Ihmistä koetellaan

Olen aamuihminen, mutta marraskuusta helmikuuhun en mielelläni heräisi joka päivä epäinhimilliseen aikaan. Nyt joudun tekemään sitä koko viikon. Joka aamu kello piipittää 6. 30. Tavallisesti nukkuisin tunnin pidempään. On vasta tiistai ja olen aivan rättiväsynyt. Nukun hyvin mutta liian vähän. Illalla sammutin valot ja siinä samassa kuulin jo herätyskellon äänen. En voinut uskoa sitä todeksi, koska heräsin täsmälleen samasta asennosta, kuin nukahdin.
***
Sain lounaskutsun kiinalaiseen ravintolaan. Tietysti menin. Ravintolan eteisessä huomasin tekstin ”Emme vastaa naulakkoon jätetyistä tavaroista”. Ilmeisesti asiakkaat tulkitsivat kyltin niin, että täällä varastellaan täysin holtittomasti kaikkea, mikä jää hetkeksikään naulakkoon. Siksipä he tunkivat takit päällä pöytiin. Älytöntä touhua muutenkin ahtaassa ravintolassa. Minä jätin takin naulakkoon, eikä se näyttänyt kelpaavan kenellekään. Melko ruma takki. Ilman tuota kylttiä muutkin olisivat uskaltaneet luopua takeistaan edes hetkeksi.

Isänpäiväkortti

Seisoin tänään kirjakaupan korttihyllyn edessä neljätoista minuuttia etsien isälleni korttia.

En voi lähettää hänelle "maailman paras isä" -korttia, koska niin ei ole. Myös "muistatko kun leikimme kun olin pieni?" -tekstillä varustettu kortti tuntui kovin kornilta. En voi myöskään lähettää korttia, johon oli piirretty kauniita pulloja ja viinilaseja, koska se kenties vihjaisi hänen alkoholinkäytöstään. Siitähän ei kukaan alkoholisti halua kuulla kommentteja. Huumorikortit oksettivat, elämänviisausrunoja sisältävät kortit lähinnä ärsyttivät.

Vaihdoin näkökulmaa. Ostankin kortin ikään kuin tyttäreltäni, eli kortti isoisälle. Mutta mikä hän oikein on? Pappa, vaari, ukki vai isoisä? Tyttäreni ei kutsu isääni miksikään edellämainituista. Ei kai hän voi lähettää korttia "maailman parhaimmalle ukille", koska hädin tuskin tuntee häntä.

Viimein löytyi. Kuvassa on piirretty tiikeri rusetti kaulassa, päällä lukee isänpäivänä. Sisällä teksti "mukavaa isänpäivää". Sopivan neutraalia ja etäistä. Ei piilomerkityksiä, ei symboliikkaa.

***
Nimi alle ja postiin. Vuoden kuluttua sama prosessi uudelleen; päätän olla lähettämättä kortin, alan potea huonoa omaatuntoa, ostan kortin ja venytän sen lähettämistä. Vien sen postilaatikkoon vasta isänpäivän jälkeen, jolloin sekä kortin odottamiseen että lähettämiseen liittyvä jännityselementti on poissa.

Tiistaina olen toimelias

Näin uskottelin itselleni eilen.

Aivoissani on hiekkaa. Olen hidas. Olen suunnitellut keittäväni aamukahvia puolentoista tunnin ajan.

Nyt menen ja keitän sen. Otan kahvipannun, vettä ja pöhniä. Kolme kupillista riittänee, loraus maitoa.

Sitten.

Asiat rotiin

Yksityisyys on turvattu. Ovet roikkuvat saranoistaan, kääntyvät ja erottavat tilat toisistaan. Koti alkaa näyttää päivä päivältä enemmän kodilta. Kohta en lähde täältä ulos lainkaan, kun on niin viihtyisää.
***
Tuleva talvi näköjään ahdistelee muitakin. Kateellinen olen kirjoittajan kirkasvalolampusta. Naapureillakin näyttää olevan sellainen.

Helppo elämä

Isovanhempani juhlistivat viikonloppuna kultahääpäiväänsä. Iloinen asia, mutta minulle se tiesi ylimääräistä mietittävää ja paljon. Silti juhlat onnistuivat juuri kuten odottaa saattoi. Ihmisillä oli enimmäkseen hauskaa. Ehkä minun ei pitäisi olla niin ankara muita kohtaan, saati itseäni. Joskus sitä vain toivoisi hitusen arvostusta itselleen. Ei se, että minulla ei ole lapsia, tarkoita etten tietäisi kärsimyksestä, vastuusta tai muustakaan oikeasta elämästä mitään. Huh, huh vaikuttaa jo liian katkeralta tekstiltä.
***
Viidenkymmenen vuoden jälkeen pappa paljasti, ettei muista mitään koko naimisiinmenosta. Ei muistanut keitä oli vieraina, tarjottiinko vieraille myös ruokaa vai pelkkää kahvia ja pullaa, ei edes sitä, että olivat käyneet myöhemmin häämatkalla naapuripitäjän markkinoilla.

"Ai, nää tykkäät naisista"

Melkein viikko sitten valittiin skandinavian missi. En mitenkään ole missikisojen vakiokatsoja, mutta myönnettäköön, että puolihuolimattomasti seurasin naisten lavakeekoilua. Vielä tänäänkin valtakunnan laatulehdet repivät otsikkonsa siitä, että Suomi lähetti kisoihin läskin missin. No, toki hän näytti kookkaammalta kuin kilpasiskonsa, mutta hänellä näytti olevan jokseenkin hyvät lihakset. Ei ollut sellainen löysä, kuten missit yleensä. Missikisoissa etsitään sopivan herkkää neitoa, ei naista.

Nämä ulkonäköasiat ovat juuri niitä kuuluisia makuasioita. Kuten sekin, että minusta tennis-Serenalla on mahdottoman hieno vartalo, mutta useimmat katsovat minua epäuskoisesti: ”Ei kai!” Tai puhe siitä, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Pelkkää tekopyhyyttä.
***
Pari päivää sitten 12-vuotias oppilaani kysyi kuka onkaan suosikkinäyttelijäni. En osannut suoralta kädeltä nimetä yhtä ainoaa, vaan luettelin muutamia, joista tyttö ei ollut kuullutkaan. (Apua, en ole enää nuori!) Penelope Cruz oli ainoa, jonka hän tunsi ja totesi siihen: ”Ai jaa, nää tykkäät naisista.” Hänen suosikkinsa on Johnny Depp. Sinänsä hyvä valinta.

Pesulakuva

Eilinen Henkien kätkemä oli suurena kuvana nähtynä parempi kuin pienenä kuvana. Paljon enemmän yksityiskohtia, värejä ja sävyjä.

Elokuva juonnettiin sisään: "Tarina kertoo Chihiro-nimisestä tytöstä ja hänen seikkailuistaan pesulassa." Tyttäreni korjasi välittömästi (minulle kuiskaten) ettei kyse ole pesulasta vaan kylpylästä. Vissi ero.

Elokuvan jälkeen kuulin ohimennen kahden vanhemmanpuoleisen naishenkilön miettivän, että "olikohan tuolla elokuvalla sanoma?" Miettikääpä sitä. Harrastelijamaisena elokuvankatselijana en edes yritä analysoida mitään, mutta sen verran voinen sanoa, että minua tuo pesulakuva liikuttaa jollain alitajuntaisella tasolla, jota en siis tietenkään voi selittää näillä sanoin joita on käytettävissä.

Ruumis ja mieli

Mieheni ihmetteli kuinka kummassa mahdun ruumiiseeni.

En täysin ymmärtänyt kysymystä. Ehkä kysymykseen oli taas piilotettu jotain suurta, mitä näin pieni ihminen ei voi ymmärtää. Jotain mielen ja ruumiin suhteesta, tai spekulatiivista pohdintaa mitä olisi toisin, jos olisin kaksikymmentä senttiä pidempi tai kolmekymmentä kiloa painavampi. Mahtuisinko sitten paremmin siihen ruumiiseen? Olisiko kaikki paljon paremmin, mieli ja ruumis tasapainoisempi?

Olen huomannut ulkonäkööni liitettävän paljon erityyppisiä ennakkoluuloja. Olen sopimaton äiti, koska näytän liian nuorelta. En ole vakavasti otettavissa vaimona, koska näytän tyttöystävältä. En uskalla edes ajatella mitä muita odotuksia ulkokuoreeni liitetään.

Koska koko aihe on tylsä, lienee kirjoitukseni sen mukainen. Siksi lopetan nyt ja alan murehtia suurempia ongelmia, kuten nälänhätää ja maailmanloppua. Tai Suurten Vaalien lopputulosta.

Ei skeptikoille tai tosikoille

Ja varoituksen sana jälleen lukijoille. Tällä kertaa kirjoitukseni käsittelee mm. henkiä, kätkemisiä ja tarottia. Tämän jälkeen kukaan ei enää (toivottavasti) suhtaudu minuun vakavasti otettavana ihmisenä.
***
Aloitetaan tuosta hengistä ja kätkemisistä. Tänään Arktikumissa esitetään aiheesta elokuva kello kuusi. Vapaa pääsy. Menen katsomaan, vaikka olen nähnyt tuon jo monta kertaa aikaisemmin. En tosin koskaan isolta kankaalta. Olisin mennyt eilen katsomaan Valasratsastajaa, mutta tyttäreni oli janoinen ja väsynyt sirkustreenien jälkeen. Harmitti. Kuten sekin, että elokuvien esitysajat ovat hieman hankalasti järjestetty. Jos on lastenelokuvafestivaali, ei kai se tarkoita, ettei sinne saisi muitakin ihmisiä tulla katsomaan? (Turilas ja Jäärä on mun suosikki.)

***
Sitten se tarot.
Skeptiksen sivuilla kerrotaan tarotista näin:

"Ennustettaessa kortit sekoitetaan ja jaetaan erityisten kuvioiden mukaan (esim. pyramidi). Korttien merkitys määräytyy sijainnista kuviossa. Ne eivät kuitenkaan kerro mitään täsmällistä, vaan ainoastaan tapahtumien ”suuntauksia”. Jos ”suuntauksia” tarkastellaan minuuttien kuluttua uudelleen, huomataan niiden muuttuneen: jos korttien antama ennuste muuttuu minuuttienkin sisällä, mitä hyötyä ennusteesta on? Tästä huolimatta tarot-kortteja on käytetty vuosisatoja; vanhimmat olemassaolevat kortit ovat 1400-luvulta."

Otteen kirjoittaja ei ole näemmä perehtynyt tarottiin edes alkeiden vertaa. Edellä keskitytään ennustamisen hyödyttömyyteen, mutta silti heti perään todetaan kortteja käytetyn jo vuosisatojen ajan. Tarot onkin keino, jonka avulla voi ymmärtää paremmin itseään ja elämää. Se ei ole ennustamista, vaan keino oppia huomaamaan piileviä ongelmia, löytämään voimavaroja tai katsomaan elämänvalintoja useista eri näkökulmista. Kortteihin ei liity mitään mystiikkaa, magiaa tai noituutta. Toisille elämänhallinnan keino löytyy joogasta, uskosta, terapiasta tai ylettömästä älyllistämisestä. Jos joku löytää voimaa ja vastauksia tarotista, mikäs siinä. Minä ainakin aion tutustua ja kokeilla. Olenhan kokeillut elämäni aikana levitointia (ennen Harry Potter-huumaa), numerologiaa, astrologiaa, kristinuskoa, astangaa, meditatiivista laulua, viinan juontia, kaiken kieltämistä, kulttuuriantropologiaa ja keskiluokkaista elämää. Kyllä tuohon listaan vielä yhdet kortit mahtuu.

Taiteilija Marita Liulialta löytyy omat tarot-sivustot. Hänen suunnittelemansa kortit ovat hienoja, vaikka ei tarotista noin yleensä ottaen välittäisikään.

Terveitä ja epäterveitä harrastuksia

Tyttäreni luki vanhaa Suosikkia. Yhtäkkiä hän kysyi, voiko vasta 14-vuotias harrastaa seksiä. Kysymyksestä hämmentymättä vastasin suoralta kädeltä että ei voi. Keskustelu jatkui edelleen, perustelut, varoitukset ja pelottelut tulivat suustani harjoittelematta. Tyttäreni jatkokysymys seurasi hetken kuluttua: "Siis onko seksi harrastus? Kuinka usein sitä harrastetaan?"

Tuohon en enää vastannut, vaan vaihdoin puheenaihetta ja aloin patistella häntä iltapalalle. Hetken kuluttua kuulin hänen mutisevan itsekseen: "yeah, yeah, that's what I do every day... I sleep, I get up, I eat, I brush my teeth, I go to school, I eat, I go to sleep, I get up... every day the same."

Todellakin, englanniksi.

Värillä ei ole väliä, kunhan on punaista -taas

Taas on tuo punainen tunkeutunut kotiimme. Maalasin yhden hyllyn, keittiön seinä odottaa vuoroaan. Järkyttävän voimakas väri; hyllyä maalatessa aloin voida lievästi pahoin. Syy saattoi olla toki maalin tuoksussakin.

Vuosina 1992-93 asuin Oulussa Linnanmaan punaisen tornitalon kaksiossa. Ikkunanpielet, ovet, kaapin ovet ja pöytä olivat punaiset. Miksiköhän halajan tuota samaa väriä ympärilleni nykyäänkin?

Neuvolakäynti

Tuli kirje. On taas kulunut vuosi. Kissat täytyy viedä rokotettavaksi ja vuositarkastukseen. Vastaanoton steriili tuoksu ja räksyttävät pikkupiskit saavat herrat nyrpistämään herkkiä neniään. Lääkäri-setä kurkkii korviin, silmiin, tarkistaa hampaat, ikenet ja nielun, painelee mahaa, kuuntelee keuhkot ja sydämen. Lopuksi tuikkaa nopean pistoksen niskaläskiin. Kissat haraavat kaikin voimin vastaan. Niiden siirtely tutkimuspöydällä on voimia vaativaa puuhaa. Ne painuvat minua vasten, mutta katsovat silti syyttävästi. Heidän mielestään tämä kaikki aiheuttaa vain tarpeetonta stressiä. Minun ilmeisesti sietäisi hävetä. Lääkärikäyntiä seuraavina päivinä minua katsotaan sirrisilmin halveksivasti, eivätkä lepertely tai silittäminen tule kysymykseenkään.

Talvi lähenee

Selvisin viikonlopun kauhuista (l. halloween-pippaloista) sen suuremmitta tuskitta. Koska sunnuntaikrapulasta ei ollut tietoakaan, käytin kaiken säästyneen energian muutaman muuttolaatikon läpikäymiseen. Siinä menikin sitten kokonainen päivä.
***
Eilen pyrytti lunta. Jalan alla narskuessaan muistutti viimetalvisesta ahdistuksesta. Olin välittämättä, kävelin eteenpäin. Mistään lapsuudenaikaisesta ensilumi-innostuksesta ei ollut tietoakaan.