Mielessä on

Olen harrastanut tänään kolme tuntia yksinpuhelua. Tai ei sitä voi harrastukseksi sanoa, koska minulle maksetaan siitä. Mielelläni keskustelisin edes välillä mutta nyt voin vain olettaa, että kenelläkään ei ollut mitään kysyttävää ja kaikki asiat olivat kristallisoituneet kirkkaasti jokaisen mieleen. Niinpä niin. Onko turhauttavampaa, kuin puhua pallean käytöstä ja hengitystekniikasta 15-vuotiaalle pojalle, jonka vittu-ei-kiinnosta! –ilme kertoo paljon. Tällaisilla hormonihirviöillä ei riitä keskittymiskyky kovin pitkälle, koska mimmit vievät suurimman osan aivokapasiteetista. Jaa...eipä se tilanne siitä taida myöhemminkään muuttua. Sama apinamölinä jatkuu ja jatkuu...

Ala-asteikäiset, jotka eivät vielä ole viettiensä riepoteltavissa, ovat antoisaa materiaalia. Voisi luulla, että heidän päänsä voisi täyttää mitä ihmeellisimmällä soopalla ja he kirkkain silmin uskoisivat mitä opettaja sanoo. Ei, ei todellakaan. Kyseenalaistaminen ja vilpitön kiinnostus kaikkeen on ilmiömäistä. Joka kerta tavatessamme joku heistä saa minut mykistymään. Olemme keskustelleet avaruudesta, salaliittoteorioista, apinoiden oppimiskyvystä, avioerosta, elokuvista ja välillä tietysti musiikista. Mitä ihmettä heille tapahtuu myöhemmin?
***
Kuuntelussa Kauko Röyhkä: Paska kaupunki.