Ollapa kissa, aina lämmin turkki yllä

Aamukävely pitkin jokirantaa kuulostaa hyvältä. Sitä kai se olisikin, jos ei tarvitsisi palella. Herääminen talviaamuina on kuin syntymä. Sängyn lämpimästä kohdusta pitää räpiköidä kylmään maailmaan ja kestäähän se aikansa ennen kuin siihen tottuu. Ainakin kaksi tuntia. Joen rannalla katselin muutamaa ihmistä, jotka innokkaina pulahtivat hyiseen avantoon. Toki olen sitä mieltä, että kylmä karaisee. Rajansa silti kaikella.
***
Perjantain odotettu keikka peruuntui. Muusikko oli sairastunut. Näin peruspessimistinä tietysti ajattelin, etteivät kurjat vain laiskuuttaan viitsineet tulla soittamaan tänne maailmankolkkaan. Kun ystävineni olin toipunut pettymyksestä pikkujoulujuhlamme sai uutta pontta. Parin sivistyneen viinilasillisen ja juustonökkösen jälkeen aloimme puhua asiaa. Aluksi otimme sille, että jouduimme pettymään iltaan. Seuraavaksi oli vuorossa keskinäinen kehukerho ja otimme sille. Tietysti täytyi ottaa myös sille, että ilta tuntui kaikesta huolimatta olevan hauska. Ja kun emme muistaneet, että juuri totesimme olevan hyvä fiilis, otimme sille uudestaan. Baarissa havaitsimme, että juoppogeeni on aktivoitunut, eikä kukaan ollut humalassa. Otimme sille. Kello viiden aikaan kotiin kipittäessä oli edelleen niin hyvä ja energinen olo, että olisin voinut alkaa jo päivän työt.
***
Johonkin piti taas saada rahaa tuhlattua. Menin eilen leffaan. Sikahintainen lippu, 10 euroa! Kolme tuntia Aleksanterin elämää. Sanonpa vain, että olisi ollut hieman tiivistämisen varaa. Kreikkalaiset ovat kuulema suutahtaneet, kun elokuva vihjailee Aleksanterin homoudesta. Minusta asiasta ei vain vihjailtu, vaan sanottiin ihan suoraan. Edessäni istunut mies ei ilmeisesti ollut kreikkalainen, mutta alkoi silti liikehtiä hermostuneesti joka kerta, kun Aleksanterin ja tämän poikaystävän kiihkeät katseet levähtivät valkokankaalle.