Kiusatun tilitys

Viime yö meni painajaisia katsellen. Tämä tarkoittaa, että olen nukkunut. Se on hyvä.

Eilen jykevän keittiönpöytämme ääressä puhuttiin hieman kiusaajista. Yksi pahimmista kouluaikaisista kiusaajistani kuoli pari vuotta sitten. Esitin tuolloin järkyttynyttä, vaikka salaa ajattelin hänen ansainneen sen. En surrut yhtään. En vaikka tiesin hänen olevan velipuoleni kummisetä ja isoisäni hyvä hirvikaveri.

Kylmäverisyyteni asian edessä hieman kauhistutti. Yritin tuntea surua edes vainajan sukulaisten vuoksi, mutta ei onnistunut. Lapsena harjoitettu henkinen kidutus oli tehnyt tehtävänsä; aikuinen ei ollut antanut anteeksi.

Kiusattuna oleminen ei pilannut elämääni.

Se ehkä muokkasi minua ihmisenä johonkin määrittelemättömään suuntaan, ja kenties rajoittaa toimimistani nykyajassa jonkin verran. Olen hirveän ennakkoluuloinen uusien ihmissuhteiden suhteen, suorastaan kranttu. En pidä kovaäänisistä, pulisevista, hälisevistä, kikattelevista ja itsevarmoista ihmisistä. Pienikin aggression osoitus saa niskavillani pystyyn ja puolustusmekanismini aktivoitua; menen lukkoon. Toisinaan tulkitsen ihmisiä väärin, ja ystävällisyyskin näyttäytyy minulle aggressiona, pilkkana.

Olen haudannut suuret määrät loukkauksia, ivallisia huomautuksia, pelottelua, vihaa ja piikittelyä sisälleni. Olkoot siellä. Ne ovat osa minua.