Omakehu ei haise

Se on vappu nyt. Kehukaa itseänne!

Vaputon vappu

Eräänä vappuna, olikohan 1980-luvun alkua, lähdin isoisäni kanssa vappumarssille. Ensin piti tietysti pukeutua hirmuisen hienoihin hepeneihin, sain jopa lainata äidin huulipunaa. Tummansiniset nailonit, vihreät kengät, röyhelöinen paita ja hame. Komeuden kruunasivat isot keltaiset muoviset korvakorut. Ai että olin hieno! Odotin innolla, sillä pääsisinhän kotoa sentään "kylille" sadan kilometrin päähän.

Lapissa sataa vappuna aina. Tuolloin satoi räntää ja lunta, molempia yhtä aikaa. En muista marssista juuri mitään, sillä olin niin palelluksissa. Tokkopa siellä silti kymmentä ihmistä enempää käveli. Marssin jälkeen menimme työväentalolle tansseihin, mutta siinä vaiheessa hienot vihreät kenkäni olivat hiertäneet jalkani jo rakoille, joten tanssimisestakaan ei tullut yhtään mitään. Siellä istuin oranssilla muovituolilla hytisten ja inhosin vappua.

***

Tuon tapahtuman jälkeen vapunvietot ovat olleet vähissä. En yksinkertaisesti vietä vappua edelleenkään. Vappukrääsä saa ihoni kananlihalle, massatapahtumiin en lähde edes puukolla uhaten. No, Lapissa nämä massatapahtumat ovat hieman eri asia kuin etelämpänä Suomea. Täällä massatapahtuma tarkoittaa muutaman papparaisen muodostamaa torikokousta Sampokeskuksessa.

***

Tyttäreni vuoksi olen ostanut pari serpentiinipötkylää. Munkilla ja simalla käymme mummolassa. Se on mukavaa, ja riittää täksi vapuksi.

Rahajumala

Voi hyvänen aika, päätä särkee. Tiedän, että olisi pitänyt venytellä jo tiistaina. Nyt ei auta valittaa, täytyy niellä jumittuneen selän aiheuttama päänsärky muina miehinä. Mielelläni nielisin muutaman särkylääkkeen siinä mukana.
***
Viikon päästä torstaina olen Kreikassa. Olen käyttänyt siihen taas kaikki säästöni, mutta rehellisesti sanoen, nyt en halua enkä viitsi ajatella rahaa. Raha on helvetillinen asia. Maailma pyörii rahan ympärillä. Ärsyttää. Toisaalta, en minäkään rahattomasta elämästä nauti. Rahalla saa ja hevosella pääsee, kuten ”vanhakansa” sanoo. Se vain ärsyttää, että tämä vaihdon väline tuntuu saavan liian suuren osan ihmisten elämästä. Oli rahaa paljon tai liian vähän, aina se on ihmisten mielissä. Minusta on järkyttävää, että monet aloittavat hyvän elämän määrittelyn taloudellisesta toimeentulosta. Ihmiset ahdistuvat raha-asioista, eikä se ole heidän vika. (Syyt löytyvät aina muualta, kuin itsestä.)

Yritän olla ahdistumatta.
***
Pelmustin vaatekaapista kesävaatteita esille. Sovitin shortseja ja ensimmäinen silmäys peiliin oli shokki. Se on joka vuosi. "Voi hitto, olen kalpeaakin kalpeampi!" Reippaana tyttönä kipaisin kauppaan ja ajattelin nujertaa mokoman kalpeuden. Ostin itseruskettavaa voidetta. "Kevyesti sävytetty koostumus helpottaa levittämistä. Näet, missä kohdin voidetta jo on". Tämäpä helppoa, ajattelin. Seuraavaksi tulee tämän tarinan opetus. Levitin voidetta iholle, mutta olen kai perusväriltäni jo sellainen, että "kevyesti sävytetystä koostumuksesta" ei ole mitään hyötyä. Pitäisi siis oppia olemaan edes joskus itseensä tyytyväinen. Ei vain ihonvärin suhteen, vaan myös muuten.

Yritän oppia.

Hermostuttaa

Siihen on monta syytä.

Ensinnäkin tyttärelläni pitäisi olla kitaratutkinto kahden viikon kuluttua. Asia ei häntä voisi vähempää kiinnostaa, harjoittelu (jos mahdollista) vielä vähemmän. Hän haluaa pelata tietokoneella, nököttää omassa huoneessaan musiikkia kuunnellen ja leikkien. Nyt hermostuttaa kun en tiedä miten äitinä pitäisi tehdä; kannustaa, pakottaa vai antaa olla. Lievän painostuksen jälkeen alakerrasta kuuluu asteikkoräpellystä. Onko tuo nyt sittenkään niin mukavaa?

Toisekseen minussa ei ole tarpeeksi autoihmistä ymmärtääkseni niiden päälle yhtään mitään. Kesärenkaiden vaihto edessä huomenna, onneksi kummisetä lupasi auttaa. Öljyjä, suodattimia ja vaikka mitä muutakin pitäisi miettiä. Hermostuttaa oma tietämättömyys autojen suhteen. Sitä paitsi minulla on autoihin liittyen pari pelkoa. Toinen pelko tulee mieleeni pitkillä matkoilla; pelkään renkaan irtoavan. Toinen pelko vaivaa kaupungissa; pelkään auton ratin lähtevän irti, eli auton riistäytyvän ohjauksesta. Kaikkea sitä pitääkin pelätä.

Kolmanneksi minua hermostuttaa tämä valtaisa pöly, siivottomuus ja yleinen sekasorto kotioloissa. Remontin keskeneräisyys raastaa yllättävän paljon. Jotenkin tuntuu etten jaksa enää tehdä edes normaaleja kotitöitä, koska siitä ei kuitenkaan ole yleisen siisteyden kannalta juuri hyötyä. Sitten tulee turhauma, kun missään ei näy, että olen raatanut rätti kädessä kaksi tuntia. Jos olen.

Eipä noita nyt sittenkään ollut niin montaa kuin ajattelin. Siispä, hermoheikko olnen.

Mitä nainen haluaa?

Mitä nainen haluaa?!! Onko maailmassa tyhjänpäiväisempää elokuvaa, kuin tämä eilisiltainen ”romattinen komedia”. Kuvotti niin paljon, että urheasta yrityksestä huolimatta jätin sen katsomatta.

Mitä nainen haluaa, ihan oikeasti? Nainen haluaa seikkailuja, itsenäistä elämää, suuria rakastajia, kauniita kenkiä, musiikkia ja teatteria, lämpimiä kesiä ja kylmiä talvia, meren tuoksua iholla...Nainen haluaa myös tavallista elämää, itkua ja kiroilua, pesemättömiä pyykkejä ja tiskaamattomia tiskejä, hyvän parisuhteen ja rakkaan kumppanin eli valkoisella hevosella ratsastavan prinssin (tai prinsessan).

Kahvitauko

Aurinko paistaa täydeltä terältä, mutta minä istun tässä liimautuneena tietokoneeseen ja lipitän kahvia. Kissat moittivat vieressä pahalla äänensävyllä, koska en ole tänään huolehtinut rapsutusvelvollisuuksistani tarpeeksi säännöllisesti.

Tästä kahvista tuli mieleeni viime yön uneni. Tai osa siitä. Olin menossa tapaamaan isoäitiäni ja viemisinä minulla oli kolme pakettia kahvia ja kaksi pakettia suodatinpusseja. Todellisessa elämässä kaikki menee toisin. Yleensä se on mummu, joka laittaa mukaani kahvia paketin tai kaksi kotiin vietäväksi. Tästä syystä pysyn hyvin kahvin syrjässä kiinni. Ostin paketin Brazilia muistaakseni viime kesänä. Ei mummu toki osta kahvia ihan vain lastenlapsia varten. Hänen kahvivarastot täyttyvät säännöllisen bingoamisen ansiosta, eikä hän mitenkään ehdi juoda papan kanssa kaikkea. Pappa onkin joskus valitellut vatsavaivoja ja ne ovat kuulema peruja syntisen kahvin juonnista...
***
Eipä voi oleminen enää turhemmalta tuntua. Jatkan kahvitaukoa.

Uusi tuttavuus

Surun salailun ja sisään patoamisen sijaan yritän tutustua siihen.

Istun hiljaa ja annan surun tulla, mutta en antaudu sen vietäväksi. Tutkin sitä, tutustun siihen kuin uuteen ystävään. Älä ole viholliseni, en halua vihata. Haluan tuntea sinut.
Kuinka muuten osaisin päästää irti?

En yritä enää ymmärtää ahdistustani.
Se vyöryy aaltoina, ennustamatta.

Annan ahdistuksen velloa sisälläni. Se yrittää estää hengittämistä, mutta en anna periksi. "Hyvää päivää, Ahdistus. Tänään en menekään sinua piiloon, tutustutaan. Voit vetää ruumiini sykkyrään, mieltäni et." Ei enää.

Ei tarvitse ymmärtää.
Kenenkään ei tarvitse ymmärtää.

Tampereella nähtyä

Olin pitkästä aikaa poissa kotoa.

Perjantaina istuin junassa kahdeksan tuntia, tuijottelin vilisteleviä maisemia ja näin lumen sulavan silmissä. Etelässä oli niin paljon enemmän kesä kuin täällä pohjoisessa. Näin mullasta nousseita kukkia ja sulaa vettä. Ihmeellistä.

Weeping willows esiintyi perjantai-iltana, seisoskelin ja kuuntelin. Lauantai vierähti kaupungilla. Iltasella saunoimme Rajaportilla. Kuumaa ja tunkkaista, mutta niin kovin rentouttavaa.

Pianisti kosketti, italialainen ruoka maistui. Samurai-näyttely oli juuri niin vaikuttava kuin etukäteen arvelin.

Viikonlopun parasta antia oli kuitenkin yhdessä vietetty aika ystäväni kanssa. Puhuimme, kuuntelimme ja olimme hiljaa. Söimme hyvin ja paljon. Juomispuoli jäi paljon vähemmälle ystäväni lääkekuurin vuoksi.

Kaikki oli niin hyvää.
Silti suru tunki läpi vaikken olisi halunnut.

Tekosyitä

Edellisestä blokkauksestani on kulunut muutama päivä. En kuitenkaan ole koko ajan vain haaveillut Tobey Maguiresta. En ole viitsinyt avata tietokonetta. Kuvitelkaa, en ole viitsinyt! Minä, joka olen liiankin kanssa kiinni sähköpostissa ja internetissä. En edes yritä keksiä tekosyitä, miksi olen laiminlyönyt it-teknologian suomia vapauksia. En ole myöskään soittanut äidilleni aikoihin. En ole viitsinyt. Hän soitti minulle eilen ja sain kuulla moitteita. No, hänelle tietysti kerroin liudan tekosyitä miksi en ollut soitellut.

Äidille tekosyiden kertominen on lähes välttämätöntä. Muutaman kerran olen ollut totuuden torvi mutta siitä seuraa vain kohtuuttomasti eripuraa ja en jaksaisi sitä kovin usein. Mistähän se johtuu, että itsellenikään en aina ole rehellinen. Esimerkiksi lauantaina olin ajatellut lähteväni aamulenkille. Se olisi sopivasti viritellyt minua päivän musisointeihin.Yhdeksän aikaan aamulla satoi räntää. Niin, olisin tietysti lähtenyt lenkille, mutta satoi räntää. Olisin ollut erittäin halukas lenkkeilemään, mutta olosuhteet pakottivat minut jäämään kotiin. Tämä taitaa olla tekosyiden aatelia.

Ystävien suhteen olen ottanut rehellisen linjan. Jos en jaksa tai halua juuri sillä tietyllä hetkellä olla heidän seurassaan, kerron sen heille. Toivottavasti kukaan ei ole oikeasti pahoittanut mieltään. Se ei ole ystävien vika, jos haluan välillä olla yksinäni. (Niin, ihan kuin olisin supersuosittu ihminen ja minua vedettäisiin jatkuvasti kaikkiin suuntiin.) Mutta se vaan on sillä tavalla, että aina ei supliikki irtoa. Ei sitten millään. Tuppisuuna istuessani minun luullaan olevan vihainen. Muutaman päivän hiljaiselo kirvoitti kielenkantani lauantai-iltana hurjiin tilannekomiikan kielikukkasiin, ja siksi lienen hyvin tylsä ihminen seuraavat kaksi viikkoa.

Päiväunia

Tobey Maguire on ihana! Iik!!! Olen syvästi liikuttunut tästä miehestä. Hän oli mainio Spiderman, mutta on suorastaan luvatonta laittaa hänet hevosten kanssa samaan elokuvaan. Aivan niin, arvasitte kai, että olen katsonut Seabiscuitin. Ah ja voih. Ryhdyn nyt haaveilemaan.

Tiistaina

Sain postissa mainoskirjeen Painonvartijoilta. Se oli oikein nimellä ja täsmällisellä osoitteella varustettu värikäs ostokehoitus. Pitäisi kuulema liittyä heidän järjestämälle kirjekurssille. Painonvartijat taitavat olla varsinaisia vartijoita. Ehkä heillä on jopa agentteja soluttautuneena meidän tietämättömien ja kurjien leivänpurijoiden joukkoon. Tietääkseni en ole ollut missään tekemisissä koko puljun kanssa, vaikka pienimuotoisissa yksityiskeskusteluissa olen joskus maininnut parin kilon laihduttamisesta. No, lähettivät sitten kirjeen.

Täytyy tästä lähin pitää pienempää suuta esimerkiksi tatuointeihin liittyvissä suunnitelmissani. Saattaa olla, että jonain yönä herään, kun peffaani tikataan jotain kammottavaa bändilogoa!
***
Tänään kaksi kissojen leikkihiirtä joutui imuriin. Ikävä loppu.
***
Enpä tiedä miksi olen suhtautunut Norah Jonesin musiikkiin ennakkoluuloisesti. Tarkemmin kuunneltuna se ei ole ollenkaan hassumpaa.
***
Sain aamulla kuulla jälleen yhden loistavan ja estottoman sävellyksen. Nimeltään se on Duuba duuba. Harvemmin näkee, että tahdin ensimmäiselle nuotille laitetaan fermaatti, mutta mikäpä sen toisaalta estää.
***
Ruumiini on kokenut näinä kahtena päivänä lämpöshokin. Ulkona on lämmin ja sisällä viluttaa. Päässä viistää vedet silmiin kiertävän migreenin alku. Sydän hakkaa ylimääräistä kuin rakastuneella teinillä, paitsi että tämä hakkaaminen tuntuu epämiellyttävältä.

Kyllä tämä tästä. Taitaa ilma viilentyä jo huomenna. Vaikka kylmä ei minua kangista, en silti enää jaksaisi ajatella koleita ja räntää pärskyviä päiviä. Tulkoon kesä samantien.

Vuorokaudessa tuntuu olevan tällä hetkellä liian vähän tunteja

Aivan liian vähän.
***

Imuroin taannoin vahingossa liimaa. Nyt imurin suulakkeeseen jähmettynyt liima aiheuttaa ärsytystä mieleen ja hirveitä naarmuja lattiaan.
***

Muistini on huono, mutta onneksi lyhyt.
Siksi kirjoitan ylös vanhan värssyn:

"Kun lehdet putoo, kannet jää.
Kansissa säilyy muisto tää."

Tulipahan vain mieleen.

Hääpäivästressi

Isovanhempani juhlistavat syksyllä hääpäiväänsä. He ovat olleet yhdessä 50 vuotta. Tai 51, jos riiausaika lasketaan mukaan. Pappa on tainnut olla sitkeä riiari. Mummu sanoi olleensa aina työssä kiinni, niinkuin orpotytölle sopi. Ei koskaan vapaa-aikaa. Jos vapaata oli, niin se oli yöllä nukkuessa. Se ei pappaa haitannut, kuin ei myöskään vaihtelevat säät. Satoi tai paistoi niin hän oli jollakin konstilla toimittanut itsensä mummun ikkunan alle kopistelemaan. Talvella matka oli kohtalaisen lyhyt (20 km), kun pääsi oikaisemaan joen poikki. Rospuuttoaikana jäälle ei ollut asiaa ja toiselle puolelle oli mentävä kylän kautta. Silloin matkaa kertyi noin 50 kilometriä. Kuinka moni mies nykyään tekisi saman tempun nähdäkseen tyttöä vain hetkisen. Isoisän todellisista aikeista kertoo myös se, että naapuritalojen tyttäriä oli ollut kovasti tyrkyllä emännäksi, mutta eipä vain kelvannut.

Syksyllä siis juhlitaan. Suvun nuorisolle asiasta tiedotettiin jo hyvissä ajoin, että voimme kukin suunnitella menomme ja pääsemme juhlaan. Minä menin päästämään suustani ajatuksen, että toki järjestämme jotain ohjelmaa. Joo, kaikki ovat innostuneita! Tietysti sillä edellytyksellä, että heidän itsensä ei tarvitse tehdä mitään. Niin, heillähän on perheet huolehdittavana ja silloin ei voi tehdä muuta. Ohjelman suunnittelu sälyttyi siis minun harteille. Harmittaa jo valmiiksi. Tämän puolen serkut ja muut sukulaiset ovat niin jäyhiä, että kukaan ei laula saati osallistu mihinkään yhteiseen hauskaan. Minä suunnittelen ohjelman ja esitän yksin koko ohjelman. Yritän olla hauska ja viihdyttävä, mutta kukaan ei reagoi mitenkään. Mitään ulkoisia muutoksia ei näy, ei hymyä tai iloisia kiljahduksia. Voi ei. Mikä juhla se on, jossa kaikki vain istuvat tuppisuina ja tuijottavat synkkinä eteensä. Naiset puhuvat lapsista ja pari miestä rakennusprojekteistaan. Kukaan ei tee mitään, ellei tuoda jotakin valmiina eteen. Paska, että ottaa päähän jo nyt.

Kissan elämää

Kissat ovat hedonisteja. Ne ovat röyhkeitä ja etenevät kyynärpäätaktiikalla eivätkä tee mitään, mikä ei miellytä niitä itseään. Kaikki tekeminen tähtää vain omaan mielihyvään ja mukavuuteen. Koira tai hevonen saattavat sietää epämiellyttävyyksiä vain siksi, että niitä kehutaan siitä. Ne juoksevat tai tekevät temppuja omistajan mieliksi. En voisi odottaa sellaista kissoilta, jotka hädin tuskin antavat minun nukkua omassa sängyssäni. Ne ovat manipuloineet minua jo kolme vuotta. Annan oman tilani niiden käyttöön ilman vastalauseita. Minusta on tullut nynny.

Kissat laiskottelevat avoimen nautinnollisesti. Syövät ja paistattelevat päivää häpeämättömästi. Odottavat, että palvelu pelaa moitteettomasti ja ihminen vielä välillä käy rapsuttamassa. Tosin päivän rapsutuskiintiö saattaa olla jo täysi, silloin on turha tuppaantua lääppimään. Jos vastaan ei tule kynsi niin ainakin kohteliaan torjuva nyrpeä ilme.

Joskus harmittaa, että olen niin ihminen ja tunnen syyllisyyttä omista mielihaluistani.

Tentin jälkeen

Kävin eilen tentissä. Kirjoitin muutaman sivun lasten ja tv-väkivallan suhteesta. Lyhyesti sanottuna väkivaltaviihde ei suoranaisesti turmele lapsia, vaan aikuisten (vanhempien) esimerkki ja suhtautuminen vaikuttavat enemmän. Yleensä lapsille opetetaan, että toista ei saa lyödä. Se on selvää jokaiselle, kunnes tv:ssä ammutaan ja hakataan ihmisiä henkihieveriin kaiken hyvän nimissä. Siitähän tulee ristiriita. (Toivottavasti kirjoitin tästä myös tenttivastauksessani.)

Nykyiset tv-sankarit antavat pahiksille turpaan ja muiluuttavat heitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Muistini voi pettää, mutta ei minun lapsuudessa katseltu tuollaista menoa. Totuuden nimissä, en silti yhtäkkiä keksi väkivallatonta tv-sankaria menneiltäkään vuosilta. Ehkä MacGyver...Hän kyllä rakenteli niitä pommejaan ja haittasi tekosillaan rikollisten toimia, mutta en muista kuoliko kukaan koskaan näihin hänen virityksiinsä? Nyrkkejään hän myös käytti, mutta aika harvoin. Jos joku täytyi lyödä tajuttomaksi, niin MacGyver kävi ensin sekunnin murto-osan sisäistä eettistä kamppailua, lyödäkö vai ei. Olosuhteiden pakosta täytyi lyödä eli tässäkin hyvän asian varjolla oli oikeus olla väkivaltainen. Toki mies oli harmissaan jokaisesta lyönnistä, mutta lähinnä kai sen vuoksi, että käteen sattui.

Pitikin pohtia tätä nyt. Ihmemies oli joskus yksi suosikkisarjoistani...

Muista pestä kädet

Huomenna haen gradun painosta. Inka lupasi muistaa pestä kädet ennen tapaamistamme. Ystävällistä ja huomaavaista on se. Eli Ouluun tästä on lähdettävä, jahka saisin pakattua.

Remontista sen verran, että etenee. Eilen Tommi ja Mies kantoivat maton ylös, tänään leikkasin sen muotoon. Koukkuteräinen mattoveitsi osoittautui paljon paremmaksi vehkeeksi kuin suorateräinen. Hirvittävää oli leikata noin vaan yllättäen kallista mattoa, ensimmäistä kertaa ikinä. Hyvä tuli, nyt ei muuta kuin listat paikoilleen.

***

Lopuksi vielä lainaus tuosta aiemmin mainitsemastani Sielun ohjaama elämä -kirjasta, s. 57:

"Masennuksella on monet kasvot. Siitä voi olla seurauksena luopumista, yksinäisyyttä, surullisuutta, raskasmielisyyttä, tyhjyyttä ja kylmyyttä - hyvin erilaisia tunteita ja asenteita. Voidaksemme lähestyä masennusta luovasti meidän on ehkä paras aloittaa kuvailemalla tuntemuksia kaikken tavallisimmilla ja konkreettisimmilla termeillä. Yksinkertaiset kuvailevat sanat välittävät kokemuksen, jota voimme käsitellä konkreettisesti, kun taas kliininen kieli houkuttelee esiin mekaanisia vastauksia ja sijoittaa meidät ja mielialamme puhtaasti materialistiseen, epäinhimilliseen kontekstiin.
---
Osa masennuksen liittyvästä kärsimyksestä johtuu kyvyttömyydestämme antaa sille kielellisiä ja kuvallisia ilmauksia. Se tuntuu epämääräiseltä ja sen vuoksi mielettömältä. Me emme tiedä mitä tehdä, koska emme tiedä mitä kärsimyksemme on. --- Ehkä tarvitsemme masennuksen estetiikkaa, tyhjyyden taidetta."

Piti pakata, ei lokata.
Menen.

On turvallisempaa surkutella kuin elää

Aivan liian harvoin tulee edes joitain oivalluksia elämän suhteen. Minulle kai valkeni tässä päivänä muutamana jotain.

Jo vuosia olen ajatellut kuolemaa lähes päivittäin. Sitä en pelkää, luulin. Tulee sitten kun tulee, ei sitä oikein voi estääkään. Vähitellen aloin pitää kuolema-ajatuksiani vähän liiankin itsestäänselvinä. Ja aina hämmästyin kuinka vähän ihmiset ajattelevat sitä.

Yhtäkkiä ymmärsin, etten olekaan sinut kuoleman kanssa. Elämääni varjostaa elämättömyys, jonka vuoksi kuolemaan liittyvät ajatukset ovat tuntuneet läheisiltä. Pelkään siis elämää. Pelkään elämänvoimaa ja kaikkea kaunista mitä siihen voi sisältyä. Yllättäen syykin vaisuun elämisen tuntuun alkoi tuntua selvältä; en ole uskaltanut tarttua elämään, koska sen jälkeen todennäköisesti alkaisin pelätä kuolemaa.

Seuraava askel lienee sittenkin selvittää tuo suhde kuolemaan uusiksi, jotta uskaltaisin elää. Mutta kuten otsikkokin sen sanoo, on niin paljon helpompi kieriskellä itsesäälissä, ajatella omia pieniä surkeita ajatuksia kuin antaa sisimmän avautua vastaanottamaan vitae.

Elämä ei ole viiva

Jouduin joskus piirtämään elämäni viivana. Alussa oli syntymä, josta eteenpäin piti piirtämän viivaa joko ylöspäin tai alaspäin. Ylhäällä elämä oli onnellista ja mukavaa, alhaalla ei niinkään.

Viivanpiirtely liittyi ammatinvalintaan. En tosin aivan täysin ymmärtänyt asiayhteyttä, mutta ehkä joku viisas työvoimapsykologi (onko sellaista) tutki ja totesi "tästä ei ainakaan insinööriä tule." Olin ehkä juuri ja juuri täysi-ikäinen, mutta hämärästi muistan ajatelleeni, että eihän elämää voi näin piirtää. Viivaan liittyi myös vahva eteenpäin menemisen tunne, ikään kuin piirtäjän olisi tarkalleen tiedettävä minne elämän viiva lopulta päättyy. No, kuolemahan siellä on. Mutta koska paperi oli vaivainen A-nelonen, pääsin vain jonnekin kolmenkymmenen ikävuoden paikkehille.

Luin Sielun ohjaaman elämän, ja jälleen ymmärsin jotain. Elämä ei ole viivan tapaan etenevä, eikä myöskään spiraali (koska sekin menee eteenpäin olettaen ihmisen kehittyvän koko ajan). Sen sijaan, ainakin minun elämäni, on sisäkkäisistä ympyröistä koostuva. Tunnen kiertäväni kehää, aina samat ongelmat, aina sama elämä. Mutta taaksepäin elämää katsoessa kehä onkin jossain vaiheessa vaihtunut toiseen. Muutosta on vaikea huomata, ja välillä tulee tipahdettua takaisin sisemmille kehille.

***

Hölmöläisen hommaa yrittää olla muka henkisempi kuin on. Siispä tyydyn vain suosittelemaan edellä mainittua kirjaa kaikille sielullista löytöretkeä suunnitteleville.

Jos minulla olisi lapsi...

- pitäisin häntä ihmisenä, en ääliönä.
- opettaisin hänelle lauluja
- puuhastelisin hänen kanssaan kaikenlaista mukavaa, piirtäisin ja askartelisin
- opettaisin hänelle leikkejä
- ostaisin sukset ja opettaisin hiihtämään
- en kieltäisi kiipeämästä puihin, kaivamasta nenää tai juoksemasta avojaloin pihalla
- en haluaisi päätyä toistelemaan ei-mantraa
- opettaisin hänelle, että eläimet eivät ole leluja
- kertoisin hänelle, että räyhääminen ei kannata ja että ihmisillä on tietyt säännöt
- kasvattaisin häntä avoimuuteen ja suvaitsevaisuuteen

Hurskaita tavoitteita. Mutta se on ainakin varmaa, että en pakottaisi lapsettomia ystäviäni ja sukulaisia osallistumaan kakkakeskusteluihin. En myöskään odottaisi, että he vain hymyilisivät vienosti lapsen rikkoessa heidän lempivaasinsa.

Töihin siitä!

Äitini neuvoi tänään: "jollei hommat onnistu, tee jotain muuta." Mitähän tuohon nyt sitten pitäisi sanoa? Katsos kun asiat eivät toimi tuolla tavalla. Ja neuvon antanut henkilö on kasvattanut minut. Voi voi.

Olin suunnitellut elämääni eteenpäin koko huhtikuun kestävän loman mukaan. Piti tehdä tämä remontti, suunnitella ja tehdä sitä sun tätä mukavaa. Lueskella, rentoutua ja visiteerata ystävien luona. Tänään kuulinkin yllättäen töiden (joiden piti alkaman toukokuussa) alkavan huomenna. Loppui loma kuin seinään, noin vain yllättäen. Tämä päivä menee huomiseen orientoituessa, joten periaatteessa aloitan jo tänään.

Ei sitten muuta kuin palkkapäivää odottelemaan.

Hitaasti (erittäin hitaasti) hyvä tulee

Remontista ei ole paljoakaan uutta kerrottavaa.

Hitauteen on monta syytä.

Aamulla katsoimme elokuvan (Muumio, hmm...) jonka jälkeen yksi levy naputeltiin paikoilleen. Kohta olikin käytävä kaupassa, tehtävä ruokaa ja kappas, pari tuntia meni noin vaan. Ruoan jälkeen on toki levättävä, että jaksaa. Lekottelun jälkeen pitää keittää kahvit ja orientoitua tulevaan koitokseen. Tässä välissä on virkistettävä mieltä kirjallisuudella tahi internettiä veivaamalla. Aktiivista remontointia noin kello viidestä puoli kahdeksaan. No, meidän vauhdillamme tuossa ajassa ei ihmeitä tapahdu. Saimme sentään laminoitua vaatehuoneen takaseinän. Ei hassummin humanisteilta.

Olisi virkistävä joskus nähdä remontointi- ja sisustusohjelmissa riiteleviä pareja kaikkien hillittyjen sisustussuunnittelijoiden sijaan.

Hip hei, taas mennään meemiin

Ota lähin kirja, käännä sivulle 18, etsi rivi neljä. Kirjoita ylös, mitä siinä lukee:
Agrément - tunnustus, tervetulleeksi tunnustaminen (Talvitien lentävistä lauseista)

Ojenna vasen käsivarsi mahdollisimman pitkälle. Mitä kosketat ensimmäisenä?
Kynäpenaalia

Mitä viimeksi katsoit TV:stä?
Kokonaan? Hevoskuiskaajan... piimäähän se oli, mutta kun.. no joo.

Arvaa katsomatta paljonko kello on:
19.35

Katso nyt kelloa, paljonko se oikeasti on?
19.40

Mitä kuulet tietokonetta lukuunottamatta?
Mieheni pieraisi juuri (voih...)

Milloin viimeksi kävit ulkona? Mitä teit?
Vein videon filmtowniin. Eipäs. Kannoin kauppakassin sisälle.

Mitä katsoit ennen kuin tulit tälle sivulle?
Netistä jos puhutaan, niin Kasaa.

Mitä sinulla on ylläsi?
Mustat remppahousut, maastonvihreä t-paita.

Näitkö viime yönä unta?
Tottakai.

Milloin viimeksi nauroit?
Minuutti sitten. Miehelleni, joka väitti tekevänsä ällöttäviä asioita tahallaan, "aivan kuten Marilyn Manson".

Oletko nähnyt mitään omituista viime aikoina?
Kolme poroa kaupungilla.

Minkä elokuvan viimeksi katsoit?
No sen hevoskuiskaajan... eipäs. Katsoimme aamulla Muumion.

Jos sinusta tulisi yön yli monimiljonääri, mitä ostaisit ensimmäisenä?
Matkalipun jonnekin kauas.

Jos voisit muuttaa jonkin asian maailmassa välittämättä syyllisyydentunteista ja politiikasta, mitä tekisit?
Vääntäisin aikakelloa taaksepäin muutaman miljoona vuotta.

Pidätkö tanssimisesta?
Toisinaan. Useimmiten jätän tanssit väliin.

Voisitko koskaan harkita ulkomailla asumista?
Tietysti sitä voi aina harkita.

(Ja tämähän luikerteli tajuntaani kasasta.)

Olisi paljon sanottavaa

Vuoden pakollinen kotikylävierailu sukulaisissa on ohi. Vuosi vuodelta samat rituaalit, samat ihmiset. Istutaan kahvipöydässä, rupatellaan kylän kuulumisia. Mitä uutta, mitä vanhaa. Kuka on kuollut, kuka eronnut tai muuttanut pois. Pienessä kylässä muistellaan vielä pitkään nuorena kuollutta, päivitellään suntioksi opiskelevaa.

Lapsuudenkoti tuntuu joka kerta paljon pienemmältä kuin voi muistaa. Kättelin isääni, luja puristus kertoi ikävästä enemmän kuin lausutut sanat. Aika kuluu, menneisyys hyökyy aaltoina yli. Juon kolmatta kuppia kahvia, vilkuilen vastapäätä istuvaa harmaantunutta isääni. Kädet alkavat täristä liiasta kofeiinista. Olisi paljon sanottavaa, mitään en puhu.

Kahden yön jälkeen lähdemme kotiin. Seuraavaa käyntikertaa ei sovita.

Tosijuttuja molemmat

Iiro Rantalainen tulee parin viikon päästä Oulun kaupunginorkesterin solistiksi ja esittää sävellyksensä Gis#majAs. Kapellimestarina on Jaakko ”Pekan veli” Kuusisto.
***
Mitä vastaa pohjoissuomalainen kysymykseen ”Kuinka monta tavua on sanassa kolme?”
Vastaus: ”Kolome”

Vaatteiden maailma

Vaatteiden ostaminen on tylsää. Siinä ei ole tippaakaan glamouria, niinkuin tv-sarjoissa annetaan ymmärtää. Vaaterekkien kimpussa hyörii sekalainen joukko naisia ja jokainen yrittää löytää sen viimeisen M ja L-koon. Mahdotonta. Useimmissa kaupoissa näyttää vaatteiden suurin koko olevan S. Jos isompia kokoja jostain syystä löytyy, niissä kangasta on lisätty hihoihin tai lahkeisiin. Joissakin kaupoissa tilanne saattaa mennä silti niin, että isompaa kokoa etsiessä kangasta onkin lisätty vyötäröön mutta ei lahkeisiin tai hihoihin. Kumpikaan ei käy!

Sovituskopit ovat oma lukunsa. Pieni putka, jossa kapea kangaskaistale vedetään näkösuojaksi. Toisesta sivusta jää aina tirkistysmahdollisuus pukukoppien ulkopuolella äitejään odottaville lapsille. Joissakin verho riittää mainiosti sivuillekin, mutta peittää poikkisuunnasssa nipin napin keskivartalon. Kaiken kruunaa ihana halogeenivalo. Siellä kopissa sitten puuhaillaan vaatteiden kanssa. Vaate päälle, pyörähdys, vaate pois....uusi vaate, liian pieni, pois...uusi vaate, liian suuri, löytyisiköhän pienempää...en jaksa enää lähteä hakemaan uutta, olkoon...Hiukset muuttuvat samanlaisiksi kuin Jörö-Jukalla. Puolimetriä tukkaa sojottaa painovoimaa uhmaten ylöspäin. Tulee hiki.

Joskus luulin, että käyn väärissä kaupoissa. ”Paremmissa” puodeissa olisi kai paremmat sovitustilat ja asiakkailla hillitympi käytös. Enpä tiedä, paikallisessa häävimmän väen tavaratalossa pätevät samat viidakonlait kuin muuallakin. Ja sovituskopit ovat yhtä pieniä, pölyisiä sekä tunkkaisia. Paremmuus taitaa näkyä vain hinnoissa. On nimittäin niin, että kangassuikale, jota myös vaatteeksi kutsutaan, maksaa täällä enemmän kuin parin korttelin päässä toisessa kaupassa.

Parasta ommella itse vaatteensa.
***
Olen viettänyt melkein koko päivän sisällä. Kävin naapurikunnan puolella tapaamassa ystävääni. Sitä kosmetologia.
***
Kaksi sitkeää sissiä on päättänyt tulla vielä illalla soittotunnille muiden jo rientäessä pääsiäisen viettoon. Minulle maksetaan siitä, joten mikä ettei. Ehtiihän sitä ulkoilla ennen kuin illan Dracula –leffa pyörähtää käyntiin.

Kuuhulluutta

Taitaa olla täysikuun aika. En ole tarkistanut sitä almanakasta, mutta viime päivinä kuu-ukko on tuijotellut minua herkeämättä. Sanokoon skeptikot mitä haluavat, mutta kuuhulluutta on ilmassa. Nukun levottomasti ja näen ihmeellisä unia, joissa ei ole mitään järkeä. No, harvoin sitä unissa on, mutta yleensä tapahtumat noudattavat edes jonkinlaista juonta. Nyt käsikirjoittaja on heittänyt hanskat tiskiin. Kieriskelen muutaman tunnin sängyssä ja herään sekavaan olotilaan. Tuijotamme kissojen kanssa toisiamme parisen tuntia, elleivät kissat ole jo alkaneet tuijottaa kuuta... Kuun liikkeet huomaa myös eläimistä. Kissoista ja koirista tulee typeryksiä. Hevoset näkevät näkyjä ja ryntäilevät hurjana joukkona välittämättä kyydissä olevista ratsastajista.

Kaikesta yöllisestä tuijottelusta huolimatta, minua ei väsytä. Käyn ylikierroksilla, mutta en saa kohdennettua energiaani mihinkään olennaiseen. Ei, en minä ole sekoamassa. Kuu vain kulkee omia reittejään ja kevät yllättää minut joka vuosi.

Pyörällä

Olen pyöräillyt tänään kahdeksisentoista kilometriä.

Aamulla lähdin, vispasin edestakaisin maan vielä huokuessa kylmää. Lämpeni, tulin kotiin.

Kotona uppouduin valoon ja kirjallisuuteen, nukahdin nojatuoliin.

Arkirutiinien jälkeen pyöräilin jälleen kaupunkiin, ystävättäreni tarjosi hyvää ruokaa. Pyöräilin kotiin ilman hanskoja, täysillä rapakoista. Näin joen sulan kasvaneen ja kaksi ihmistä lyhythihaisissa paidoissa.

Jaksoin hymyillä auringolle.

Murhattu

Viime yönä tulin murhatuksi, aivan yllättäen. Murhaaja oli ruumiillistunut Kuolema viittoineen kaikkineen. Mustaa verta valuen makasin maassa, pää kädenmitan päässä ruumiistani.

Olen ennenkin uneksinut äkkikuolemasta. Olen ainakin ollut kolarissa ja hukkunut. Yhtäkkiä elämä vain loppuu, herään sydän tykyttäen.

***

Tänään pakotan itseni ulos.

Parempaa luettavaa

Yritin keksiä jotain nokkelaa ja lukijaystävällistä kirjoitettavaa. Sellaista mukavan leppoista tekstiä, jota voisi kahvikupin ääressä hymähdellen vilkuilla.

Koska en pysty siihen, lukekaa vaikka mitä Mindy kirjoittaa lapsettomuudesta. Koskettava teksti. Miten niin lapsettomuus voi liikuttaa minua, yhden lapsen äitiä?

Sitä minäkin ihmettelen.

Tiivistelmä

Juuri kun ajattelin viettää virallisen eroajaisviikon gradustani, huomasin ettei se onnistu. Olin unohtanut tehdä tiivistelmän. Vielä kerran täytyy kaivaa aivoja, papereita ja yrittää tiivistää yhteen sivuun 120 sivulla kertomani asia.

Jotenkin tuntuu, että eikös siinä lähes kumoa itse itsensä ja koko työn idean, tiivistämällä?

Ensin on kirjoittanut asiaa, analysoinut, kuvaillut, tutkinut ja pohtinut ties miltä kantilta, nostanut esiin uusia näkökulmia ja käsitellyt aihetta kaikista niistä. Hirmuinen määrä tunteja, päiviä ja kuukausia punottu noille sivuille. Jos onnistun laatimaan onnistuneen tiivistelmän, eikö koko työ ole lähes turha? Mitä mieltä kirjoittaa kymmeniä sivuja, jos asian voi sanoa yhdellä A4:lla?

En oikeasti ole tuota mieltä. Ottaapahan vaan pannuun ääliömäinen unohdukseni.

***
Suomalaiset ovat jäyhää kansaa. Kuorollamme oli eilen pääsiäiskonsertti. Eräällä penkillä istui kuulijana sitruunan syönyt mies. Konsertin jälkeen saamiimme valtaisiin taputuksiin hän ei yhtynyt, kunhan mulkoili. Konsertin jälkeen sama mies tuli luokseni ja sanoi: " Se oli oikein ... mahtavaa. Erittäin vaikuttavaa. Kiitos." Yllättyneenä otin kiitokset vastaan.

Hiljaista on

Hiljainen viikko. En muista, että olisin koskaan erityisemmin sitä viettänyt. Lapsuudessa tietysti suvun painostuksen vuoksi perheemme kuunteli hartaana pitkäperjantain kirkonmenot radiosta. Silloin jokainen tutkiskeli itseään sen verran, kuin katsoi aiheelliseksi. Ikonista pyyhittiin pölyt ja sytytettiin kynttilä.

Pari vuotta sitten osallistuin hiljaisen viikon messuihin. Osittain yleisestä mielenkiinnosta ja osittain siksi, että halusin tietää, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Päälimmäisenä asiana pappien puheista nousi esiin se, että Jeesusta ei ymmärretty. Hänelle naurettiin ja pilkattiin, ei uskottu hänen sanojaan. Niinpä niin. Ihminen ei ole kuitenkaan hurjan paljon muuttunut parissa tuhannessa vuodessa, joten miettikääpä asiaa tämän päivän kannalta. Kuka uskoisi heti ensikuulemalta? Ei ole ihme, jos nykyään itseään Messiaana tituleeraava viedään valkotakkisten miesten mukana parempaan talteen. Olenpa miettinyt myös sitä riskitilannetta, mikä muodostuu, kun kristikunta odottaa Jeesuksen uutta tulemista. Miten itseään uskovana pitävä uskaltaa ottaa sen riskin, ettei usko tuota valkotakkisten miesten viemää Messiasta? Luulisi, että menneestä olisi pitänyt oppia jotakin.

Summa summarum. Tottakai Jeesusta pidettiin höyrähtäneenä. Hulluja ei hyväksytä ihmisten ilmoille, mitäpä sitä kiertelemään. Miksi edes ihmetellä koko asiaa tai kauhistella menneen ajan ihmisten ymmärtämättömyyttä. Ymmärtämättömyys jatkuu, eikä pappien kaunopuheisuus sitä muuta. Asian ytimenä pitäisi kuitenkin muistaa se, että kuka meistä on lopulta valmis sanomaan toista ihmistä hulluksi ja heittämään sen ensimmäisen kiven.

Nihil enim sunt dies mei

Elämäni on häipyvä henkäys

Pääsiäinen on siitä mukavin vuotuisjuhla, että voi pohtia "syvällisiä" aivan muina miehinä. Elämä ja kuolema lyövät kättä pääsiäisen aikaan, kärsimys ja siitä vapautuminen niin ikään. Voi täysin ilman sosiaalista painetta kävellä vaikkapa ortodoksista liturgiaa kuulemaan ja haistelemaan. Ensi viikolla saa, ja on jopa suotavaa olla ahdistunut.

Cujus animan gementem
contristatan et dolentem
per transivit gladius
***

Hänen sielunsa
ahdistuneen ja surevan
oli miekka lävistänyt

Hiljainen viikko alkaa huomenna.
Meillä jatkuu remonttipauke. Se siitä hiljentymisestä.

Gradupoliisille ja Kaikille Maailman Ihmisille Tiedoksi

Nyt on niin juhlallinen hetki, että piti oikein otsikostakin kirjoittaa jokainen sana isolla.

Gradu on valmis.


Mielenkiintoinen paniikin ja onnentunteen välinen olotila valtaa ruumiini.

Kesä tulee

Aurinko paistaa. Radion tapettimusiikista sattui äsken kuulumaan kesäisen viisu. Suljin silmät ja näin valon luomien läpi punaisena ja oranssina, aivan kuten kirkkaana kesäpäivänä. Kesällä voi pukea päälleen mekon, ei vain lämpimiä vaatteita. Illalla voin mennä päivän hälinästä hiljentyneelle rannalle ja sukeltaa mereen. Maata hiekassa. Tavoitin uskomattoman onnentunteen, enkä haluaisi päästää irti.

Lumen keskeltä nousee vihertävä haave

Takapihallamme on muutaman neliön läntti. Sinne voisi suunnitella puutarhan. Mutta sitä rajoittavia tekijöitä on ainakin kolme. Nimittäin heikko valo, köyhä maaperä ja minä, onneton humanisti.

Pihamme näyttää säälittävältä joutomaalta. Sammalen peittämältä alueelta löytyy kolme unohtunutta pensaanräähkää ja tiilikasa, joka on kai ollut olevinaan grilli. No, onneksi piha on suurimman osan vuodesta lumen peitossa.

Luen mielelläni puutarhakirjoja ja alan lehtiä, haaveilen milloin mistäkin perennasta, mutta käytännön hommissa menee luu kurkkuun. Ensi kesänä jälleen huomaan seisovani pihalla lapio kädessä, ties mikä taimi toisessa ja ihmetteleväni mitä olinkaan tekemässä. Viime kesänä nypin innoissani kaikki sitä edeltävänä kesänä istuttamani taimet rikkaruohoina pois.

Pitäisi olla joku vanha, taitava ihminen opastamassa. Neuvomassa kädestä pitäen kuinka niitä taimia koulitaan, mikä kasvi viihtyy missäkin. Koska tällaista ihmistä ei ole, on opeteltava jälleen ensi kesänä yrityksen ja erehdyksen kautta. Mukavaa.

Kuinka pysytellä pahalla tuulella päivästä toiseen

Näinä aurinkoisuuden aikoina pahantuulisena ä-mmänä eläminen alkaa käydä työstä. Raskastahan se on, mutta jos oikein yrittää, niin hyvin näyttää sujuvan.

Kuinka sitten onnistua? Muutamia yksinkertaisia neuvoja; nukkumalla ja syömällä huonosti, kyyhöttämällä sisällä päivästä toiseen, tuijottamalla pitkin kotia lojuvia rujoja lista- ja romukasoja tekemättä asialle yhtään mitään. Murehtimalla olemattomia ja olevia. Puhumalla rumasti työ- ja koulupäivän jälkeen kotiin palaaville ihmisille. Olemalla käymättä kaupassa, jolloin kohta kellään ei ole hauskaa, vaan nälkä.

Uskottavuus koetuksella

Olen saanut eräältä taholta palautetta tunnustuksistani. Musiikilliset paljastukseni kuulema nakertavat uskottavuuttani. Eihän ketään, joka kuuntelee kuntosalilla Eye of Tigeria, voi ottaa vakavasti! Höpöhöpö. Olin jo lapsena vakava. Minua vakavampaa ihmistä ei löydy, vitsitkin kerron ilme värähtämättä. Sitä paitsi, jos tunnustan rehellisesti pimeitä mielihalujani ja se ahdistaa jotakuta toista, niin siitä vain. Oikeastaan se kertoo enemmän tästä ahdistujasta kuin minusta. Ehkäpä hänellä on kaapissaan luuranko siltä ajalta, jolloin hän katsoi kaikki (noin sata) Rocky elokuvat innosta pihisten...

Uskottavuus tuntuu olevan naisilla yleinen riesa. Vaikka itse olisi päässyt siihen tilanteeseen, että on luottavainen itseensä eikä nöyristele turhaan, tulee joku viisastelija päsmäröimään. Hiusten väri, hameen pituus, äänen korkeus, nauru, puhetyyli...jossakin on aina vikaa, eikä uskottavuuspisteitä ropise. On ihan sama miltä nainen näyttää tai mitä hän sanoo, ei riitä.
***
Tänään tein suursiivouksen, että olisin hyvä nainen. Enkä leikkaa lyhyttä tukkaa. Ai niin, pitkillä hiuksilla kalastellaan niitä ylimääräisiä pisteitä...

Raportti remonttirintaman etulinjalta

Yläkerrassa tapahtunut edistystä. Osapuolet kantoivat kortensa kekoon ja levyt ylös. Olohuone näyttää puuvaraston sijaan asuttavalta, ilmassa leijuva sankka sahanpuru alkaa laskeutua.

Tunteenpurkauksista johtuvista keskeytyksistä huolimatta projekti etenee. Neuvotteluja tulevaisuuden suhteen jatketaan perjantai-iltana. Edessäoleva vaatehuoneen lattian levytys vaatinee erityistoimenpiteitä.

Tulitauko voimassa toistaiseksi.

Keskustelua historiasta teologiseen sävyyn ja sananen evoluutiosta

Pääsiäisen lähestyessä on hyvä keskustella 9-vuotiaan lapsen kanssa vaikkapa jeesuksesta. Eilinen keskustelumme kuulosti tältä.

Aikuinen: Niin milloin se jeesus taas olikaan syntynyt?
Tytär: Tästä on ollut joskus uskonnontunnilla puhetta.. 1468.
Aikuinen: ---?
Tytär: Äää... mää vaan juksasin. Se oli vuonna 999.

Asiat saatiin selvitettyä, mutta jälleen kerran sain muistutuksen siitä kuinka monet itsestäänselvyydet eivät olekaan niitä, vaan sopimuksia.

Tyttäremme liitti sujuvasti edelliseen keskustelun myös huomion viimetalvisesta kohtaamisesta kehitysvammaisten kanssa.

Tytär: Niin siinä käveli niitä kehitysvammasia vaikka kuinka paljon, yhdellä oli kypäräkin päässä.
Aikuinen: Pelottiko?
Tytär: Vähän. Mutta ei ne sille voi mitään, kun ne on evoluution siinä vaiheessa.

Evoluutiosta kenties on vielä keskusteltava toisenkin kerran.