On turvallisempaa surkutella kuin elää

Aivan liian harvoin tulee edes joitain oivalluksia elämän suhteen. Minulle kai valkeni tässä päivänä muutamana jotain.

Jo vuosia olen ajatellut kuolemaa lähes päivittäin. Sitä en pelkää, luulin. Tulee sitten kun tulee, ei sitä oikein voi estääkään. Vähitellen aloin pitää kuolema-ajatuksiani vähän liiankin itsestäänselvinä. Ja aina hämmästyin kuinka vähän ihmiset ajattelevat sitä.

Yhtäkkiä ymmärsin, etten olekaan sinut kuoleman kanssa. Elämääni varjostaa elämättömyys, jonka vuoksi kuolemaan liittyvät ajatukset ovat tuntuneet läheisiltä. Pelkään siis elämää. Pelkään elämänvoimaa ja kaikkea kaunista mitä siihen voi sisältyä. Yllättäen syykin vaisuun elämisen tuntuun alkoi tuntua selvältä; en ole uskaltanut tarttua elämään, koska sen jälkeen todennäköisesti alkaisin pelätä kuolemaa.

Seuraava askel lienee sittenkin selvittää tuo suhde kuolemaan uusiksi, jotta uskaltaisin elää. Mutta kuten otsikkokin sen sanoo, on niin paljon helpompi kieriskellä itsesäälissä, ajatella omia pieniä surkeita ajatuksia kuin antaa sisimmän avautua vastaanottamaan vitae.