Hääpäivästressi

Isovanhempani juhlistavat syksyllä hääpäiväänsä. He ovat olleet yhdessä 50 vuotta. Tai 51, jos riiausaika lasketaan mukaan. Pappa on tainnut olla sitkeä riiari. Mummu sanoi olleensa aina työssä kiinni, niinkuin orpotytölle sopi. Ei koskaan vapaa-aikaa. Jos vapaata oli, niin se oli yöllä nukkuessa. Se ei pappaa haitannut, kuin ei myöskään vaihtelevat säät. Satoi tai paistoi niin hän oli jollakin konstilla toimittanut itsensä mummun ikkunan alle kopistelemaan. Talvella matka oli kohtalaisen lyhyt (20 km), kun pääsi oikaisemaan joen poikki. Rospuuttoaikana jäälle ei ollut asiaa ja toiselle puolelle oli mentävä kylän kautta. Silloin matkaa kertyi noin 50 kilometriä. Kuinka moni mies nykyään tekisi saman tempun nähdäkseen tyttöä vain hetkisen. Isoisän todellisista aikeista kertoo myös se, että naapuritalojen tyttäriä oli ollut kovasti tyrkyllä emännäksi, mutta eipä vain kelvannut.

Syksyllä siis juhlitaan. Suvun nuorisolle asiasta tiedotettiin jo hyvissä ajoin, että voimme kukin suunnitella menomme ja pääsemme juhlaan. Minä menin päästämään suustani ajatuksen, että toki järjestämme jotain ohjelmaa. Joo, kaikki ovat innostuneita! Tietysti sillä edellytyksellä, että heidän itsensä ei tarvitse tehdä mitään. Niin, heillähän on perheet huolehdittavana ja silloin ei voi tehdä muuta. Ohjelman suunnittelu sälyttyi siis minun harteille. Harmittaa jo valmiiksi. Tämän puolen serkut ja muut sukulaiset ovat niin jäyhiä, että kukaan ei laula saati osallistu mihinkään yhteiseen hauskaan. Minä suunnittelen ohjelman ja esitän yksin koko ohjelman. Yritän olla hauska ja viihdyttävä, mutta kukaan ei reagoi mitenkään. Mitään ulkoisia muutoksia ei näy, ei hymyä tai iloisia kiljahduksia. Voi ei. Mikä juhla se on, jossa kaikki vain istuvat tuppisuina ja tuijottavat synkkinä eteensä. Naiset puhuvat lapsista ja pari miestä rakennusprojekteistaan. Kukaan ei tee mitään, ellei tuoda jotakin valmiina eteen. Paska, että ottaa päähän jo nyt.