Hiljaista on

Hiljainen viikko. En muista, että olisin koskaan erityisemmin sitä viettänyt. Lapsuudessa tietysti suvun painostuksen vuoksi perheemme kuunteli hartaana pitkäperjantain kirkonmenot radiosta. Silloin jokainen tutkiskeli itseään sen verran, kuin katsoi aiheelliseksi. Ikonista pyyhittiin pölyt ja sytytettiin kynttilä.

Pari vuotta sitten osallistuin hiljaisen viikon messuihin. Osittain yleisestä mielenkiinnosta ja osittain siksi, että halusin tietää, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Päälimmäisenä asiana pappien puheista nousi esiin se, että Jeesusta ei ymmärretty. Hänelle naurettiin ja pilkattiin, ei uskottu hänen sanojaan. Niinpä niin. Ihminen ei ole kuitenkaan hurjan paljon muuttunut parissa tuhannessa vuodessa, joten miettikääpä asiaa tämän päivän kannalta. Kuka uskoisi heti ensikuulemalta? Ei ole ihme, jos nykyään itseään Messiaana tituleeraava viedään valkotakkisten miesten mukana parempaan talteen. Olenpa miettinyt myös sitä riskitilannetta, mikä muodostuu, kun kristikunta odottaa Jeesuksen uutta tulemista. Miten itseään uskovana pitävä uskaltaa ottaa sen riskin, ettei usko tuota valkotakkisten miesten viemää Messiasta? Luulisi, että menneestä olisi pitänyt oppia jotakin.

Summa summarum. Tottakai Jeesusta pidettiin höyrähtäneenä. Hulluja ei hyväksytä ihmisten ilmoille, mitäpä sitä kiertelemään. Miksi edes ihmetellä koko asiaa tai kauhistella menneen ajan ihmisten ymmärtämättömyyttä. Ymmärtämättömyys jatkuu, eikä pappien kaunopuheisuus sitä muuta. Asian ytimenä pitäisi kuitenkin muistaa se, että kuka meistä on lopulta valmis sanomaan toista ihmistä hulluksi ja heittämään sen ensimmäisen kiven.