Elämä ei ole viiva

Jouduin joskus piirtämään elämäni viivana. Alussa oli syntymä, josta eteenpäin piti piirtämän viivaa joko ylöspäin tai alaspäin. Ylhäällä elämä oli onnellista ja mukavaa, alhaalla ei niinkään.

Viivanpiirtely liittyi ammatinvalintaan. En tosin aivan täysin ymmärtänyt asiayhteyttä, mutta ehkä joku viisas työvoimapsykologi (onko sellaista) tutki ja totesi "tästä ei ainakaan insinööriä tule." Olin ehkä juuri ja juuri täysi-ikäinen, mutta hämärästi muistan ajatelleeni, että eihän elämää voi näin piirtää. Viivaan liittyi myös vahva eteenpäin menemisen tunne, ikään kuin piirtäjän olisi tarkalleen tiedettävä minne elämän viiva lopulta päättyy. No, kuolemahan siellä on. Mutta koska paperi oli vaivainen A-nelonen, pääsin vain jonnekin kolmenkymmenen ikävuoden paikkehille.

Luin Sielun ohjaaman elämän, ja jälleen ymmärsin jotain. Elämä ei ole viivan tapaan etenevä, eikä myöskään spiraali (koska sekin menee eteenpäin olettaen ihmisen kehittyvän koko ajan). Sen sijaan, ainakin minun elämäni, on sisäkkäisistä ympyröistä koostuva. Tunnen kiertäväni kehää, aina samat ongelmat, aina sama elämä. Mutta taaksepäin elämää katsoessa kehä onkin jossain vaiheessa vaihtunut toiseen. Muutosta on vaikea huomata, ja välillä tulee tipahdettua takaisin sisemmille kehille.

***

Hölmöläisen hommaa yrittää olla muka henkisempi kuin on. Siispä tyydyn vain suosittelemaan edellä mainittua kirjaa kaikille sielullista löytöretkeä suunnitteleville.